Etsintäni ei ole vielä tuottanut varteenotettavia tuloksia. Voisiko itsensä kovettaa niin, ettei kukaan pääsisi lähelle? Ettei tuntisi tarvitsevansa ketään, silloin ei joutuisi ikävöimään? Jotkut voivat, mutta itse en enää edes haluaisi voida niin tehdä. Olen päästänyt lähelleni ihmisiä, joiden myös haluan olevan lähelläni. Tahdon ikävöidä heitä, jos he antavat siihen aihetta. He ovat kaipuuni arvoisia. Se on tuskallista, mutta välttämätöntä.
Välillä tunnen vain suurta ikävää, mutta en tiedä, miksi. En tiedä, mitä tai ketä ikävöin. Joskus voin ikävöidä vieressäni istuvaa ihmistä, ystävääni tai perheenjäsentä. Tunnen vain suurta ikävää, en osaa selittää itselleni sen tarkemmin. Se on se tietty tunne puristamassa sydäntä, joka haittaa hengittämistä tai havahduttaa ymmärtämään, kuinka kallisarvoinen se hetki on. Se on haikeaa ja kaunista, mutta samalla surullista. Ikävä kumpuaa usein menettämisen pelosta. Ehkä se selittää jotain.
Tai ehkä ikävöin yksinäisyyden pelosta. Ikävä on jokin johon tarttua, kun muuta ei ole. Olen silloin lähellä itseäni, koska mitä muuta meillä lopulta on kuin itsemme? Mietittyäni kaikkea rakkautta ja välittämistä, mitä maailma kantaa harteillaan, näen aina viimeiseksi jokaisen itsekkyyden. Lopulta olemme lojaaleja vain itsellemme. Ikävöimmehän joskus myös itseämme. Sitä minkälaisia olimme lapsina ja nuorina tai vastavihittyinä. Sitä kun olimme viattomia ja puhtaita valheista. Sellaista onkin tervettä ikävöidä.
Ikävä ei tule koskaan loppumaan. Aina välillä se helpottaa, kunnes taas katkoo hengitystä. Ikävän ei kuitenkaan pidä olla este välittämiselle, eikä se saa hallita liiaksi. Vain sen verran, että tiedämme kykenevämme rakastamaan.
<3:lla Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti