Tsemppaa itseäsi!

Meidän on osattava tsempata itseämme, koska emme voi hakea jatkuvasti tukea ulkopuolelta. On helpompaa, kun pystyy saamaan itse itsensä uskomaan, että tästä päivästä tulee hyvä. Pitää uskaltaa luottaa siihen, että todellakin itse pystyy tekemään elämästään upeaa. Tai vähintään siedettävää. Ei haittaa, jos välillä kyntää pohjamutia, kunhan tietää, miten päästä sieltä pois. Ja en sano, että aina pitäisi selvitä yksin. Ei todellakaan. Mutta itseään kannattaa opetella tsemppaamaan.

Viime syksynä oli monia aamuja, joihin herääminen tuntui ylitsepääsemättömältä. En osannut elää päiviäni oikein ----> iltaisin oli paha olo ----> aamut tuntuivat masentavilta. Sama kuvio toistui. Tietyt asiat varjostivat elämääni, joten päätin tehdä jotain konkreettista kannustaakseni itseäni uskomaan parempaan huomiseen. Kirjoitin itselleni joka päivälle lyhyen kannustuspuheen, jotka luin aamuisin. Tahdoin, että niiden lukemisen jälkeen minulla oli sellainen olo, että olen rakastettu ja kaiken hyvän arvoinen. Se tunne, että sinua rakastetaan, on maailman upeinta ja syvintä. Se tunne, ettet ole rakastettava, on suorastaan tappava.

Kirjoitin kannustuspuheet kirjeen muotoon. Jokaiselle päivälle maanantaista sunnuntaihin oli omat tsemppinsä. Ne olivat tällaisia:

Maanantai
Rakas Nora!
Nyt alkaa taas uusi viikko, tee siitä hyvä, ellet jopa erinomaista :) Syö puhtaasti ja terveellisesti sekä säännöllisesti. Muista: think twice. Tämän päivän olo vaikuttaa koko viikon oloon! Pystyt siihen ihan varmasti!!

Tiistai
Rakas Nora
Toivon, että heräät hyvillä mielin. Nauti päivästä ja tee terveellisiä sekä hyviä valintoja. Muista psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen hyvinvointi. Liiku ja juo vettä, ravitse kehoasi. Ole tyytyväinen oloosi nyt ja huolehdi, että sama tunne on sisälläsi illalla.

Keskiviikko
Rakas Nora!
Upeaa päivää sinulle! Nauti joka hetkestä, ja jos tunnet masennusta, älä sorru tekoihin, jotka vain tuottavat sitä lisää. Olet tärkeä, ainakin perheellesi. Mieti heitä, ja tunnet onnea ja rakkautta. Olet siunattu heillä. Älä mieti mitään sellaista, mikä aiheuttaisi pahaa oloa. Ja, jos mietit, kuuntele musiikkia. Muista olla tyytyväinen itseesi, ja mene hyvillä mielin nukkumaan. Olet rakastettu <3

Torstai
Rakas Nora!
Viikko on jo oikeastaan puolivälissä. Onnittelut, jos olet pystynyt tekemään oikeita valintoja! Jos et, niin mieti, mikä on mennyt vikaan. Muista, ettet voi ohittaa elämää! Tee asioita ja seuraa unelmiasi, koska ne ovat elämäsi. Ota itseäsi niskasta kiinni, jos olet ollut laiska. Pystyt, mihin uskot pystyväsi. Ole luova ja onnellinen, ja kiitä hyvistä asioista elämässäsi!

Perjantai
Hyvää viikonloppua Nora!
Aloita viikonloppusi hyvillä mielin. Hoida vastuut ennen varsinaista juhlimista tai rentoutumista. Vietä perjantai-ilta (jos olet kotona) rennosti. Tee hyviä valintoja, ja katso vaikka elokuvia illalla. Rakasta itseäsi, ja tee itsellesi hyviä ja nautinnollisia asioita! Olet rakas <3

Lauantai
Rakas Nora!
Tänään voit herkutella hyvällä omatunnolla! Nauti ja ole aurinkoinen. Jos vietät kotona päivää, ota rennosti ja nautiskele! Jos olet muualla, pidä hauskaa sydämesi kyllyydestä! Opiskele tarpeen mukaan, mutta muista myös höllätä tarpeeksi. Etenkin, jos olet viikolla ahkeroinut, voit nyt levätä kunnolla. Suuntaa positiivisia asioita itseesi, koska sinussa on paljon hyviä asioita. Soita perheenjäsenille, jos et ole ollut heihin viikolla yhteydessä. Tee kivoja asioita!

Sunnuntai
Rakas Nora!
Nyt viikko on tullut loppuun. Vielä tästä viikosta on tämä päivä jäljellä hyvin elettävänä. Vietä aikaa tarpeen mukaan rauhassa itseksesi ja suunnittele tulevaa viikkoa. Liiku ja elä terveellisesti. Valmistaudu seuraavaan viikkoon niin, että sinulla on hyvä olla. Pidä mielessä, että olet tärkeä. Koska ihan varmasti olet jollekin.

Voi kuulostaa itsekkäältä kirjoittaa itselleen "Rakas sinä", mutta ei se ole. Jos se on se, mitä tahdot lukea, kirjoita niin. Ehkä joku päivä joku toinen kirjoittaa sen sinulle. Siihen asti, tee se itse. Koska olet sen arvoinen.

Jonkun aikaa oikeasti luin nämä kirjeet joka aamu. Välillä se toimi, välillä ei. Joskus sain niistä voimaa, ja näin selvemmin, miten pystyn välttämään ahdistukseen johtavat virheet. Joskus, kun olin illalla mokannut ja heräsin aamulla alakulon kourissa, kirjeet tuntuivat ilveilyltä päin naamaa. Mutta välillä on vaan muistutettava itseään, että sinuakin pystyy rakastamaan. Itseään on kannustettava jaksamaan. Olen pahoillani, etten kerro tarkemmin ahdistukseni syistä. Ehkä joskus sen teen. Tärkeämpää on kuitenkin ymmärtää, että itse voi muuttaa asioita. Pystyt siihen. Ja kuten jo alussakin mainitsin, pelkästään yksin ei tarvitse jaksaa. Sitä varten on perhe, ystävät ja muut hyväsieluiset tahot. Et ole yksin. Koskaan. Et silloinkaan, kun olet varma, että olet.

