Olen aloittanut uudessa blogissa!

Elämä menee eteenpäin, minä myös. Tätä blogia olen kirjoittanut noin kaksi vuotta ja se on opettanut minulle paljon. Blogin kirjoittaminen on osaltaan syventänyt suhdettani kirjoittamiseen ja auttanut minua ymmärtämään itsestäni eri puolia. Koen kuitenkin olevani aika eri ihminen, mitä kaksi vuotta sitten, hyvällä tavalla. Tuntuu, että haluan konkreettisesti aloittaa uuden luvun elämässäni uuden blogin muodossa.

Olen alkanut kirjoittaa uutta lifestyle-blogia Lift Up Your Life ( liftupy.blogspot.com ). Se tulee olemaan aika samantapainen sisällöltään kuin tämäkin, mutta sisältää vähemmän taiteellista matskua. Niitä postailen enemmän Facebookissa ja Instagramissa (noranna_). Matkani jatkuu siis uudessa blogissa, tervetuloa mukaan!

- Nora

Kenen ulkonäköä saa kommentoida?

Viime aikoina julkisuudessa on puhuttu paljon siitä, kenen ulkonäköä saa kommentoida arvostellen. Keskusteluryöpyn aiheesta aloitti SANNI-artistin Instagramissa julkaisema lomakuva, johon sadat kommentoivat hänen näyttävän syömishäiriöiseltä ja/tai huumeiden käyttäjältä. Kauhistelujen lisäksi Sannin kuva sai puolusteluja ja herätti ihmetystä siitä, miksi laihan ihmisen ulkomuotoa saa arvostella, mutta jos lihavalle sanoo, että laihdutapa, niin se on heti väärin.

Syy siihen, miksi laihuutta saa kauhistella on todennäköisesti se, että laihuus on nyky-yhteiskunnassa hyve. Monet arvostavat laihuutta, pyrkivät siihen. Kun taas painon kertymistä pidetään laiskuuden ja kurinalaisuuden puuttumisen merkkinä. Onko asia oikeasti näin?

Ei ole. Tämäkään asia ei ole niin mustavalkoinen. On ihmisiä, jotka ovat laihoja tahtomattaan ja niitä, joilla on enemmän elopainoa, koska he pitävät kurveistaan tai koska heillä on vaikeuksia pudottaa painoaan. Syynä ei välttämättä ole laiskuus, vaan esimerkiksi hormonitoiminta ja monet muut fyysiset seikat, kuten sairaudet ja lääkitykset voivat tehdä painonpudotuksesta haasteellista. On ihminen tyytyväinen ulkonäköönsä tai ei, mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta arvostella toisen ulkomuotoa, jos toinen ei sitä tahdo. Ulkonäkö on lopulta jokaisen henkilökohtainen asia, vaikka sillä onkin suuria vaikutuksia jokapäiväisessä elämässämme ja sosiaalisissa tilanteissa. Mielestäni ei myöskään ole hyväksyttävää kommentoida julkisuudenhenkilön painoa.

Olen huomannut suhtautuvani omaan ulkonäkööni tietyllä tavalla rennommin iän karttuessa. Treenaan nyt kovemmin kuin koskaan, niin että treenit oikeasti tuntuvat. Mutta en nipota. Jos työpäivän jälkeen tuntuu fiksummalta mennä kotiin lepäämään, menen ilman, että se useinkaan enää tuntuu väärältä. Kuuntelen kehoani enemmän. Ehkä huono juttu tässä rentoudessa on se, että olen luistanut venyittelyistä oikein urakalla...milloinkohan olen viimeksi venytellyt...Mutta olen huomannut, että etenkin tiiviimpien treeniviikkojen jälkeen on kiva puhua ystävien kanssa vartalossa tapahtuvista muutoksista tai kehityksestä, jota tahtoo siinä vielä nähdä. On kiva kuulla, että takamus on urheilullinen ja käsissä oleva habakin alkaa erottua :)

