"Olla hiljainen on pahinta, mitä sä tiedät."

Kävin about viikko sitten katsomassa Helsingin Kansallisteatterissa Olipa kerran minä -näytelmän, joka pureutuu narsismiin. Se sisältää narsistisia tunnustuksia ja on todellakin puistattava sisällöltään. Sen on kirjoittanut Heini Junkkaala ja ohjannut Milja Sarkola, jotka ovat ennenkin tehneet yhteistyötä. Tapahtumat läväytetään katsojien eteen kokeellisen teatterin keinoin ja ihmettelen, jos kukaan poistuu sieltä menemättä itseensä. Näytelmän jälkeen on nimittäin otollinen hetki tutkiskella omaa sisäistä maailmaansa, sillä se jättää mieleen leijumaan kysymyksiä.

"Mä en enää nykyään jaksa tehdä mitään ilman yleisöä" laukoo päähenkilö. Kuinka totta se on teatterin ulkopuolella monien kohdalla? Tarvitsemme muiden katseita. Mutta kuka jaksaa katsella ja ketä? Ja mihin me oikeastaan tarvitsemme muiden katseita? Ja onko katseiden laadulla myös väliä, vai onko olennaista vain saada niitä?

Myönnän, että tarvitsen muiden katseita. Haluan tulla huomatuksi. Mutta en millä tahansa tavalla. Haluan, että minut huomataan aiheellisten asioiden kautta. Noin niin kuin periaatteessa. Päivittäisessä elämässä ihmisiä kohdataan monin tavoin. Osoitetaan välittämistä toisiamme kohtaan, huomioidaan "mitä kuuluu" -tyyppisillä kysymyksillä ja tervehditään. Sillä tavoin kaikilla on oikeus tulla nähdyksi, koska muuten tulee epäreilusti sivuutetuksi. Ja minusta on normaalia ajatella sillä tavoin.

Haluan tulla huomatuksi minulle tärkeiden asioiden kautta. Pidän siitä, kun ihmiset osoittavat kiinnostustaan kirjoittamistani kohtaan, koska se on minulle tärkeää. Pyrin huomaamaan, mikä on kenellekin tärkeää ja puhun heidän kanssaan siitä. Minusta se, että keskustelee toisen kanssa siitä, mikä on hänelle tärkeää, on sen osoittamista, että arvostaa toista ja mahdollisesti haluaa oppia tuntemaan hänet paremmin. Mieti, kuinka hyvä ja lämmin tunne siitä tulee, kun joku haluaa keskustella kanssasi sinulle tärkeistä asioista?

Tykkään puhua itsestäni. Eikö olekin mielekästä puhua aiheista, joista tietää paljon, ja arvelisin, että tiedämme itsestämme eniten maailmassa. Olemme itsemme kanssa joka ikinen hetki, jokainen silmänräpäys kuluu omassa ruumiissamme. Mutta en koe olevani itsekäs. Minusta on hyvä haluta puhua sopivissa määrin itsestään, koska muuten kenenkään ei ole mahdollista oppia tuntemaan meitä. Omista ajatuksistaan ja tekemisistään puhuminen on aina itsestään puhumista. Miten sitä voisi välttää? Ei sitä tarvitsekaan. Terve ihminen ymmärtää itsestä puhumisen määrän sallittavuuden.

En usko, että kukaan ihminen on vailla narsistisia piirteitä. Ne on vain osattava pitää aisoissa. Voiko hiljainen ihminen olla narsisti? Olipa kerran minä -näytelmässä narsistille olisi pahinta olla hiljainen, joten se sotii sitä ajatusta vastaan. Mutta enpä tiedä. Ihminen voi olla millainen vaan. Tietynlainen hiljaisuus voidaan nähdä vallankäyttönä, mutta kavahdus muita kohtaan on jo pelkoa oman itsensä näkyvyydestä ja narsisti tahtoo erottua, piirtyä esiin ihmisjoukosta.

Voiko tarve tulla nähdyksi tappaa? Yksinäisyyteen voi kuolla, joten uskon, että tarve tulla nähdyksi voi koitua kuolemaksi. On pelottava ajatus, kuinka minättömyyden kokemus voi ajaa ihmisen törkeään hyväksikäyttöön muita ihmisiä kohtaan. Miten moraaliton täytyy olla, kun muut ihmiset ovat tärkeitä vain sen vuoksi, että voi itse olla tärkeä? Narsistin tielle sattuneista ihmisistä tulee rikottuja, käytössä kuluneita roskakasoja, jotka jätetään kitumaan kuin puoliksi lopetetut eläimet. Ja pelottavaa tässä on se, että narsistin voi nähdä peiliin katsoessaan. Jokainen meistää taistelee sen kanssa.