Iloa viikonloppuusi!

<3:lla Nora

Ei se niin kaunis ole

Maailma. Ei se niin kaunis ole. Ei rumakaan, mutta jollain tavalla niin rikki, että paikatut kohdat rumentavat maisemaa. Liikaa kuolemaa. Puiden oksissa, ihmisten kasvoissa. Tuntuu oudolta jaloissa, kuin ei jaksaisi kävellä lakastuneiden lehtien joukossa. Painautuu vielä maahan itsekin, jää muiden jalkoihin.

Koko maailmaa maatuu. Kauneimmat kukat kuihtuvat ensin. Ne jäävät pohjalle, niiden päälle kerrostuu kaikki rumuus. Missä valheiden uskottavuus? Ihmisissä. He makaavat kukkien päällä, painavat totuutta syvemmälle. Katsoisivat itseään. Eivät he ole ainoita oikeutettuja elämään.

Ei maailma todellakaan niin kaunis ole. Ihmiset tietävät sen, näkevät rumuuden. Ovat osa sitä. Eivätkä he silti lopeta. Sotkemista, ajan tuhlaamista, luonnon tappamista, toistensa kuluttamista. Nyrkit valmiina iskemään niin, miten eniten sattuu. Halveksijat ovat itse kaikista halpamaisimpia. Miksi ei itselleen voi sanoa, että lopeta. Vain sen hokeminen muille onnistuu.

Onnistuuko eläminen maailmassa, jota ei enää ihmisten jälkeen ole? Jos täältä katoaisi vain ihmiset, täällä voisi oikeasti elää. He eivät anna luonnolle mahdollisuutta. Eivät sille voikukalle, joka kasvaa asfaltinkin lävitse. Se myrkytetään. Ihmisten jalkojen alla oksat katkeavat, sammaleet irtoavat, sienet ja marjat tallaantuvat. He pitävät elämän itsellään, eivät jätä siitä muille.

Maailma. Miksi se ei ole niin kaunis? Koska ihmiset. On oikein, että tsunamit huuhtelevat ihmisiä pois. On reilua, että maanjäristykset luhistavat ihmisiä rakennusten alle. Ihmiset eivät hallitse kaikkea. Heillä ei ole koskaan ollut siihen valtaa, vaikka joku niin sanoa uskaltaa. Luonnon kiduttaminen on pahempaa kuin ihmisten. Luontoa tarvitaan, ihmisiä ei. He ovat vain osa, jota kokonaisuus ei tarvitse. Ilman heitä, kokonaisuus olisi jopa ehjempi. Silloin maailma ei olisi ruma paikatuistakaan kohdista. Ihmisten poistuttua maailmaan ei jäisi aukkoja täytettäväksi, vain haavoja paranneltavaksi.

Milloin maailma sitten saa aikaa parantaa itseään? Sitä ei tiedetä. Toivottavasti se ei aikanaan tuhoudu ihmisten mukana. Jos tuhoutuu, ihmiset eivät saa koskaan anteeksi. Heidän olemassaolostaan koitui surua tarpeeksi. On vahingollista, että maailma on yhteinen kaikille. Se jäi vain ihmisille. He ottivat sen omakseen väkivalloin. Luonto pystyy hengittämään enää harvoin. On surullista tietää olevansa ihminen. Siinä vain on jotain todella surullista, ja sitä ajatellessani olen pettyneempi kuin koskaan.

<3:lla Nora

Vuosi elämästäni

Melko tarkalleen vuosi sitten tein elämäni parhaan päätöksen. Menin Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeeseen. Mietin niihin menemistä jo vuoden 2013 keväällä heti lukion jälkeen, mutta halusin vuoden aikaa miettiä suuntaani. Onko kirjallisuus todella minua varten? Onko se niin minun juttuni, että tahdon opiskella sitä? Välivuotenani opiskelin Turun avoimessa yliopistossa luovaa kirjoittamista, ja se osaltaan johdatti minut yliopiston ihmeelliseen, mutta yllättävän pehmeään maailmaan. Sain intoa opiskella. Ja nimenomaan kirjallisuutta.

Pääsykokeisiin lukeminen jäi kuitenkin viime tippaan. Myönnän, etten lukenut yhtä pääsykoekirjoista, Taide, kokemus ja maailma, kokonaan, koska aika meni tiukille. Edellisenä iltana ennen pääsykokeita olin suunnitellut kertaavani asioita, harjoittelevani viimeiseen asti. Mutta en tehnyt sitä. Minusta ei irronnut lukuintoa enää viime metreillä. Niinpä kuuntelin vain Roxettea, istuin olohuoneeni pehmeällä matolla, ja ajattelin, että näillä mennään.

Pääsykoeaamuna olin hermona. En tiennyt etukäteen paikkaa, jossa koe järjestettiin, ja inhoan uusiin paikkoihin menemistä kiireessä. Purskahdin melkein itkuun, kun katsoin kelloa, ja rukoilin, että rakennus, jota lähestyin oli oikea. Se oli. Ja olin tunnin etuajassa. Odottelin ja vilkuilin muita. Aika kului yllättävän nopeasti ja pian jo istuimme suuressa salissa kynät sauhuten kirjoittamassa. Tai jotkut lähtivät sieltä jo puolen tunnin jälkeen luovuttaneina. Mutta pääsin pieneen flow-tilaan, josta olin iloinen välivuoden jälkeen. Pääsykokeesta jäi todella hyvä fiilis!

En uskaltanut kuitenkaan iloita etukäteen, koska ei olisi tapaistani onnistua missään niin helposti. Jollain tavalla kuitenkin tunsin, että olin onnistunut. Olin odottanut vuoden ja varmistunut päätöksessäni omistautua kirjallisuudelle, laitoin paljon itseluottamustani peliin pääsykokeessa. Jos en olisi päässyt, olisin murtunut. Osa identiteetistäni olisi ollut poissa, koska jos jotain osaan, niin kirjoittaa. Onneksi heinäkuun alussa sain tiedon pääsystäni opiskella kotimaista kirjallisuutta. Olin suoraan sanottuna helvetin ylpeä itsestäni. Samoin oli perheeni ja muut läheiseni.

