Hetkittäin elämä pakahduttaa

Aika, jota nyt elän, voisi jatkua ikuisesti. Nyt on maanantai-ilta, eikä tänään ole kertaakaan tuntunut siltä, että on maanantai! Se on jo jotain! Yleensä maanantaisin on toivoton olo, kun koko viikko on vielä edessä, kaikki velvollisuudet hoidettavana. Saan nyt tehdä asioita, jotka ovat intohimojani, siksi jokainen uusi päivä on yhtä tervetullut. Luovassa kirjoittamisessa saan toteuttaa itseäni tavalla, joka tuntuu unelta. Kotimaisen kirjallisuuden opiskelun kautta sukellan yhä tiiviimmin kirjallisuuden syövereihin ja opin tarinoita mielenkiintoisista henkilöistä. Hetkittäin elämä pakahduttaa ihanuudellaan.

En tiedä, olenko etuoikeutettu vai siunattu vai molempia, kun saan elää tällaista elämää, joka tekee minut onnelliseksi. Olen nyt siellä, missä haluankin olla. Se on suuri juttu minulle monen vuoden harhailun jälkeen. Olen pelännyt, etten koskaan löydä paikkaani maailmassa. Nyt olen ymmärtänyt, ettei mitään paikkaa ole kenellekään olemassa. Meillä on sydän ja siellä oleva tunne on se, mitä meidän on kuunneltava. Jos sydän on rauhallinen, olet sillä hetkellä oikeassa paikassa.

Ja on tärkeää olla etsimättä koko ajan. Liian helposti sorrumme kohtuuttomaan säntäilyyn, joka lopulta vain sekoittaa meidät täysin ja vie alkuun uudelleen ja uudelleen. Jossain vaiheessa ei ehkä jaksa enää aloittaa alusta, vaan tyytyy onnettomaan elämään. Kenenkään ei tarvitse olla onneton. Sieltä pääsee pois. Ehkä hitaasti, mutta suhteellisen varmasti kuitenkin.

Olen tehnyt töitä sen eteen, että olen nyt onnellinen. Olen kasannut itsevarmuuteni monta kertaa alusta alkaen ja opetellut hyväksymään itseäni paremmin. Enää en ole niin palasina kuin joskus olin. Olen aina uskonut unelmiini, eikä se usko ole tähänkään päivään asti hiipunut. Vaikka tulee synkempiä päiviä, niin luotan niiden hetkellisyyteen. Aina jossain vaiheessa kaikki on taas paremmin. Helvetin paljon paremmin.

Vaikka on pelottavaa olla onnellinen, koska tietää, että jossain vaiheessa, ehkä huomenna, viikon päästä tai joskus, tuntee taas yksinäisyyttä, pelkoa tai ahdistusta, niin en anna niiden enää estää minua tuntemasta hyvää oloa. Joskus pelko surusta esti minua tuntemasta onnea. Nykyään mieluummin kiipeän korkealle ja putoan korkealta, kuin että kulkisin koko ajan samalla tasolla ja kaikki olisi niin...yhdentekevää. Onnellisuudella on hintansa. Minä maksan siitä mieluusti.

Toivon, että ihmiset olisivat onnellisia.

<3:lla Nora

Jonain päivänä siitä numerosta ei enää vastata

Minulla on kaapissani pieni, punainen muistolaatikko. Olen kerännyt sinne muistoja elämänvarrelta leffalipuista ja huvipuistorannekkeista kirjeisiin. Tänään avasin laatikon pitkästä aikaa ja luin siellä olleita kirjeitä. Lähetin vähän aikaa sitten äidilleni kirjeen, jonka olin tarkoittanut vuoden 2014 äitienpäiväksi, mutta en saanut sitä silloin lähetettyä. Nyt se on päässyt perille.