<3:lla Nora

Pitääkö meidän sanoa toisillemme itsestäänselvyyksiä?

Joskus on todella vaikea tietää, mitä sanoa toiselle. Pelkää sanovansa jotain sellaista, mikä ärsyttää toista, vaikka yhtään ei tarkoittaisi niin. Esimerkiksi lohduttaessa sanoo helposti, että älä murehdi, kyllä se siitä. Älä itke, älä huolehdi niin paljon, älä ajattele liikaa, älä, älä, älä.

Mutta niin sanotaan rakkaudesta. Ne ovat helliä pyyntöjä olla armollisempi itselle. Ja usein me ajattelemme liikaa, murehdimme ihan turhista asioista ja itkemme silmämme punaisiksi mitättömistä syistä. Pienet, pehmeät kiellot rakkailtamme on tarkoittettu mielenrauhamme palauttamiseksi. Niitä kannattaa kuunnella.

Entäs sitten itsestäänselvyydet, joilla tarkoitan sitä, kun sanomme toisillemme asioita, jotka uskomme heidän itsekin tietävän. Ainakin järjen tasolla. Kun sanomme, että heidän täytyy huolehtia itsestään paremmin kiireen keskellä, lopettaa ennen kuin he uupuvat, kuunnella itseään, toteuttaa itseään jne. Kun rohkaisemme heitä sellaiseen, minkä pitäisi olla itsestäänselvää. Mutta totuus taitaa olla se, että meidän pitää saada kuulla muilta sellaista, mikä ehkä jää vain järjen tasolle oman päämme sisällä. Oman elämänsä kulkua ja etenemistä johonkin suuntaan ei aina tiedosta. Omalla kohdalla ei pysty näkemään asioita, jotka toisten kohdalla saavat hälytyskellot soimaan. Ulkopuolelta on usein helpompi havahtua huomaamaan, kun joku on menossa väärään suuntaan.

Olen aika myötätuntoinen ystävä ja lohdutan helposti päänsilittely-tavalla. Vältän lohdutuksissani älä-sanaa, yritän aina auttaa jotenkin enemmän. Ei minusta ole huono asia, jos joku itkee tai tuo muuten tunteensa vahvasti esille. Niin saa tehdä. Auttaminen on minulle, ja uskon, että monelle muullekin vähän ristiriitaista: se tuo mukanaan hirvittävän avuttomuuden tunteen, jos ei osaakaan auttaa ja tukea tarpeeksi tai oikealla tavalla.  Mutta ehkä vaadimme joskus liikaa itseltämme auttajina, vaikka avuntarvitsijoille apumme olisi tarpeeksi sellaisena kuin me sitä tarjoamme.

Minulle on sanottu itsestäänselvyyksiä ja minä olen niitä ystävilleni sanonut. Siksi koska niitä vain on välillä kuultava muilta. Meidän on huolehdittava toisistamme.

<3:lla Nora

Maksatko sydänsurut erissä?

Kun puhutaan jostain niin hajoavasta kuin ihmisestä, virheiden maksamiseen täytyy olla vaihtoehtoja. Kyseenalaistan kykymme suojella itseämme. Usein yritystä löytyy, mutta kuka oikeasti selviää elämästä ilman, että vähintään kerran joutuu kokoamaan itsensä uudelleen? Joidenkin uudelleen rakentuminen vaatii enemmän aikaa ja sanoja, jotka liimaavat säröistä aiheutuneet sirut yhteen. Harvoin joutuu lakaisemaan itseään täysin maton alle, ehkä vain joitakin osia itsestään hylkäämään. Toivottavasti niitä, jotka estivät elämästä.

Eniten ihmisiä hajottaa rakkaus. Tai oikeastaan rakastaminen, koska se on petollinen tunne, joka antaa paljon, mutta hetkessä vie kaiken. Rakastaminen on sydämen riskeeraamista, tunteiden peliin laittamista. Ikuista pelkoa siitä, että menettää jotain, mikä tekee sydämestä kodittoman, mielestä onnettoman. Hinta siitä, että tuntee vahvasti, on sen kaiken menettäminen. Jos sydän jää orvoksi, eikä hintaa pysty maksamaan kerralla, on mahdollista maksaa se osissa. Eräpäivät tulevat jokaisen hyvästin jälkeen. Jokainen uusi sydämen särkyminen on muistutus maksamattomista laskuista.