Opiskelujen myötä en ole vain löytänyt alaani, vaan myös paikkaani maailmassa. Olen löytänyt itseni paremmin. En vielä kokonaan, mutta palasia alkaa loksahdella kohdilleen. Arvostan itseäni enemmän. Tiedän, että osaan kirjoittaa. Luotan, että saan aina kirjoittaa. Näen maailman paljon kauniimpana paikkana. Siihen vaikuttaa paljon kaikki yliopistossa tapaamani ihmiset. Niin paljon sydämellisiä tyyppejä, erilaisia persoonallisuuksia ja hauskoja juttuja.

Sieluni on käynyt läpi pysyviä muutoksia, koska olen huomannut, että minusta välitetään. Tiedättekö sen tunteen, kun on aina ollut se, jonne rumat katseet suunnataan, ja yhtäkkiä viereesi tullaankin istumaan ja sinulle jutellaan? Se on aika pysäyttävää. Yläasteella en tahtonut, että kukaan puhuisi minulle, koska ei kellään tuntunut olevan mitään hyvää sanottavaa. Lukiossa olin kiitollinen saadessani olla rauhassa. Yliopistoon mennessäni ajattelin keskittyväni vain opiskeluun. Ajattelin hukuttautuvani kirjavuoriin ja eläväni omissa oloissani, koska yliopisto-opiskelijat saavat olla sellaisia.

Mutta oma fuksiporukkamme osoittautui jo alussa ihan mahtavaksi. Olemme erilaisia ja se on täysin ok. Tuutoreidemme ansiosta ryhmäydyimme suhteellisen nopeasti, ja ensimmäisen lukukauden näimmekin toisiamme aika tiiviisti. Mutta nyt perusopintojen ollessa ohi, on jokaisen kuviot itsenäisemmät. Olen löytänyt rinnalleni neljä upeaa, kaunista, kannustavaa ja huolehtivaa mimmiä, joista välitän sydänjuuriani myöden. Olen iloinen saadessani jakaa asioita heidän kanssaan ja tehdä heidät onnellisiksi. Olen kiitollinen kaikista hetkistä, jolloin nauramme silmät kyynelissä maailman ällöttävimmille jutuille, ja niistä hetkistä, kun kuuntelemme toistemme huolia. Rakastan heitä. Mimmit, mä rakastan teitä. Olette suuri syy siihen, miksi yliopistoon pääsy on parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunut <3

Olen löytänyt elämääni ihmisen, joka näkee erityisen hyvin suoraan sydämeeni. Siiri <3 En ole koskaan ajatellut pystyväni kertomaan kenellekään niin paljon kuin mitä Sinulle olen puhunut. Arvostan sinua, ja välitän sinusta niin paljon, että sitä on mahdotonta sanoin kuvailla. Toivon, että tekoni ja sanani elämän aikana tekevät sen sinulle selväksi, kuinka tajuttoman tärkeä olet minulle. Kiitos, että olet elämässäni. Kiitos, että kerrot elämästäsi minulle.

Opiskelumotivaatio on välillä ollut kadoksissa, mutta aina se on tullut takaisin. Olen saanut paljon voimia muilta, kun on tuntunut, että ei jaksa. Välillä on ollut syviä epätoivon hetkiä. On tuntunut, ettei paperille irtoa mitään järkevää. Pää hajoaa. Ei jaksa suunnitella, milloin lukee mitäkin, ei jaksa hankkia kirjoja, jotka on kuitenkin jollain toisella lainassa. Mutta tuollaisten hetkien vastapainoksi löytyy paljon onnistumisen tunteita, itsensä ylittämistä ja uusia oivalluksia. Ja arvatkaa mitä? Opiskelu on tietysti ollut suuressa arvossa, mutta olen osallistunut aktiivisesti ainejärjestömme tapahtumiin ja tutustunut ihmisiin. Tehnyt juuri niin kuin ajattelin, etten ikinä uskaltaisi tehdä. Ja arvaatteko mitä? Ilman kaikkea tätä oheistoimintaa ensimmäinen yliopistovuoteni olisi ollut vain puolet siitä, mitä se on nyt ollut. Yliopisto on ihmisten kohtaamispaikka. Ei kannata jäädä yksin, hukuttautua kirjavuoriin, koska silloin menettää kyllä todella paljon.

Yksi minulle aika suuri juttu oli se, kun minut valittiin fuksiporukastamme Venlaksi, ihmiseksi, joka on jollain tavalla auttanut muita, tai jollain muilla perustein ansainnut sen tittelin. Olin siitä todella otettu, ja kotona itkin liikutuksesta. Minusta ei koskaan ole pidetty kouluaikoina kovin paljon, niin miten tuollainen palkinto voi kohdallani olla mahdollinen. Se kosketti hyvällä tavalla.

Ystävien saamisen lisäksi parasta yliopistovuodessa on ollut suhteeni syveneminen kirjoittamista kohtaan. Olen löytänyt omaa tyyliäni. Olen oppinut olemaan odottamatta inspiraatiota. Elämä itsessään on inspiraatio ja me elämme koko ajan. Olen oppinut hyödyntämään musiikin voimaa saadakseni tunteeni pintaan ja siten helpottamaan kirjoittamista. Olen rakastunut iltamyöhäisiin hetkiin, kun saa vain kirjoittaa luovasti ilman rajoituksia. En pelkää tyhjää paperia, en tyhjyyttä sisällä. Se tulee sanoina ulos paperille. Sekin on inspiraation lähde. Tyhjyys nimittäin. Sitäkin olen tuntenut viimeisen vuoden aikana, ja jollain tapaa ihminen on aina yksin.