Löysin muistolaatikostani myös toisen äidilleni kirjoittamani kirjeen. Sen olen kirjoittanut vuonna 2012 ja muistan, kuinka vein sen äidin tyynylle ennen kuin menin nukkumaan. Laitoin sen hänen tyynynsä alle, koska tahdoin äidin löytävän kirjeen niin, että olen jo huoneessani. Aamulla kävin tarkistamassa, onko kirje löytänyt rakkaisiin käsiin ja huomasin sen olevan ihan samalla tavalla kuin illalla sen tyynyn alle laittaessani. Kirje oli surullinen, joten päätin ottaa sen takaisin itselleni. Luin tänään kirjeen ja mietin, lähetänkö sen postissa rakkaalleni. Ehkä, koska enää asiat eivät ole niin huonosti kuin ne olivat silloin.

Olen kirjetyttö, rakastan niitä! Muistolaatikossani on myös vastauskirje Krista Kososelta, jolle kirjoitin vuonna 2013. Muistan odottaneeni pitkään hänen vastaustaan ja kun se viimein tuli muun postin joukossa, olin ihan mykistynyt. En ollut oikeasti uskonut, että hän vastaisi. Mutta hän vastasi ja kirjoitti minulle käsin kauniin kirjeen. Rakastan käsinkirjoitettuja kirjeitä, ei ehkä tarvitse sanoa miksi. Niissä vain on sitä jotain.

Muistolaatikkoni pohjalta löytyi myös pienelle pahvipalalle kirjoitetut kaksi puhelinnumeroa: mummini ja ukkini. Katsoin niitä ja mietin, etten ole taaskaan ollut heihin pitkään aikaan yhteydessä. He aina pyytävät minua soittamaan, vaikka minulla ei olisi mitään varsinaista asiaakaan mielessäni. Ja he pyytävät minua kylään. Välitän heistä, mutta miksi minun on niin vaikeaa antaa heille aikaani? Jonain päivänä niistä numeroista ei enää vastata. Sitten on myöhäistä katua.

Kiirehdin muistojen keruun kanssa. Ihan kuin aika loppuisi pian. Haluan kokea paljon, elää ja tuntea. Pidän siitä, miten esimerkiksi jokin avaimenperä vie minut voimakkaasti johonkin tiettyyn aikaan ja muistan, mitä silloin tunsin. Olinko onnellinen? Kaikki pienet esineet ja paperinpalaset tuovat niin suuria tunteita mieleen. Samalla ymmärtää ajankulun. Oma ja rakkaiden aika kuluu koko ajan. Siksi ei pitäisi epäröidä tarttua puhelimeen ja soittaa välittämilleen ihmisille, tai tarttua kynään ja kirjoittaa se kirje. Tai tehdä miten vaan siten, että rakkaasi tietävät sinun rakastavan heitä.

<3:lla Nora

Pohjaton ikävä

Ikävä on yksi lamaannuttavimmista tunteista. Se voi viedä elämänilon. Se voi tuhota elämänlaadun. Se voi viedä kaiken energian, mikä olisi käytettävä muihin asioihin. Ikävä ei kuitenkaan ole turhaa. Se on merkki välittämisestä. Se on merkki siitä, kuinka syvästi pystymme tuntemaan. Ikävä tekee välittämisestä todellista ja kaikesta niin särkyvää, että olen alkanut etsiä keinoja suojautua sirpaleilta.

Etsintäni ei ole vielä tuottanut varteenotettavia tuloksia. Voisiko itsensä kovettaa niin, ettei kukaan pääsisi lähelle? Ettei tuntisi tarvitsevansa ketään, silloin ei joutuisi ikävöimään? Jotkut voivat, mutta itse en enää edes haluaisi voida niin tehdä. Olen päästänyt lähelleni ihmisiä, joiden myös haluan olevan lähelläni. Tahdon ikävöidä heitä, jos he antavat siihen aihetta. He ovat kaipuuni arvoisia. Se on tuskallista, mutta välttämätöntä.

Välillä tunnen vain suurta ikävää, mutta en tiedä, miksi. En tiedä, mitä tai ketä ikävöin. Joskus voin ikävöidä vieressäni istuvaa ihmistä, ystävääni tai perheenjäsentä. Tunnen vain suurta ikävää, en osaa selittää itselleni sen tarkemmin. Se on se tietty tunne puristamassa sydäntä, joka haittaa hengittämistä tai havahduttaa ymmärtämään, kuinka kallisarvoinen se hetki on. Se on haikeaa ja kaunista, mutta samalla surullista. Ikävä kumpuaa usein menettämisen pelosta. Ehkä se selittää jotain.