Minulla on siskoni kanssa tapana käydä erityisen rehellinen miltä mun vartalo näyttää -keskustelu aina silloin tällöin. Kun olimme epävarmoja nuoria tyttöjä, siitä saattoi olla välillä enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedän, että siskoni on aina rehellinen, joten kun olen saanut häneltä hyvää palautetta jostakin kehoni osasta, voin luottaa, että asia on niin. Se on hyvä puoli. Mutta toisinaan olemme lietsonneet toistemme vartalokriisejä. Ei saisi koskaan ajautua liian kriittiseen peilikontaktiin itsensä kanssa. Muistan kun anoreksiasta toipuneena kysyin siskoltani "miltä mun vartalo näyttää" ja hän vastasi, että "jos reisistä ottaisi vähän pois, niin hyvältä". Olen oikeasti joutunut tekemään paljon töitä päästäkseni yli siitä, koska sisäreidet ovat ongelma-alueeni. Kaikki ylimääräinen kerääntyy niihin ensimmäiseksi. Alan kuitenkin olla siinä pisteessä, että hyväksyn sen, että kehossani on rasvaa ja tietyissä paikoissa sitä on enemmän kuin muualla. Ja naisilla on luontaisesti enemmän rasvaa reisissä ja muutenkin, kuin miehillä. Ajattelen, että se on osa naiseutta, mistä on lupa olla ylpeä <3

Ei ole ainoastaan höperöpöperörakkauttavaankaikille-puhetta, kun sanoo, että jokainen vartalo on erilainen ja arvokas. Siinä missä toinen lihoo vain katsomalla Nutella-purkkia, voi toinen syödä sellaisen lettujen kera saamatta lisäpainoa. Olemme erilaisia ja se on vain hyväksyttävä. Toki omaan ulkomuotoonsa voi vaikuttaa esimerkiksi kuntosalitreenaamisella jne., mutta emme voi vaatia, että kaikkien tulisi näyttää joltakin tietynlaiselta ollakseen kaunis ja arvostettu. Jokainen myös suhtautuu ulkonäköön eri tavalla: toisille se on kaikki kaikessa ja toisille muut jutut menevät edelle. Olisi hyvä antaa jokaiselle rauha elää vartalonsa kanssa ilman, että kenenkään tarvitsee joutua pelkäämään tulevansa arvostelluksi.

- N.P

"Miks me ei olla ryyppäämässä?"

Poljin tänään myöhään kuntosalilta kotiin. Olin ensin ajatellut jättäväni treenin välistä, koska jotenkin salille meno ei inspannut. Tämä viikko on ollut treenamisen suhteen vähän tahmea. Mutta Siiri-ystäväni kertoi menevänsä ja päätin, että ehkä minäkin raahaan persukseni treenin pariin. Ja se kannatti! Ei treenattu persettä, vaan laitettiin rintalihakset sellaiseen pumppiin, että huh huh. Siiri veti meille treenin ja ah, kuinka rakastan piiskausta. Kyllä silloin vaan tekee kovemmin, kun on joku tsemppaamassa (lue: piskaamassa) vieressä.

Tuli myös jotenkin todella nostalginen olo kotiin polkiessa. Kadut olivat täynnä juhlijoita, enimmäkseen uusia ylioppilaita. Palasin muistoissani muutama vuosi taaksepäin, kun itse valmistuin ylioppilaaksi. Juhlapäivä oli hieno ja arvokas ja voi kuinka sitä olikaan odottanut. Ja kuinka ylpeä oli itsestään ja muista valmistuneista. Tehtiin aikamoinen työ valmistumisen eteen <3 Onnittelut kaikille tänä keväänä valmistuneille!! Teillä on kaikki mahdollisuudet avoinna, upea elämä edessä!!

Olen onnellinen siitä, missä olen nyt. Olen onnellisempi kuin kolme vuotta sitten. Vaikka en vieläkään täysin tiedä, mitä tulen "isona" tekemään, niin en ole niin hukassa kuin lukion jälkeen. Pidin välivuoden, jonka aikana opiskelin luovan kirjoittamisen perusopinnot Turun avoimessa yliopistossa ja kävin myös Trainer4You:llä hyvinvointi- ja kuntosalivalmennukset sekä personal trainer -koulutuksen. Muutin äidin ja sisarusten luota Vaasasta Naantaliin isäni ja äitipuoleni luokse. Näin jälkeenpäin ajatellen, olin jotenkin irrallaan kaikesta. Olin irrallinen osa liikkuvassa maailmassa. Liikuin itsekin, mutta enimmäkseen tunsin olevani paikoillani tai jollain tavalla liian ihmeissäni ollakseni rauhallisesti onnellinen.