Välillä on tuntunut ulkopuoliselta bileissä, kun muiden ääni raikuu ja alkoholia kuluu. Joskus olen lähtenyt kotiin kaikki sanat sisälläni, koska en ole pystynyt puhumaan oikein kenenkään kanssa. Mutta suurimmaksi osaksi kaikki tapahtumat ovat olleet kohdallani onnistuneita ja olen viihtynyt hyvin. Olen ylpeä itsestäni, että olen mennyt niihin, vaikka välillä sydän on hakannut hulluna. Uskallanko minä, pelkkä fuksi, liittyä muiden joukkoon. Olen uskaltanut, ja siitä olen iloinen. Ja aion uskaltaa jatkossakin! Eikä se enää vaadi niin paljon rohkeutta. Luotan itseeni enemmän. Sanoisin, että tuhat kertaa enemmän, mutta olen huono matikassa.

Kirjallisuus on ihana asia maailmassa, kirjoittaminen paras. Aion kesällä lukea runoja, proosaa ja näytelmiä. Aion kirjoittaa itse mahdollisimman paljon omia tekstejäni. Ja aion suunnata katseeni hyvillä mielin toiseen yliopistovuoteen. Sitten en ole enää fuksi. Se tuntuu jotenkin oudolta ja haikealta, mutta on aika mennä eteenpäin. Jälleen kerran. Ensi syksynä jatkan sihteerinä Muusan hallituksessa vuoden loppuun asti, ja osallistun Turun kirjamessujärjestelyihin. Opiskelen pääaineeni aineopintoja sekä humanistisen tiedekunnan pakollisia kieliopintoja. Sivuainetta en vielä tiedä. Toivon, että se sisältää luovan kirjoittamisen aineopintoja. Sukupuolentutkimus houkuttaa myös. Nyt ensimmäisenä vuotena olen opiskellut sivuaineenani mediatutkimusta, ja se on ollut mieleistä.

Koko opiskeluvuoden kiteyttääkseni sanoisin, että olen elänyt yhden elämäni parhaimmista vuosista. Jos tämä on elämän parasta aikaa, minulla ei ole mitään hätää. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen, koska vaikka välillä on eri syistä ollut vaikeaa, ja syksyllä oli välillä todella pimeää muuallakin kuin ulkona, olen nyt tilanteessa, jossa tahdonkin olla. Muistelen tätä vuotta lämmöllä ja odotan tulevaa jo innolla sekä suurella mielenkiinnolla. Tämä humanisti on retkensä aloittanut, ja tuntuu, että kotiinpäin ollaan menossa. Kotihan on siellä, missä sydänkin.

<3:lla Nora

Kävin katsomassa, onko maailma vielä paikoillaan.

Tämä viikko on ollut sellainen, jota en haluaisi elää uudelleen. Paitsi parista tonnista. Tai ehkä viisisataakin riittäisi. Olen ollut melkein koko viikon omissa oloissani, ja se ei tee mielelle kovin hyvää. Ajatukset lähtevät lentoon. Yksinolo johtuu siitä, että ajattelin järjestää itselleni aikaa tämän lukuvuoden viimeisen esseen väsäämiseen, ja ystävillänikin on ollut menoa niin paljon, ettemme ole juuri ehtineet nähdä. Alkuviikon olin pari päivää kipeänä, joten silloin pysyttelin kotona myös siitä syystä. Mutta se, minkä olen tiennyt kyllä koko vuoden, osoittautui taas toteen: en pysty opiskelemaan kotona ilman suurta levottomuutta.

Esseen tekeminen on tehokasta. Ehdin silloin aina tiskata, käydä suihkussa, pestä pyykkiä, olla kaksi tuntia Citymarketissa shoppailemassa ja miettiä tulevia Facebook-päivityksiäni. Ehdin myös täyttää pääni niillä ajatuksilla, mitä kaikkea voisin tehdä juuri silloin, enkä vain istua koneen ja muistiinpanojen ääressä. Ehdin sulkea elämän pois ympäriltäni, ja nähdä ainoiksi elossa oleviksi asioiksi itseni ja esseeni. Meillä kahdella olisi loistava tulevaisuus, jos mitenkään pystyisimme rakastamaan tosiamme. Mutta valitettavasti vietän aikaani hänen kanssaan vain saadakseni hänet valmiiksi, jotta voimme erota. Kaikkia ei vain ole tarkoitettu yhteen, ja joidenkin kanssa jo alkuun pääseminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Voisipa sellaisten esseiden kanssa luovuttaa yhtä helposti kuin samanlaisten ihmissuhteiden...

Koska olen ollut paljon yksin kotona, tai no esseen kanssa, mutta kuitenkin ilman sen suurempaa kosketusta muuhun maailmaan, oli ihanaa käydä lauantaina myöhään illalla kiertämässä korttelin ympäri ja huomata, että kyllä se maailma vielä on paikoillaan. Joskus tuntuu, että vajoaa liikaa omiin oloihinsa, enkä nykyään nauti siitä juuri ollenkaan. Hetken se on kivaa, mutta liika on liikaa. En tarkoita, että minun pitäisi koko ajan olla jonkun kanssa ja kaikkea hauskaa pitäisi tapahtua, ei. Ihan vain se, että menen kirjastoon tai johonkin kahvilaan, jossa voin istuskella rauhassa muutaman tunnin ja hengittää elämää, riittää. Tiedän jo sen perusteella, että maailma on paikoillaan.

On ihanaa kirjoittaa tätä ilman syyllisyyttä siitä, että nyt pitäisi opiskella. Sain esseeni tänään aamupäivällä valmiiksi. Minulla on vielä yksi tentti ensi viikolla, ja sitten olen suorittanut ensimmäisen yliopistovuoteni, ihan kunnialla, sanoisin. Kirjoitan ensi viikolla siitä, miten ensimmäinen opiskeluvuosi yliopistossa sujui, mitä kaikkea tein ja koin, ja ylipäätään kaikkia fiiliksiä siihen liittyen. Ihanaa on ollut, sen olen varmasti jo joissain yhteyksissä tuonut ilmi. Näin se maailma vain kaikesta huolimatta pysyy paikoillaan, vaikka itse menee eteenpäin. Ja niinhän sen pitää ollakin.