Tai ehkä ikävöin yksinäisyyden pelosta. Ikävä on jokin johon tarttua, kun muuta ei ole. Olen silloin lähellä itseäni, koska mitä muuta meillä lopulta on kuin itsemme? Mietittyäni kaikkea rakkautta ja välittämistä, mitä maailma kantaa harteillaan, näen aina viimeiseksi jokaisen itsekkyyden. Lopulta olemme lojaaleja vain itsellemme. Ikävöimmehän joskus myös itseämme. Sitä minkälaisia olimme lapsina ja nuorina tai vastavihittyinä. Sitä kun olimme viattomia ja puhtaita valheista. Sellaista onkin tervettä ikävöidä.

Ikävä ei tule koskaan loppumaan. Aina välillä se helpottaa, kunnes taas katkoo hengitystä. Ikävän ei kuitenkaan pidä olla este välittämiselle, eikä se saa hallita liiaksi. Vain sen verran, että tiedämme kykenevämme rakastamaan.

<3:lla Nora

Outokumpu. Nimi kuvaa paikkaa.

Olen aina pitänyt outoutta hyvänä asiana. Useimmat meistä ovat jollain tavalla outoja. Mutta siinä menee tietty raja, kuinka outo kannattaa olla. Jos haluaa tulla tarpeen tullen vakavasti otetuksi ja ylipäätään ymmärretyksi, niin liian outo ei kannata olla. Siinä menee se tietty raja. Ei minun edes pitänyt tästä kirjoittaa, ei ihmisten outoudesta, vaan paikan.

Olin viime viikonlopun Outokummussa siskoni luona, jossa hän opiskelee tanssia seuraavat kaksi vuotta. Ennen kuin hän pääsi sinne opiskelemaan, en tiennyt edes sellaisen paikan kuin Outokummun olevan olemassa. Yhdestä radiohaastattelusta kuulin vähän aikaa sitten, että Anna Puu on syntynyt siellä. Nyt olen kulkenut tuon oudon kaupungin kumpuja ja voin kertoa ihastuneeni niihin. Pienessä paikkakunnassa on jotain sydäntälämmittävää.

Reilu viikko sitten tapahtui mielenkiintoinen sattuma. Alunperin minun piti mennä Outokumpuun jo viikko sitten, mutta peruin reissun. Menin kirjastoon lainaamaan essettäni varten materiaalia, yhden romaanin. Minulla ei ollut mielessä mitään tiettyä romaania, sen piti vain jollain tavalla liittyä naisen itseyden kuvaukseen. Kuljin hyllyjen välissä ja silmiini osui Leena Lehtolaisen Jonakin onnellisena päivänä. Nimi teki minuun vaikutuksen, koska sillä hetkellä toivoin, että voisin jonain päivänä taas olla onnellinen. Kirjan kannet olivat lämpöisen väriset ja tarina sopi esseeni tarkastelukohteeksi. Lainasin sen.

Istuuduin lukemaan. Ensimmäisellä sivulla kertoja sanoo näin:"Kotipaikkani olen kertonut, sen nimi on Outokumpu. Nimi kuvaa paikkaa." Olen sen verran taikauskoinen, että uskon tällä olleen jokin merkitys. Ei se ehkä olekaan pelkkää sattumaa? En tiedä, mutta nyt olen kävellyt kaduilla, joilla romaanin päähenkilö on kulkenut ja nähnyt Malmikummun ja kaivokset, joiden ohitse hän on rientänyt. Jatkaessani lukemista kirjan miljöö ei enää ole tuntematon, Outokumpu ei enää ole minulle olematon.