En uskaltanut/osannut/halunnut juurtua mihinkään välivuotenani. Halusin pitää ovia auki ja kokeilla eri asioita. Olin silloin myös aika yksinäinen, koska en pysähtynyt tutustumaan ihmisiin. Onneksi pääsin yliopistoon välivuoteni jälkeen, koska siellä olen tutustunut mielettömän upeisiin ihmisiin ja saanut kourallisen rakkaita ystäviä elämääni <3 Heistä olen erityisen kiitollinen.

Yksi noista ystävistä on Siiri, ja tänään salilla pullistellessamme hän tokaisi vitsillä "miks me ei olla ryyppäämässä", koska olihan lauantai-ilta ja vieläpä vastavalmistuneiden. No, me ei olla vastavalmistuneita, vaan pinnallisia pumppaajia. Nykyään me vertaillaan habojemme kokoa ja kurkistellaan näkyykö vatsapaloja :D On oikeasti todella kivaa saada treenikaveri, joka on myös todella innoissaan treenaamisesta. Siitä saa aina itsekin inspiraatiota ja motivaatiota. Olen vetänyt tällä viikolla herkkuja enemmän kuin laki sallisi, koska olen jotenkin mennyt sellaiseen lomamoodiin, vaikka minulla ei periaatteessa mitään lomaa olekaan, mutta ensi viikolla isä on luvannut tehdä minulle InBody-mittauksen, joten ehkä nyt on aika sulkea hetkeksi karkkilaatikko ja keskittyä treenaamiseen. Herkuttelusta alkaa itse asiassa kadota nautinto, kun sitä tekee näin yltäkylläisesti joka päivä päivä ja joka ikinen yö.

Nautitaan kesästä ja näistä ihanista auringon täyttämistä päivistä! On sitten töissä tai lomalla, muistetaan hymyillä!

- Nora

Mieluummin haikailen kuin kadun

Kesä kesä kesä on ollut täällä jo muutaman päivän. Niin aurinkoisia ja lämpöisiä vuorokausia, ja mikä ehkä parasta, on niin vihreää. Luonto on herännyt eloon! Kesätyöt ovat alanneet jytinällä, toimin osa-aikaisena siivoojana sekä henkilökohtaisena vapaa-ajan avustajana eräälle naiselle. Se on minulle uutta työtä, mutta alku on ainakin mennyt hyvin ja olen innoissani. Tulee niin hyvä mieli, kun saa toisen hymyilemään ja viihtymään.

Viime viikko oli jotenkin pitkästä aikaa todella hyvä, sellainen innostava. Olin aika paljon töissä, mutta monena päivänä minua vaan hymyilytti, hymyilytti, hymyilytti ja vähän haaveilutti. On ihanaa ideoida elämää. On ihanaa, kun on ideoita elämän varalle <3 Olin sunnuntaina ystäväni Siirin kanssa Naantalin kylpylässä treenaamassa ja rentoutumassa ja se todella tuli tarpeeseen. Vedettiin semmoinen punttitreeni, että oksat, juuret ja lehdet pois ja sen jälkeen loikoiltiin allasosastolla. Sitten mentiin saunaan, kunnes ruoka täytti ajatukset ja oli ihan pakko lähteä ostamaan kaupasta jäätelöä ja muita herkkuja. Tosi kurjaa. Vieläkin paha mieli.

Puhuimme Siirin kanssa aika paljon tulevaisuudensuunnitelmista ja olen sen jälkeen pohtinut elämääni. Mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Nykyhetken kautta voin vaikuttaa tulevaisuuteen, joten yritän parhaani mukaan kuunnella, mitä sydämelläni on sanottavana ja toimia sitä kuunnellen. Se vie oikeaan suuntaan. Välillä joutuu tekemään radikaalejakin suunnanmuutoksia, mutta mieluummin tekee ne, kuin että jäisi katumaan. Tottakai on aina syytä punnita vaihtoehtoja ja pohtia asioita, ei suinpäin suunnata suohon ja mahdollisesti upota. Olen miettinyt tyytymättömyyden tunnetta ja asioita, jotka tuottavat sitä minulle. Tällä hetkellä elämässäni roikkuu pari avointa kysymystä, jotka voivat onnistuessaan muuttaa elämääni paremmaksi. Yritän olla toiveikas, mutta ajatella myös niin, että jos käy toisin, en kuole, Riskejä ottaessa on aina varauduttava siihen, että joutuu pettymään pahasti, mutta toisaalta, jos riskejä ei ota, pettyy luultavasti myös omaan pelkuruuteensa.