Tänään aion vielä nyt illalla joko siivota vaatekaappiani tai sitten katsoa rennosti leffaa. Aloitan tenttiin lukemisen kuitenkin vasta huomenna! Yritän myös miettiä, miten voin estää nenäkriisin tulemista elämääni, sillä tänään huomasin sen, mitä olen jo kauan yrittänyt olla näkemättä: nenäni on ihan sairaan iso. Miksi elämä on epäreilua? Pienet tissit, mutta iso nenä. Kai tälläkin on jokin tarkoitus. En vain vielä tiedä, että mikä. Sunnuntai-ilta voisi olla sopiva näille filosofisille pohdinnoille, mutta taidan jättää ne jollekin toiselle päivälle.

Energiaa huomenna alkavaan uuteen viikkoonne!

<3:lla Nora

Olen koko ajan ollut täällä

Olen koko ajan ollut täällä,
mutta olet katsonut minuun vain kerran.
Silloinkin käänsit katseesi nopeasti pois.
Ihan kuin olisin polttanut sinua,
vaikka pelkään,
että vain minun sisälläni paloi.

Olet istunut täällä
ja nauranut niin,
että jokainen äännähdyksesi
on tulvinut sisälleni
ja saanut minut pelkäämään,
että hukun pelkoon siitä,
ettet koskaan naura kanssani.
Ettet koskaan istu missään kanssani.
Meillä olisi koko elämä,
mutta nyt kun koko illan olet
pysytellyt kaukana minusta,
uskon, ettei minulla enää ole sitä.

Yritän vielä tulla lähemmäs,
mutta sinä lähdetkin.
Yhtäkkiä kaikki lähtevät,
koska sinä olet minulle kaikki.
Miksi niin, vaikka sinulle en merkitse mitään?
Miten nauroit muiden kanssa,
mutta nyt kenkiä eteisessä sitoessasi
olet hyvin vakava, kun katseemme kohtaavat.
Minun tulee kylmä,
eikä se johdu auki olevasta ovesta.

-Nora Palonen

Life is like a dessert?

Onko elämä kuin jälkiruoka? Turhaa, mutta nautit siitä. Joskus kuivaa, mutta silti haluat viimeisen palan. Kaikki vähänkin hyvä on saatava itselle. Pienistä, kuivistakin murusista syntyy se, mitä elämäksi kutsutaan. Nauttisit edes joka suupalasta. Mutta aina ei pysty, ymmärrän sen. Älä silloin ota koko kakkua, että ne, jotka todella tahtovat herkutella elämällä saavat tehdä sen. Tehdään sinulle sitten lisää, kun jaksat taas ottaa elämästä irti sen, mitä siitä voi irti saada.

Jos elämä on kuin jälkiruoka, siitä saa nauttia harvoin. Siihen panostetaan vain silloin, kun on jokin hyvä syy. Vai kuulutko niihin, jotka makeuttavat jokaista päivää pikku suupaloilla? Asenteesi saattaa olla parempi kuin minun. Näet jokaisessa päivässä jotain hyvää. Odotan aina jotain erikoista ja ainutlaatuista tapahtuvaksi. Voitte arvata, että monen päivän kohdalla olen saanut vain odottaa. Mutta olen alkanut ymmärtää, että eri asiat voivat olla odottamisen arvoisia...niiden ei tarvitsekaan aina olla maailmaa mullistavia.

Mitä, jos jälkiruoaksi lueteltaisiinkin vain elämän kohokohdat. Perhematkat, jouluaatot, ratsastusleirit, rippikoulu, ylioppilaaksi valmistuminen, yliopistoon pääsy...Ne ovat asioita, joita on odottanut, asioita, joita on kokenut vasta tultuaan kylläiseksi siitä tavallisesta arjesta. Jos elämä onkin itse pääruoka? Elämä alkupaloina on nimittäin liian vaatimatonta. Mutta että elämä ei olisikaan harvinaista herkkua! Sopii minulle! Sitten en ihmettele, miksi ihmiset ottavat lautaselleen lisää. Ja pääruokaa saa joka päivä. Joka päivä saa nauraa, kun osaa odottaa oikeita asioita. Ne ovat loppujen lopuksi aika pieniä juttuja. Se, että näet ystävän. Se, että saat esseen kirjoitettua. Se, että uskalsit soittaa hammaslääkäriin. Se, että uskalsit mennä hammaslääkäriin (okei se voi olla jo isompi juttu riippuen siitä, menetkö kuuntelemaan kehuja täydellisestä hammasrivistöstäsi vai poistattamaan viisaudenhampaasi). Mutta siis. Pääruoka voi yltää jälkiruoan tasolle odottamisen arvossaan. En sano, että sinun pitää tyytyä vähempään, koska eihän esimerkiksi ystävyys ole mikään pieni juttu. Ystävän hymy on kirsikka aivan jumalaisen suklaisen kakun päällä!

Kieltäydyn edelleenkin ottamasta joka päivä jälkiruokaa, mutta pääruoaksi elämä maistuu kyllä. Tahdon säilyttää jälkiruoan luxusena. Sellaisena hetkenä, kun elämä on tavallista makeampaa. Silloin tahdon juhlia sitä. Muuten ymmärrän olla vaatimattomampi, tai riippuu kokista...Joidenkin kanssa jo pääruoalla pääsee herkuttelemaan....jotkut osaavat tehdä arjesta juhlaa. Miten on oma laitasi? Millaisen kokin herkkuja syöt? Vai osaatko kenties itse loihtia maukkaat eväät elämään? Mut anyway, älä välitä, vaikka joskus palaa pohjaan. Uusia kattiloita saa, aina voi aloittaa alusta. Kokkaamisen ja elämisen.

Eläkää makeasti, naurakaa useasti!

<3:lla Nora

Miehiä ei voi raiskata.

Lainasin Jörn Donnerin ohjaaman elokuvan Miestä ei voi raiskata. En ole katsonut sitä vielä, inspiroiduin vain ajattelemaan elokuvan nimen perusteella tällaista:

Naisia pidetään uhreina. Se on lähtökohtana sukupuolia vertailtaessa. Edelleenkin. Miksi? Koska naiset on naisia? Koska he ovat aina olleet miehiä heikompia? Ajattelemme vahvuuden liian ulkoiseksi ominaisuudeksi. Todellinen voima löytyy sisältä. Sitä on miehillä ja naisilla. Sitä ei ole miehillä eikä naisilla. Olemme yhtä täydellisiä ja samaan aikaan puutteellisia. Miehet ja naiset.

Sukupuoli ei oikeuta pahoinpitelemään. Kukaan ei sano, että naisia saa raiskata. Kukaan ei sano, ettei miehiä voi raiskata. Kaikki ovat sille alttiita, ja monille tapahtuu niin. Kaikille niille, jotka eivät osaa olla varuillaan. Kaikille, jotka eivät uskalla voida asioille mitään. Kaikille, jotka eivät osaa voida asioille mitään. Kaikille, jotka ovat väärissä paikoissa vääriin aikoihin. Kaikille, jotka ovat oikeissa paikoissa, mutta väärien ihmisten seurassa. Kenelle tahansa voi käydä niin. Kuka tahansa voi tehdä niin.

Silti naisille tapahtuu niin helpommin. Useammin naisten hiukset revitään, ihot poltetaan. Heihin jätetään jälkiä, joita elämäkään ei kuluta pois. Ei todellinen rakkaus, jossa kosketus on tarkoitettu parantamaan. Se ei paranna, kun on lyöty liian kovaa. Liian usein, tai vaikka vain kerran. Pelko silmissä näkyy, kunnes ne silmät suljetaan. Muistot työnnetään pimeyteen, jossa kaikki tapahtui. Silti mikään ei koskaan katoa.

Miehiä ei voi raiskata. Niin ajatellaan. Siksi miehet uskaltavat puhua asioista vielä vähemmän kuin naiset. Vain heikot ovat oikeutettuja suojeluun. Miehienkin pitää saada olla heikkoja. Hekin ovat oikeutettuja kertomaan, mitä pahaa heille on tehty. Naisetkin voivat olla pahointekijöitä. Naisen kosketus ei ole aina hellä ja huolehtiva. Jotkut naiset osaavat huolehtia vain siitä, ettei uhri puhu koskaan. He osaavat vaimentaa miehenkin äänen.

Mitä pelottavaa on ajatella, ettei miehiä voi raiskata? Se antaa ymmärtää, että naisia voi, ja samaan aikaan tekee miehistä entistä epävarmempia puhumaan heidän kohtaamistaan vääryyksistä. Miehiä eikä naisia saa raiskata.

Arvostus
Valui hukkaan
Kun koskit
Niin että sattuu
Käänny pois
Tarvitsen aikaa itkeä
Sinun ei tarvitse nähdä kaikkea
Näit jo liikaa
Et luovuta nytkään
Et koskaan
Hyväksyn kaiken
Mutta pyydän, lopeta.


- Nora Palonen

Äiti

Mitä on olla äiti? En tiedä sitä itse, mutta uskoisin, että äidin tärkein kyky on rakastaa. En tiedä, onko se aina helppoa? Oma äitini on pystynyt siihen, koska tiedän, kuinka paljon hän minua rakastaa. Tai en osaa sanoa määrää, mutta tuskin hänkään. Rakkaus välillämme on ehdotonta. Sitä se on aina ollut.

Kun vanhenen, ymmärrän, mitä olen vaatinut äidiltäni. Kaikki ne kyyneleet, ne puolestani valvotut yöt. Ne hetket, kun hän tuli huoneeni oveen varovasti koputtaen istumaan, ja itkun lomasta jaksoi aina sanoa, että kaikki järjestyy. Äidillä on aina ollut uskomattoman paljon voimaa olla äiti. Hän on tehnyt minut onnelliseksi. Hän on saanut minut oikeasti uskomaan, että kaikki järjestyy. Aina jotenkin.

Toivon, että olen pystynyt olemaan tytär, joka on antanut äidille sen, mitä hän on äitiydestä haaveillessaan toivonutkin saavansa. Toivon, että minusta on ollut paljon iloa. Ja toivon, että saan tuottaa hänen elämäänsä onnea ikuisesti ja senkin jälkeen. Äiti, mä rakastan sua. En ole sanonut niin tarpeeksi usein. Olen pahoillani kaikesta aiheuttamastani tuskasta. Olen surullinen, että jouduit kantamaan osan murheistani. Tai kannoit ehkä ne kaikki. En voi kuin ihmetellä ja ihailla vahvuuttasi. Toivottavasti olen saanut siitä edes osan. Silloin selviän mistä vaan. Olet opettanut kaiken, mitä osaan. Sanoisin, että ilman sinua en olisi tässä. Tiedät, mistä kaikesta en olisi selvinnyt ilman Sinua. Kiitos. Rakastan Sua.

En tiedä, onko maailmassa mitään parempaa kuin kuulla jonkun sanovan äidiksi. Harmittaa, etten tiedä sitä, enkä ole varma, tulenko koskaan sitä kohdallani kokemaankaan. Olen kuitenkin onnellinen ja kiitollinen omasta äidistäni, joka on minulle paras mahdollinen <3 Ei sitä oikein voi sanoin kuvailla, miten äitiäni rakastan, joten yritän näyttää sen elämän aikana. Näyttäkää jokainen! Äidit ovat arvokkaita ja ansaitsevat kuulla kiitoksen ja tuntea halauksen!

Rakkaudentäyteistä äitienpäivää! 


Nora

Älä pelkää olla sinä. Rakasta olla Sinä.

Tänään (6.5) on kansainvälinen Älä laihduta -päivä. Sen tarkoitus on sanoa, että ihminen voi olla terve koostaan riippumatta. Hoikkuus ei ole tae terveydelle, eikä lievä ylipaino myöskään terveyttä vaaranna. On niin monia asioita, joista terveytemme muodostuu. Vaaka ja mittanauha eivät todellakaan kerro kaikkea.