Oli ihanaa nähdä Suvia ja hänen elämäänsä siellä. Pääsin perjantaina katsomaan yhtä hänen tanssituntiaan. Kävimme kaivoksilla, kävelyllä Outokummussa, elokuvissa katsomassa Kätilö ja Suvi piti minulle tanssitunnin. Olin kyllä aika surkea oppilas, mutta meillä oli hauskaa. Tapasin Suvin kämppikset. He lähtivät kuitenkin perjantaina kotikoteihinsa, joten olimme Suvin kanssa kahden koko viikonlopun. Söimme herkkuja, katsoimme televisiota, juttelimme ja vitsailimme niin pal typerästi. Onneksi menin jo torstaina, niin ehdimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Kyllä se kymmenen tunnin matkustaminen kannatti!

Nyt ikävöin Outokumpua, vaikka oli ihanaa palata Turkuun. Sain matkalla kirjoitettua runoja ja pohdittua elämääni. Tiedättekö, kaikki on aika hyvin nyt.

<3:lla Nora

Outokumpuun!

Huomenna lähden aamulla aikaisin kohti Outokumpua siskoni luokse. Olen siellä koko loppuviikon. Siksi valvonkin varmaan tulevan yön, koska on niin tuhottoman monta velvollisuutta vielä hoidettavana. Tänään päivällä juoksin paikasta toiseen hoitamassa asioita ja illalla olin ystäväni kanssa pumpissa. Vatsalihaksissa tuntuu sen verran, etten varmaan pysty nauramaan ilman tuskaa huomenna!

Lähden reissuun hyvillä mielin. Pieni irtiotto Turusta tekee oikeastaan ihan hyvää. Ensi viikolla pärähtää luovan kirjoittamisen luennot käyntiin ja uskon, että niistä tulee aika rankkoja, koska ne ovat minulle niin tärkeitä. Annan varmasti kyyneleeni, hikeni ja kaiken innostukseni niihin. Odotan, mitä kaikkea tulenkaan kirjoittamisesta tämän vuoden aikana oppimaan!

Outokumpuun matkustamiseen menee noin kymmenen tuntia! Se on se huonoin puoli tässä, en jaksaisi matkustaa niin kauaa. Mutta onneksi otan matkalukemista mukaan ja olen hyvä haaveilemaan, niin siihen ainakin on aikaa. Toivottavasti matka sujuu jouhevasti ja pääsen turvallisesti perille. Siellä odottaa iloinen sisko, joka on suunnitellut meille kaikkea kivaa tekemistä koko viikonlopuksi <3

Toivotan kaikille ihanaa loppuviikkoa, tehkää kaikkea kivaa!

<3:lla Nora

Me ei olla enää ne

Oli ihanaa kuulla äänesi. Oli ihanaa kuulla siitä, mitä olit tänään tehnyt ja siitä, mitä teet huomenna. Oli piristävää kuulla hymysi äänestäsi. Onneksi unelmiesi toteuttaminen tekee Sinut suurimmaksi osaksi onnelliseksi. Sitä minä juuri haluan, Sinun olevan onnellinen.


Kuitenkin puhelumme päättyi tänään ehkä ensimmäistä kertaa ikinä hiljaisuuteen. Siihen, ettei kumpikaan enää sanonut mitään ja sitten Sinä et enää ollut siellä. Tiedän, että olet vihainen ja pettynyt. Ymmärrän sen ja pyydän anteeksi, vaikka yleensä emme toisiltamme anteeksi pyydä. Ehkä meidän kuitenkin nykyään täytyy. Ehkä me ei enää olla ne kaksi tyttöä, jotka tiesivät toisistaan kaiken.


Emme enää tiedä toistemme elämän jokaista koukeroa. Emme iloja, emme suruja. Maistamme niistä vain muruja, joita ripottelemme toisillemme lausumiin sanoihin. Aina kuitenkin rakastan Sinua ja kerron kaiken minkä voin, ja jos kysyt oikeita kysymyksiä saatan kertoa enemmän.


