Kuuntelukielto

olen piilossa oleva ilmiö

vailla tulkintaa

jolla minua voisi selittää

olen kavunnut ja pudonnut

solisluuni murtanut

huutanut

että minuun sattuu

mutta muut ovat olleet kuuntelukiellossa

olen labyrintti ilman ulospääsyä

enkä ole uskaltanut kysyä

voisiko seinäni murtaa

siitä lähtien kun jäin vangiksi

omien seinieni sisään

en ole puhunut yhtään mitään

Ihmiset kävelevät yhä useammin toistensa ohi. He eivät enää edes vilkaise sivuille. Katseet virtaavat vuolaina ohitse. Surut istuvat kävelevien olkapäillä, käskevät kulkea ripeämmin. Nopeasti ovet sulkeutuvat. Verhot pysyvät kiinni monta päivää, vain öisin ovat hiljaa raollaan.

Ihmiset puhuvat, mutta kuunteleminen on käynyt vaikeaksi. Sanoja tulee, ne kohdistetaan omiin tekemisiin. Oma ääni käy kovaksi, muiden katoaa kokonaan.

Mitä saa sanoa, mitä kannattaa, mitä ei todellakaan kannata ja mitä ei missään nimessä saa. Periaatteena voi pitää, että mitä tahansa voi kuiskata ja huutaakin, mutta takuita, että joku kuulee, ei ole. Ei koskaan ole. Ehkä aina on kuitenkin joku, joka meinaa sanoa "haluan auttaa".

Joskus on sellainen päivä kuin tänään. Näyttää siltä, että alkaa sataa, mutta asfaltti säilyy pölyisenä iltaan asti. Yöllä pään painuessa tyynyyn, se kastuu kyynelistä. Olisipa sanonut jollekin sen, mitä sydän vuolaana valuttaa verhojen väläyttäessä katulamppujen heikkoa valonkajoa pimeään huoneeseen. Kuka muka haluaa nukahtaa yksin?

- N.P