Tällä kertaa Älä laihduta -päivä haluaa korostaa sitä, kuinka erityisesti lapsia halutaan tukea oikeanlaisen ja terveen kehonkuvan muodostamisessa. Emme aina ymmärrä, kuinka paljon sanamme ja tekomme vaikuttavat yhteiskuntamme pienimpiin jäseniin. Emme muista, että jaamme saman maailman heidän kanssaan liian usein siten, että lapset pakotetaan aikuisten maailmaan. Se ei ole reilua. Ei lasten tarvitse tietää, kuinka mones laihdutuskuuri äidillä on meneillään, ja miten isän paino on noussut ja nyt pitää treenata treenata treenata. Lasten hyvinvoinnin ylläpitämisen täytyy tapahtua heidän ehdoillaan. Liikkumisen pitää olla hauskaa. Se pitää tehdä leikin kautta siten, että liikkumisen tarkoitus on hauskanpito, ei painonhallinta.

Kenelläkään ei ole syntyessään valmiita ajatuksia ja kuvitelmia kehonkuvasta ja siitä, mikä näyttää oikealta, mikä väärältä. Ympäristö maalaa jo lapsenkin mieleen kuvia siitä, miltä on hyväksyttävää näyttää. Jotkut lapset ovat herkempiä havaitsemaan näitä"aikuisten asioita". On aikuisten tehtävä huolehtia, että asiat, joita pienet korvat kuulevat, ovat sellaisia, joita ne pienet korvat kestävät kuulla. Emme saa vieraantua lasten ajatusmaailmasta, vaikka itse elämmekin haastavissa kuvioissa ulkonäköpaineiden suhteen.

Vaikka ympäristö voi siis aiheuttaa pahoja vääristymiä itsensä hyväksymiseen, se voi myös kasvattaa ihan toisenlaiseen suuntaan. Eivätkä ainoastaan vanhemmat ole tästä vastuussa, vaan koko yhteiskunta yhdessä. Meidän kaikkien on huolehdittava siitä, että tuemme oikeanlaista terveyttä. Faktahan on se, että maailmassa on yhtä monta kaunista ja arvokasta ihmistä kuin maailmassa on ihmisiäkin. Kun opetamme lapsille, että erilaisuus on kaunista ja tavoiteltavaa, he oppivat rakastamaan itseään sellaisina kuin ovat. Terveys ei katso kokoa. Terveyteen kuuluu myös onnellisuus. Vääristyneet kehonkuvat johtavat helposti syömishäiriöhelvetteihin ja syvään itseinhoon, ja niistä ovat onnellisuus ja terveys kaukana. Eikö olisikin jo aika antaa lasten ja nuorten ja aikuisten olla sellaisia, mikä oikeasti on mahdollista ja samalla terveellistä?

Tiedän, kuinka helppoa on vain kirjoittaa tällaista ja toivoa asioiden olevan paremmin. Töitä pitää tehdä. Meidän jokaisen. Toisten enemmän kuin toisten. Jokainen meistä kuitenkin vaikuttaa ympäristöömme. Yritetään olla pelkäämättä olla omia itsejämme. Rakastetaan mieluummin sitä kaikkea, mitä meissä on. Olen varma, että Sinussa on paljon rakastettavaa <3

<3:lla Nora

Saisinpa vastauksen. Tai sinut takaisin.

Näimme viimeistä kertaa,
silloin emme sitä tienneet.
Olisinpa halannut sinua pidempään,
koskenut niin, että voisin tuntea ihosi lämmön,
vaikka nyt se on jo kylmennyt.

Katseissamme ei ollut mitään lopullista.
Päinvastoin.
Kaikki oli vasta alkamassa.
Kun tapasin sinut,
tiesin voivani lopettaa etsimisen.
Olin hakenut kauan,
hapuillut väkijoukosta silmiä, joihin uppoutua.
Sinua en löytänyt,
sinä tulit luokseni.

Et sanonut ensin mitään,
ihmettelin sitä.
Mykistyit kauneudestani,
vaikka minulle sanoit, että älykkyydestäni,
koska tahdoin niin.
Hymyilit paljon,
sitäkin ihmettelin.
En koskaan tottunut sinuun.
Onnistuit aina yllättämään,
miten pystyit koskemaan hellemmin.
Kätesi lipuivat kaulallani.
Joku toinen olisi kuristanut minut,
sinun en edes pelännyt tekevän niin.
En pysty uskomaan,
etteivät kätesi enää hapuile ihoani...

En tahdo nähdä sinua uudestaan viimeistä kertaa.
Muut kävelevät luoksesi.
He itkevät niin,
että tiedän romahtavani,
enkä pääse koskaan ylös.
Mutta tarvitseeko?
Eikö ole liian väärin
joutua jatkamaan ilman rakastaan.
Ilman rakkautta?
Voisinpa nyt vain tulla viereesi
ja koskea kaulaasi,
vaikka et voi koskettaa takaisin.
Tulisit takaisin.
Eikö tämä ole liian väärin?

Olit nuori,
olimme molemmat.
Sinä jäät nuoreksi,
minä vanhenen yhtäkkiä monta vuotta.
Silti kaikki tuntuu loputtoman pitkältä,
en ehkä jaksa odottaa luoksesi pääsyä.
Olemmeko kuin Romeo ja Julia
ilman vihaista sukua.
Ikävä on suurinta maailmassa,
jossa tuntuu, että vain itse on yksin.
En enää tiedä,
olenko edes täällä.
Kai ruumiini on,
mutta sydämeni otit mukaasi.
Revitkö sitä, kun välillä sattuu niin kauheasti.

Tuntuu,
siltä osin kuin vielä tunnen,
siltä kuin täällä olisi vain puita,
missä ei ole lehtiä.
Ihan kuin aina sataisi,
eikä maa ehdi kuivua ennen seuraavaa myrskyä.
Kyyneleet ovat uurtuneet kasvoihini.
Joskus sormesi lipuivat niitä uurteita pitkin.
Silloin en vielä tiennyt,
miten kyyneleet seuraisivat sormenjälkiäsi.
Miten kaksi niin erilaista tunnetta voi seurata toisiaan?
Rakkaus ja ikävä.
Miksi poismenosi estää elämiseni,
vaikka joka aamu heräänkin?
Saisinpa vastauksen.
Tai sinut takaisin.