On myös hyväksyttävä se, etteivät asiat aina mene niin kuin haluaisi niiden menevän. Kaikkiin asioihin ei myöskään voi itse vaikuttaa tai vaikuttamisen määrä on rajallista. Yritän koko ajan opetella, että parhaansa yrittäminen riittää. Aina. On vain huolehdittava siitä, että edes yrittää. Jossain vaiheessa onnistuu taatusti! Ja se, että onnistumisia olisi enemmän, olisi ihanaa, jos myös kannustamista olisi enemmän. Sellaista vilpitöntä onnea toisten puolesta, rohkaisevia sanoja ja välittämistä. Niistä on onnistumiset tehty <3

Rauhaisaa kesän alkua!

-Nora

Miksi vaihdoin pääainetta?

Nyt on toinen yliopistovuosi paketissa. Kasassa on 153 opintopistettä, tältä lukuvuodelta tuli 80. Ennen yliopistoon tuloa opiskelin luovan kirjoittamisen perusopinnot avoimessa yliopistossa, joten minulla oli jo 25 op:tä varsinaiset opinnot aloittaessani. Olen tyytyväinen siihen, kuinka opintoni ovat edenneet ja minkälaisia tuloksia on tullut. On hyvä fiilis kaikkea sitä miettiessä. Kuluneen lukuvuoden aikana olen pyöritellyt päässäni kuitenkin ajatusta, onko kotimainen kirjallisuus minulle oikea pääaine.

Suurin syy siihen, miksi lopulta päädyin vaihtamaan pääaineekseni mediatutkimuksen, on kandidaatintutkinto. En muutenkaan koe olevani tutkija-tyyppiä, joten kandin ajatteleminen on tuottanut ja tuottaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä, ja vielä enemmän, jos joutuisin tekemään sen kotimaisesta. En koe kirjallisuudentutkimusta niin kiinnostavana, että jaksaisin välttämättä kovin motivoituneena ahertaa kandin parissa. Uskon, että kandin tekeminen voi olla oikeasti todella hauskaa, kunhan löytää aiheen, joka sytyttää. Mediatutkimus vaikuttaa tutkimuksenteon suhteen tuoreemmalta ja inspiroivammalta. Vähän jopa innostun sitä ajatellessa.

Jatkan kotimaista sivuaineena, sillä muuten koen kirjallisuuden opiskelua kohtaan yhtä paljon lämpöä kuin ennenkin <3 Olen myös kiitollinen, että saan toimia ensi syksynä uusien kirjallisuusopiskelijoiden tuutorina neljän muun upean tyypin kanssa. Pääaineenvaihto ei vaikuta siihen, ettenkö pystyisi hoitamaan tuutorin hommaa kunnialla. Ei minulla ole mitään pahaa sanottavaa kotimaisesta, itse vain päädyin tähän ratkaisuun.

Minua huolestuttaa ainoastaan ensi vuotta ajatellessa se, että saanko tehtyä mediatutkimuksen aineopinnot ajoissa kasaan kandia varten. Luultavasti kesän jälkeen minulla on niitä 15 op:tä ja aineopintoja taitaa kuitenkin olla yhteensä 45 op:tä. Mutta toisaalta, minulla on kaikki sivuaine-jutskat kandia varten kunnossa, ruotsi suoritettu ja englannin puhekurssi enää jäljellä. Kansainvälistymisopintoja saan korvattua mediatutkimuksen aineopinnoilla, eli kaksi kärpästä yhdellä helvetinmoisella jysäyksellä. Haluaisin ajan jo lipuvan syksyyn ja tarttua toimeen. Haluan yhden tutkinnon jo ulos ja mennä eteenpäin. Ehkä sen jälkeen on myös helpompi hakea oman alan töitä?

Pääaineenvaihto ei ole myöskään vaikuttanut siihen, ettenkö saisi toimia Muusan hallituksessa kuten tähänkin asti. Pääaineenvaihtajat ovat loikkareita, mutta onneksi nimitys on lempeydellä lausuttu. Jotenkin tuntuu, että eihän tämä pääaineenvaihto hirveästi mitään muuta, mutta enemmän asiaa pohtiessani, on se aika iso juttu. Nykyään kirjoitan työhakemuksiini ja joka paikkaan, missä tietoa tarvitaan, että opiskelen mediatutkimusta. Mediatutkimusta. Se tuntuu hyvältä.

Yritän nyt tarkastella maailmaa sillä silmällä, saisinko ympäristöstä inspiraatiota kandiani varten. Aihemahdollisuudet tuntuvat rajattomilta, on vain poimittava se omansa. Ehkä on enemmän asennoiduttava syksyä varten niin, että pääsee tekemään omaa tutkimusta aiheesta, josta haluaa ja ehkä vuodesta tulee jollain tavalla kevyempi kuin kahdesta ensimmäisestä. Aion luultavasti tehdä vain vähimmäismäärän opintoja, keskittyä enemmän kandiin ja muuhun elämään siinä sivussa. Turhan stressin yritän heittää romukoppaan.

- Nora

Mitäänhän ei koskaan luvattu

Miten sitä toisinaan onkaan niin täynnä odotusta elämää, ihmisiä ja itseään kohtaan, että putoaa pilvien päältä tömähtäen asfalttiin. Tiedättekö sen tunteen, kun on luvannut itselleen ryhtyvänsä johonkin asiaan, mutta huomaa toistuvasti estävänsä itseään etenemästä? Joskus esteenä ovat muut ihmiset tai muut ulkopuoliset tekijät. Mutta hyvin monet asiat lähtevät meistä itsestämme. Hyvin moniin asioihin voimme itse vaikuttaa.

Olen joskus tehnyt itselleni lippuja ja lappuja, joissa lukee, kuinka minun on tehtävä asioita. Kuinka on syötävä, juotava, liikuttava, opiskeltava, kirjoitettava ja nukuttava, että onnistuu elämässään. Aina olen päätynyt heittämään ne laput roskikseen. Mitä tiukemmin sidon itseäni, sitä enemmän taistelen vapautuakseni. Kielletty hedelmä houkuttaa, vai miten se menee?

Toisinaan olen vain pyrkinyt olemaan ajattelematta asioita, eikä sekään ole johtanut hyviin lopputuloksiin. Olen elänyt pysähtymättä ongelmia tuottavien asioiden ääreen ja siten aluksi tiedostamattomasti päästänyt ongelmani pahenemaan. Vasta viime kuukausina olen oppinut ymmärtämään, ettei asioita voi sillä tavoin vain ohittaa. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää. Niinhän se menee. Ehjänä pysymisen edellytyksenä on käsitellä asioita, jotka yrittävät rikkoa.

Kannattaako koskaan luvata mitään? Niin monet asiat ovat muutoksenalaisia, että lopulta saattaa joutua vain pettymään. Harmia saattaa tuottaa itselleen ja muille, ja muut saattavat tuottaa harmia sinulle. On kivualiasta huomata, etteivät asiat menekään niin kuin haluaisi. Se, että on luvattu jotain tai on luvannut itselleen jotain, tekee pettymyksestä vieläkin pahempaa. Useinhan ihmiset sanovat riidellessään, etteivät luvanneet mitään. Se on puolustus. En luvannut mitään - älä syytä minua, että voit nyt pahoin. Enhän luvannut mitään.

Olen seurannut sivusta, kuinka yhtä rakastamaani ihmistä on kohdeltu henkisesti kaltoin ja voin pahoin hänen puolestaan. Maailmaan mahtuu niin paljon epäreiluutta, petettyjä lupauksia ja muuta paskaa, että välillä se kaikki hukuttaa alleen. Olen miettinyt, millä perusteilla ihmiset ajattelevat voivansa kohdella muita. Myönnän, etten itsekään ole mikään puhdas pulmunen tämän asian suhteen, jos minkään muunkaan. Puuttuisipa meiltä kyky toimia väärin. Puuttuisiko meiltä silloin myös kyky luvata liian suuria asioita?