En halua koskaan menettää Sinua, enkä ole koskaan oikeastaan todella sitä pelännyt. Nyt kuitenkin välillä pelkään. Pyydän, ettet ajelehdi kauas, äläkä lopeta ymmärtämästä minua. Kyllä me ehkä vielä voidaan olla kuin ne kaksi tyttöä, jotka kesäyöt teltassa nukkuessaan takertuivat toisiinsa, kun pelko otti vallan. Ei kai pitäisi olla mitään, mitä emme toisillemme kertoisi. Ennen ei ollut.


Vaikka me emme enää olisi ne samat tytöt, jotka halusivat koulussa istua vierekkäin ja kiivetä katolle kiinnijäämisenkin uhalla, jotain samaa meissä yhä niiden tyttöjen kanssa on. Haluamme kiivetä taivaisiin unelmiemme perässä ja haluamme olla toistemme elämässä. Vai mitä? Istutaan vierekkäin, kun nähdään. Kyllä minä tulen luoksesi ja odotan sitä, kun saan taas halata Sinua tänne saapuessasi. Rakastan ja kaipaan Sinua.


<3:lla Nora


Sinulle, jota onnistuin satuttamaan typeryydelläni. Sinulle sisko.

Onko rakkaus ylimielistä tulkintaa välittämisestä, joka on mennyt liian pitkälle?

Suhteeni rakkauteen on tällä hetkellä hieman pessimistinen ja olen siitä surullinen. Inhoan liian suuria lupauksia, kohtuuttomia odotuksia. Koen, että ne kuuluvat rakkauteen. Tai rakastamiseen, en tiedä miten asia pitäisi sanoa. Rakkaus ja rakastaminen, r:ää ja aa:ta, mutta jotain oleellista eroa niissä piilee. Ihan varmasti jotain. Toinen on ehkä seksuaalisempaa, toinen enemmän yleistä ja viatonta.

Mutta rakkaus. Onko se sitä, että tiedostaa riskin menettää toinen ja että sitten sattuu aivan saatanasti? Onko rakkaus tietoisen riskin ottamista? Eikö ole pelottavaa elää sellaisen varjon alla? Voihan sitä ajatella, ettei niin tapahdu yhtäkkiä ilman varoitusmerkkejä, mutta kyllä niin tapahtuu. Rakkaus kuihtuu hetkessä olemattomiin. Tai ei ehkä rakkaus, vaan ymmärrys siitä, ettei enää rakasta toista.

Rakkaus on draaman kaaren alku. Niin kauan kuin ei ole rakastanut ketään, ei tiedä todellisesta draamasta yhtään mitään. Jos ystävyyssuhteet tuntuvat välillä hankalilta, niin miten draamalta voisi välttyä parisuhteessa, jossa toinen tunnetaan ihon alta ja päältä. On helppo satuttaa toista, kun tietää, mikä satuttaa häntä eniten.

Vai onko rakkaus jotain sellaista, mitä kukaan ei edes kunnolla tiedä, että mitä se on? Mitä jos rakkautta ei edes ole olemassa? Jos se on vain ylimielistä tulkintaa välittämisestä, joka on mennyt liian pitkälle. Ei ole rakkautta, on vain väärinymmärrettyjä ja liian pitkälle johdettuja tunteita?

Mutta koska kukaan ei koskaan lakkaa puhumasta rakkaudesta, en minäkään niin tee. Onhan siinä jotain hienoa, jotain tavoittelemisen arvoista. Vai onko?

Miten niin et rakasta?

Kai ymmärsin väärin, kun sanoit, ettet enää rakasta minua.
Miten niin et rakasta?
Niin vahvan tunteen täytyy hiipua pikkuhiljaa,
mutta sinä kerrot sen puolessa minuutissa.
Miten niin et rakasta?

Etkö todella olisi voinut varoittaa etukäteen?
Olisi sydämeni silloinkin särkynyt,
mutta ehkä se olisi toipunut nopeammin.
Tai ylipäätään toipunut.
Nyt tarvitsen apua hengittämiseen,
ilon tuntemiseen.
Kunhan en rakasta sinua enää, en rakasta koskaan enää ketään.

Tästä lähtien varon kääntymästä vuoteessani
niin kuin käännyin sinuun päin herättyäni.
En tahdo nähdä tyhjää paikkaa tilallasi.
Tämä tyhjyys on jo riittävää sisälläni.
Olisipa kätesi kylmenneet hitaasti ja olisin huomannut,
kuinka lopetit rakastamasta minua.
Nyt kylmyys tuli yhtäkkiä, mutta jäädyn hitaasti ja kivuliaasti.

Harmi, etten muista enää, miten yksin nukutaan.
Valvon jokaisen yön, kai siihenkin voi kuolla.
Tahdon, että hautajaisiini tuot punaisen ruusun.
Ei keltaista, eikä minkään muunkaan väristä,
ainoastaan punaisen.
Sillä kai sinä hautajaisiini tulet?
Ei kai rakkautemme niin kuollut ole?

Olisi ihanaa päästä sinusta eroon niin helposti
kuin sinä pääsit minusta,
mutta en pysty irrottamaan meistä.
Toivon, että olisit jaksanut pidempään
esittää rakastavasi minua.
Olit taitava, aplodien arvoinen.
Harmi, että draaman sijaan tunnen tämän olleen komediaa,
jonka päähenkilöksi tahtomattani jouduin.
Olen kauimpana elämästäni nyt kuin koskaan ennen.
Onko nyt tauko,
vaiko esirippu jo sulkeutunut?
Kiitosten aika?
Kiitos, että mursit sydämeni ja rakastamisen sijaan opetit vihaamaan.

Tai en minä sinua vihaa. En vielä pysty siihen.

Suhteemme alussa sytytit minussa pienen tulipalon
kuumilla suudelmillasi ja katseillasi.
Nyt sait aikaan tuhopolton,
jonka sammuttamiseen käytän kaikki kyyneleeni.
Tuhot ovat laajat.
Paljon meni rakkautta hukkaan.
Voi olla, ettei mitään jäänyt jäljelle.

Etkö oikeasti enää rakasta minua?

Anteeksi, varmistin vain.

- Nora Palonen

Jotain viime päivistä

Tuntuu, että syksy tuli muutamassa päivässä. Tiistaina vain oli harmaata ja satoi, sade on jatkunut. Ilma on viilentynyt ja ihmiset hakeutuvat sisätiloihin. Puistot eivät ole enää täynnä ihmisiä, kahvilat alkavat olla. Syksy alkaa täyttää ihmisten elämää uusilla aikatauluilla, uusilla haasteilla. Tai niillä samoilla vanhoilla. Ihmisillä on kiire, kesän raukeus on poissa.

Syksy on aina ollut lempivuodenaikani. Tai ehkä lapsena se oli kesä, kun sai nukkua niin pitkään kuin halusi ja olla pihalla koko päivän. Niihin aikoihin en koskaan pääse takaisin. Jo lapsena tunsin, kuinka syksyisin kaikki alkoi alusta. Koulussa siirryttiin seuraavalle luokalle, leikit kotona muuttuivat. Kasvoin ja kehityin. Nyt olen aloittanut toisen yliopistovuoteni, jatkan henkistä kasvuani. Syksyn uudet alut ovat säilyneet, vaikka en enää ole lapsi.

Odotan, että tämän sateisen harmauden tilalle tulee punaisia ja keltaisia lehtiä, syksyn lämpimiä värejä. Paksuja kaulaliinoja ja höyryäviä teekuppeja. Kirjamessut ja pitkät opiskeluhetket kirjastossa. Saan syyslukukaudella opiskella vain ja ainoastaan kirjallisuutta. Joudun jättämään pakollisen ruotsinkurssin kesken, koska se menee liian pahasti päällekkäin luovan kirjoittamisen aineopintojen kanssa. Luovan aineopinnot menevät ehdottomasti edelle. Ruotsin ehdin toivottavasti käydä ensi keväänä. Tai sitten vuoden päästä. Ehdin olla kahdella ruotsintunnilla ja saanut ilokseni huomata, ettei se nyt niin kamalaa olekaan, vaikka epämukavuusalueellani olen.

