Päivä oli jaettu kahteen koe-osioon, joista toiseen osallistui muitakin kuin kotimaisen kirjallisuuden hakijoita. Sen jälkeen oli tunnin tauko, jonka jälkeen oli kolmi-tuntinen kotimaisen kirjallisuuden osio. Olin molemmissa melkein loppuun saakka ja näköjään se kannatti. Ja ehkä naurettavaa, mutta sen tunnin tauon aikana mä paniikki-luin vielä, vaikka ajattelin kahdenkin opiskelupäivän olevan liian vähän ;)
Yksi unelmistani on käsikirjoittajan ammatti. Haluan kirjoittaa elokuvia, musikaaleja, (musiikki)tv-ohjelmia ja tehdä lauluja. Haluan käyttää luovuuttani ja elää luovien ihmisten lähellä. Syy on yksinkertainen: elän luovuudesta, se ruokkii elämäniloani. Koen, että kotimaisen kirjallisuuden opiskelu vie minua lähemmäs tätä unelmaa. Olen miettinyt, lähdenkö pedagogiselle linjalle ja tähtäänkö äidinkielenopettajaksi. Mutta tajuan, että se olisi vain varasuunnitelma, jos muut unelmani eivät toteudu. Ja, jos jo lähtökohtaisesti lähden tavoittelemaan varasuunnitelmaani, pääsenkö koskaan maaliin? Todennäköisesti en. Ja ollessani rehellinen itselleni, en ole yhtään opettajatyyppiä. En haluaisi opettaa nuoria, joita asia EVVK. Se olisi järjettömän turhauttavaa. Ja pelkään myös, että elämästäni tulisi kaavamaista. Vuosi toisensa jälkeen samoja asioita, vain kasvot pöytien takana vaihtuvat, asenteet eivät ehkä. Tiedän nyt maalaavani melko negatiivista kuvaa opettajan työstä, mutta vakuuttelen itselleni, ettei se ole mua varten. Nyt kun tiedän, mitä haluan, miksen menisi suoraan sitä kohti?
Tunnen olevani taas uusien asioiden äärellä, samoin kuin vuosi sitten muuttaessani Naantaliin pois sisarusteni luota. On aika antaa tilaa taas opiskelulle. Nyt ei tarvitse enää haahuilla eksyksissä oikeaa elämän suuntaa, koska nyt mun elämä on selvä seuraaviksi viideksi vuodeksi ;) Tai no, saatan hakea ensi vuonna uudelleen Taideakatemiian, koska sinne pääsy olisi ollut se Nro 1 unelma. Mutta olen tyytyväinen tähän odotuksen tunteeseen ennen opiskelujen alkua ja tunnen olevani valmis tälle matkalle. Vuosi sitten, kun olin tulossa bussilla kohti Vaasaa kirjoitin näin:
Matkalla saa kyyneleet valua, kun poispäin matkustaa. Kun kulkee tuntemattomaan, saattaa itsestä tulla tunnistamaton. Ei itseään, omia ristiriitaisia ajatuksiaan enää tunnista. On iloa, mutta samalla surua. On valtavan kova ikävä jotakuta ja samaan aikaan odottaa muiden tapaamista. Haluaa pysähtyä, mutta toivoo ajan kiitävän. Matkalla ei ole taukoja, on vain mentävä eteenpäin. Vaikka pelottaa. Vaikka keho on pelosta levoton. Niin paljon jää taakse, ettei sitä pysty vielä käsittämään. Mieli antaa ymmärrykselle aikaa. Aika auttaa sopeutumaan. Muutos elämässä tapahtuu nopeasti, kaikki muu seuraa perässä hitaasti. Mutta suhteellisen varmasti. Ja koittaa aika, jolloin vanha elämä säilyy muistissa kullattuna muistona. Siihen ei voi enää koskea, ei palata, mutta se on hyvä niin. Jotakin uutta on tullut tilalle ja matka jatkuu edelleen.
Nyt en pelkää, tällä kertaa uuden odotuksessa on mukana vain iloa. Sen tuntee sydämessään, kun on menossa oikeaan suuntaan ja kun järkikin vahvistaa asian, en voi kuin hymyillä. Tiedän, että opiskelu yliopistossa tulee olemaan rankkaa ja vaativaa ja mun pitää keksiä joku pääntyhjentämiskeino, koska en ole alkoholiin menevää tyyppiä ;) Uskon, että musiikki ja luonto hoitavat tätä puolta niin kuin tähänkin asti. Aistit avoimina ja silmäpussit jo valmiiksi roikkuvina aion lähteä seuraavalle matkalleni! Huh, olisipa jo syyskuu! Mutta nyt on hyvä aika keskittyä vielä hoitamaan personal trainer -opinnot kunnialla loppuun.
Helteistä kesää kaikille!
T. Nora