Mielessä pyörii taas tuhat ja yksi kysymystä vastausten leikkiessä piilosta, vaikka on jo yö. Monet asiat ovat hyvin ja pari päivää sitten sain tietää yhden asian, joka tulee muuttamaan ensi vuoden opintojani toivomallani tavalla. Siitä kerron lisää seuraavassa postauksessa, sillä haluan samalla selittää asian taustoja ja ehkä vähän muutenkin pohtia kahta yliopistovuottani. Ne ovat olleet ihania, mutta myös vaatineet kyyneliä ja valvottuja öitä. Mutta en vaihtaisi niitä pois, ne ovat olleet opettavaisia.

- Nora

Lopputulos ratkaisee?

Kevät on omalla tavallaan uudistumisen aikaa, mutta enemmän hengähtämisen. Uusia suunnitelmia ehkä kehitellään syksyksi, kun vanhat ovat tulleet päätökseen, mutta muuten kevät on sellaista hapen haukkomisen hetkeä. Ladataan vähän akkuja ennen kesää ja toivutaan kiireisestä vuodesta. Ruvetaan orientoitumaan kesätöihin ja/tai kesälomaan. Kesään kuitenkin.

Minulla oli tänään viimeinen luento yliopistolla tältä lukuvuodelta. Suomalaista nykylyriikkaa. Ei voisi paremmin toinen opiskeluvuosi tulla päätökseensä. Vielä siihen kurssiin liittyen minun on tehtävä luentopäiväkirja, mutta muut hommat alkavat olla kasassa. Pääsin läpi stressatusta ruotsin kurssista, joten sekin on nyt suoritettu. Aion tehdä kesäopintoja kesätöiden lomassa, mutta vielä en ole niitä suunnitellut. Ihan kohta sen teen.

Tämä vuosi on ollut toisaalta unelmien toteuttamista ja toisaalta suorittamista. Luovan kirjoittamisen aineopintojen opiskelu on ollut ihanaa, mutta myös rankkaa niiden työteliäisyyden vuoksi. Koen kuitenkin päässeeni lähemmäs unelmaani, kehittyneeni kirjoittajana ja oppineeni itsestäni valtavasti kirjoittajana - myös ihmisenä. Ehkä suurin ja merkittävin opetus minulle on ollut huomata, että lyriikka taitaa olla minun juttuni. Siihen sydämeni palaa ja koen siihen suurta sisäistä intohimoa. Sitä ei tarvitse koskaan pakottaa, ei epäillä.

En vielä tiedä, mihin kaikki tulee johtamaan. Saanko koskaan julkaistuksi mitään ja jos saan, niin mitä. Ja jos en saa, niin olenko epäonnistunut elämässäni. Tai jos siihen menee vielä yli kymmenen vuotta, onko se liian kauan. En halua heittää hukkaan matkaa, jota koko ajan kuljen, joten haluan ajatella, että kaikilla tapahtuvilla asioilla on merkitystä ja ne ovat johtamassa oikeaan suuntaan. Mikä lopputulos onkaan, matkakin on ollut merkittävä. En tahdo polun, jota olen kuluttanut, kasvavan umpeen. Se mikä nyt on nykyisyyttäni, on jossain vaiheessa osa elämänhistoriaani, josta haluan voida sanoa oppineeni jotain. Ja ennen kaikkea haluan olla nauttinut siitä - elämästäni.

Voiko lopputulos olla niin ratkaiseva, jos se ei olekaan sellainen kuin sen on toivonut olevan tai jos loppuratkaisulta vaikuttavaa tilannetta ei koskaan tulekaan? Miten määrittelemme asioiden päättymisen? Elämähän on yhtä jatkumoa, yksi asia johtaa toiseen. Onko vasta kuolema lopputulos?

Haluaisin päästä pois kilpailuasetelmasta itseni, toisten ja maailman kanssa, koska se estää liikaa onnellisuuttani ja rauhoittumistani. Liian usein ja liian monilla elämä on yhtä suorittamista, niin minullakin välillä. Sellainen ei tee hyvää, unohduttaa vain nauttimasta hetkistä, jotka voivat tehdä iloiseksi. Yritän jatkuvasti opetella luomaan seesteisyyttä ajatuksiini, jotta muistan, miksi teen asioita, joita teen - siksi että nautin niistä. En siksi, että minun on pakko tai että minun täytyy pyrkiä kaikessa täydellisyyteen. Asioiden tekemisen pitää olla yhtä kutkuttavaa kuin niiden valmiiksi saamisen. Matkan yhtä merkittävän kuin lopputuloksen.