- Nora Palonen

Niin muuten.

Niin muuten.
Kysyitkö koskaan, että miksi?
Halusitko saada selville, että miksi?
Vai oliko kaikki itsestään selvää?

Tiedän vaikuttaneeni välinpitämättömältä.
Elämä ylipäätään ei hetkeen kiinnostanut.
Mikään ei innostanut.
Tuntui tarpeettomalta ajatella tulevaisuutta,
kun jatkoajan pyytäminen elämälle
ei merkinnyt ratkaisua ongelmille.
Oli helpompaa suunnitella kaiken loppumista,
tuntui, että ainoastaan se oli todellista.

Olen pahoillani kaikesta,
etenkin siitä pahasta,
mitä olemassaoloni sai aikaiseksi.
Tein turhan reissun.
Tämä matka on viimeinen,
kiitos, että olet sillä mukana.
Lupaan jättää sinut rauhaan,
koska heitin jo kaikki tavarani pois.

Paitsi muuten.
Jätin yhden valokuvan.
Polta se, jos se saa sinut itkemään.
Ennen kuin lähdin,
istuin tyhjässä huoneessa
päälläni flanellipaitasi.
Halasin itseäni ja tunsin sinut.
Halusin niin kovasti kertoa,
mutta vielä kovemmin halusin lähteä.

Et kysynyt, miksi, koska sinulle aina hymyilin.
Niin paljon sinua rakastin.
En tiedä, miten kestit tuskaani, jonka kuitenkin sormiesi lävitse näit.
Et yrittänyt auttaa, koska pidit minua vahvana.
Et ehkä ajatellut, ettei kaikissa ole ollenkaan vahvuutta.
Minut vain heitettiin maailmaan.
Jouduin kokoamaan itseni alusta alkaen,
kaikki palaset eivät edes sopineet kohdilleen.
Rikoin itseni aina uudestaan.
Minut rikottiin.
Unohdettiin, että tarvitsisin jonkun, joka kysyisi, olenko elossa, eikä uskoisi, vaikka sanoisin olevani.
Uskottiin, että kestän kaiken, koska en välitä mistään.

Minusta ei kuitenkaan voi nähdä totuutta.
Olen valhe, johon uskotaan.
En unohtanut itseäni, muut unohtivat.
Vaikka pyydän teiltä anteeksi,
olen vihainen, etten saanut elämältä tarpeeksi.
Miksi ihmiselle annetaan jotain, mutta ei kaikkea?
Aina sanotaan, ettei pidä tyytyä vähään, täytyy olla kunnianhimoinen.
Muuten ei pärjää elämässä.

En pärjännyt.
Minulle ehdotettiin terapiaa. Sanoin, ettei se auta.
Minulle ehdotettiin lomaa. Sanoin, etten tarvitse sitä.
Tiesin jo silloin, etten halua tulla takaisin.
Ostin menolipun taivaaseen.
Viimeinen lähtö.
Tarpeeksi aikaa pakkaamiseen.
Hyvästellä en aio.
Korkeintaan sanon lähtiessäni "rakastan sinua" ihmiselle, joka on yrittänyt pitää minut elossa.
Hän kesti niin paljon.
Olen iloinen, ettei hänen tarvitse enää jaksaa puolestani.
Olen iloinen, että hän saa unohtaa minut.
Hän saa elää.
Muut saavat elää.
Minun piti elää.
Pian saan vapauttaa itseni taakasta, jota myös elämäksi kutsutaan.

En saanut paljon hyvää aikaiseksi,
en ota muistoja mukaan raahattaviksi.
Ne hidastavat kuolemaa, jota olen tehnyt koko elämäni ajan.
Saan vihdoin unohtaa,
ja kerrankin muut joutuvat muistamaan.
Sinun en kuitenkaan tahdo muistavan,
koska rakastin sinua.
Et saa selville, miksi lähdin, vaikka aina sen kuitenkin tiesit.
Et koskaan pitänyt minusta kiinni nukkuessamme,
vaan annoit minulle vapauden lähteä, kun halusin.

Tänään et kata illallista kahdelle.
Et ole kyllä tehnyt niin aikoihin,
koska en ole hetkeen syönyt iltaisin.
Ihan kuin sillä tavoin olisin voinut lakata olemasta.
Olen aina nälissäni, koska en tule täyteen elämästä.
Voisit sanoa, että odotin liikaa.
Ihan varmasti odotin!
Minultakin vaadittiin aina niin paljon.
Ei ole helppoa olla ehjä rikkinäisenä, kokonainen puolikkaana.
Ei ole helppoa olla ihminen.
Kerään itseeni pahan olon.
Kuivasin sinunkin kyyneleesi, ja näitkö,
miten ne syöpyivät ihooni.
Sinulle voi tulla vaikeaa lähtöni jälkeen,
koska joudut ehkä olemaan surullinen.

Ja niin muuten.
Kyllä minä vähän toivon, että itket jälkeeni.
Toivon, että muistelet minua, etkä polta valokuvaani.
Tiedän, missä säilytät tulitikkuja.
Heitin ne pois, jos et vaikka jaksaisi ostaa uusia.
Olit ehkä ainoa, jolle olinkin totta.
En koskaan valehdellut sinulle, et vain kysynyt mitään.
Itsestään selvyydessä ei ole mitään selvää,
joten toivottavasti et syytä itseäsi mistään.

Sitä olisi kyllä vaikea uskoa, koska tiesit, miten itseäni vihasin. Ja samalla muita.
Ei minua oltu tarkoitettu tänne.
Muuta kuin viemään surusi pois.
Jos onnistuin edes siinä,
reissuni ei ehkä ollutkaan täysin turha...

Hyvästeleminen on turhaa.
Ainakin se tekee liian kipeää, myönnän sen.
Lähdin jo.
Olen matkalla kotiin.
Jos nyt pääsisin perille.

- Nora Palonen