Opiskelumotivaatio tuntuu olevan nyt kohdillaan. Olen innoissani, etenkin luovan aineopinnoista, mutta samalla hirvittää, että pystynhän tähän kaikkeen varmasti. Tänä syksynä tulen kirjoittamaan oman pienen näytelmän. Hullua! Jännää! Tiedän, että minun on tehtävä paljon töitä.

Jotta pystyn tekemään kovasti töitä, on minun voitava keskittyä niihin kunnolla. Jos mieltäni vaivaa liikaa jokin asia, en pysty antamaan parastani ajattelua vaativissa tehtävissä. Viime aikoina olen kovasti pohtinut yhtä ihmissuhdettani, mutta toivon, että rehellisyys on keino asioiden ratkaisemiseksi. Vaikka elämässä on paljon hyviä asioita, lopulta aina päädyn siihen, että ympärillä olevat läheiset ihmiset ovat ne, joilla on suurin merkitys. Jos heitä ei olisi, millään ei olisi väliä.

Uskon, että tästä vuodesta tulee hyvä. Uskon, että kyyneleet, jotka olen yllätyksekseni joutunut vuodattamaan viime päivinä, eivät täytä tulevaa vuottani. Uskon ja toivon, että asiat järjestyvät. Syksy on tullut ja se on oikein tervetullut.

<3:lla Nora

Etsin ihmistä

Elämää voi kulkea yksin, mutta kantaako se yhtä pitkälle kuin kaksin matkaamalla? Ehkä silloin jää vähemmän ihmettelemään, pysähtyy harvemmin. Tai sitten joutuu koko ajan risteyksiin, joissa on tehtävä kompromisseja tai lähdettävä eri suuntiin. Kaikkea ei voi koskaan saada.


Yksi pahimmista tunteista on se, kun ei ole kenellekään se kaikkein tärkein. On ihmisiä, jotka välittävät minusta ja näyttävät sen, mutta kenellekään en ole tärkein. Aina joku menee edelleni.


Tärkeimmäksi ihmiseksi voi määritellä sellaisen, jota ilman ei pysty elämään. Usein hän on elämänkumppani. Minun tärkein ihminen tulee olemaan joko mies tai nainen. En välitä kumpi, koska etsin ihmistä. Ihmistä, jota rakastan, ja jolle olen se kaikkein tärkein. Jota ilman en pysty elämään.


Enkä tiedä, etsinkö vai ennemminkin elänkö. Toisaalta aina sanotaan, että etsivä löytää, mutta ehkä keskityn elämiseen ja annan alitajuntani hoitaa etsimisen. Maailmaan mahtuu niin paljon erilaisia kohtaamisia ja rakkaustarinoita, että vain taivas on rajana, miten oma kumppani lopulta löytyy. Ilman toivoa ei tässäkään asiassa voi elää, joten mielen on pysyttävä avoinna.


Mietin aina myös sitä, miten ihmiset kestävät niin vahvoja tunteita. Rakkautta ja etenkin, jos siitä seuraa vihaa, surua, pettymystä...Pelkään, että joskus murenen jonkun vuoksi niin palasiksi, että kuolen. Tai että tahtoisin kuolla. Jo ystävyyssuhteissani onnistun välillä satuttamaan itseni niin pahasti, että toivon seuraavan päivän koittavan mahdollisimman myöhään. Joskus toivon, ettei kukaan tarvitsisi ketään, niin kaikki olisi paljon yksinkertaisempaa. Ihmiset osaavat satuttaa toisiaan. Joskus tarkoittamatta sitä, mutta se ei tee asioista yhtään helpompia.


Tiedän, miltä tuntuu kulkea yksin. Hyvältä, mutta hataralta. Jos kaadun, voin pudota syvälle ilman, että kukaan huomaa. Tiedän, etten halua kulkea loputtomasti yksin. Matka on siihen liian pitkä, elämä liian lyhyt. Jotain on tehtävä, ja toistaiseksi vain jatkan kulkemista. Ennen pitkää saan jonkun vierelleni.


<3:lla Nora