- Nora

Vapusta selvitty!

Se oli sellainen vappu se. Se oli ihan hyvä vappu. Ja ihan hyvä, että se on nyt ohi.

1. Perjantaina 29.4 osallistuin ainejärjestömme järkkäämään pre-vappuun, jossa tehtiin munkkeja ja perunasalaattia vappua varten. Itse tosin vain istuin ja katsoin, kun muut tekivät, kuten taisin viime postauksessakin mainita. Oli väsynyt olo, mutta tiesin nousun saapuvan, olihan vappu vasta alkamassa!

2. Lauantaina 30.4 menin aamulla töihin ja kaupan kautta kotiin. Sitten oli hetken hengähdystauko ja valmistautuminen lähtöön, jonka hetki koitti vähän ennen kolmea. Menin ainejärjestötalollemme, jonka piha oli täynnä humanisteja. Löysin omieni joukkoon. Sain heti boolikupin käteen. Join siitä pari kulausta. Ystävä joi loput. Annoin luvan.

3. Nauruntäyteisten hetkien jälkeen lähdimme suuntaamaan lakitukseen. Porukka hajosi matkalla, koska eksyminen on helpompaa kuin voisi kuvitella. Lakitus oli kuitenkin hieno hetki ja Turun ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajan puhe niin vaikuttava, että tunsin paahtavassa kuumuudessa ihokarvojeni nousevan. Lakituksen jälkeen alkoi operaatio "löydä ystävä", johon menikin yli puoli tuntia.

4. Löysimme toisemme ja sain samalla tutustua ystäväni poikaystävään, siskoon ja hänen mieheensä. Suuntasimme Aurajoen varrelle istuskelemaan ja fiilistelemään. 25 vuoteen ei kuulemma ole ollut Turussa niin hyvä sää vappuna! Otimme siitä kaiken irti.

5. Sitten suuntasimme askeleemme, jotka eivät kenelläkään vielä horjuneet, ainejärjestötalollemme jatkoille. Siellä oli aluksi rauhallinen meininki, porukkaa oli vähän paikalla. Mutta sitten pari tyyppiä laittoi bileet pystyyn ja siellä sitten tanssittiin lattialla ja pöydillä koko loppuilta. Ne olivat yhdet parhaimmat opiskelijabileet, joissa olen ollut ja olen enemmän kuin kiitollinen, etten joutunut siivoamaan paikkaa jälkeenpäin. Kaikki myötätuntoni heille, jotka joutuivat kohtaamaan siivottoman juhlapaikan päivänvalossa.

6. Sunnuntaina 1.5 menin Vartiovuorelle piknikille ystäväni kanssa ja löysimme muiden muusalaisten (kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden) seuraan, joita tosin oli tullut vain vähän paikalle. Mutta lekoteltiin auringossa, syötiin ja jutskailtiin. Se oli rentsi päivä ja saatiin täytettyä d-vitamiinivarastoja.

Tänään maanantai alkoi niin kuin maanantait alkavat: menin kuudeksi töihin, mutta avainläpyskä ei toiminut, joten jouduin odottamaan tunnin, että pääsin sisään duunin pariin. Ei vituttanut yhtään. Onneksi oli lämmintä, eikä viisi senttiä loskalunta, kuten viikko sitten. Ja duunin jälkeen pääsin salille, johon olen taas saanut hyvän vireen päälle. Tekisi mieli mennä vetämään toinen treeni nyt illalla, mutta opinnot painavat päälle. Ja toinen ilahduttava juttu tapahtui tänään Kirjakaupassa, jossa sain ihanaa asiakaspalvelua <3 Toisinaan, tai oikeastaan aina, ihan pikkuriikkisen pienet asiat saavat hymyn huulille. Nyt kuuntelen Antti Holman V-laulua ja yritän olla nauramatta ääneen, jotta en vaikuttaisi niin hullulta kuin olen.

Aurinkoista viikkoa!

- Nora