En tiedä, onko minulla varaa rakastaa.

Köyhyys tekee sydämestä yhtä puutteellisen kuin jätetyksi tuleminen. Rakkaus on riskien ottamista. Pääomaa ei kannata kerätä ikuisesti, muuten yksinäisyys vie sen rakkaudelta. Ihan sydämesi edestä.

Miten tuhlata jotain sellaista, mitä on vaivalla kerännyt? Miksi asettaa sydän alttiiksi, kun sen on voidellut turvallisilla tunteilla ja sen on pitänyt poissa vääristä käsistä? Mutta onko sydän oikeassa paikassa ylhässä yksinäisyydessään, jossa tyhjää tilaa täyttävät kaipaukset, joita ei myönnä.

Ehkä olen joka tapauksessa köyhä. Jos en rakasta, en rikastu.

Rakkaus voi velkaannuttaa, mutta yhtä lailla kuin niiden maksaminen, myös yksinäisyys uuvuttaa. Onko valittava kahdesta pahasta se, joka hajottaa hellemmin? Ei kukaan osta sellaista, jota kaupataan henkisen pääoman tuhoajana. Sydämen on saatava koti. Ihmisen on saatava nukahtaa jonkun toisen viereen.

<3:lla Nora

Muuttuva minuus

Jotenkin se eka ajatus muuttuvaan minuuteen on se, että tässähän mä olen koko ajan se, kuka mä olen. Mutta sitten on hetken hiljaa ja sanoo itselleen, että eihän muuttuminen tarkoita katoamista. Mä olen vain yrittänyt kadota itseltäni. Tai luullut, että niin tapahtuu vähän väliä. Muilta voi kadota, mutta ei itseltään. Ei koskaan itseltään.

Muutun koko ajan. Tahtoisin käyttää sanaa "kehityn", mutta en tiedä, voiko kaikesta muuttumisesta puhua kehityksenä. Riippuu siitä, täytyykö kehityksen olla ainoastaan hyvää?

On luonnollista olla eri ihminen elämän kuluessa. Tai oikeastaan sama ihminen muuttuneessa minuudessa. Minuus on ainoa pysyvä asia meissä ja sekin muuttuu. Mihinkään ei voi luottaa. Itseensä pitäisi voida, mutta en mä ainakaan pysty.

Ei ole pelkästään paha asia kokea muutoksia ihmisenä. Niitä voi kokea itsensä ja muiden suhteen. Ja sen suhteen, miten oma olemassaolo värittyy ja todellistuu. Heti kun ajattelee elämäänsä tietoisemmin, on jotenkin vahvemmin olemassa.

Mutta liiallinen tietoisuus voi johtaa liialliseen kriittisyyteen. Eihän meistä kukaan tahdo omaa olemassaoloaan kyseenalaistaa? Sellaiseen muutokseen ei kannata tähdätä. Me ollaan olemassa vähemmälläkin miettimisellä.

Outoa, miten välillä on niin tyytyväinen siihen, kuka on, ja sitten yhdessä hetkessä on niin onneton. Ja se ristiriita, kun itse pitää itsestään, mutta tuntuu, että muut eivät. Ja päinvastoin. Kuinka nopeasti minuus voi muuttua? Vai puhutaanko tässä nyt sittenkin vain käsityksen muuttumisesta? Siitä, että itsensä käsittää lyhyelläkin aikavälillä eri tavoin, mutta minuus ei siinä ajassa ole muuttunut?

Ehkä ne ristiriidan hetket omasta itsestään ovat alkusointuja minuuden muuttumiselle. Kun tarpeeksi kokee tietynlaisia tunteita ja ajatuksia, niin aletaan mennä kohti muutosta. Siinä tapauksessa pitäisi yrittää ajatella rakentavasti ja tuntea armollisesti. Vaikka tuntuu pelottavalta ajatella sitä jatkuvaa muutosta, mitä meissä jokaisessa koko ajan pikku hiljaa tapahtuu, niin lohdullisempaa on muuttuva minuus kuin puuttuva minuus. Me ollaan koko ajan olemassa.

Olen luullut olevani välillä keskeneräinen, mutta eihän me koskaan olla valmiita. Keskeneräisyys on luonnollinen olotila. Siihen ei tarvitse pyrkiä, siihen synnytään.

<3:lla Nora

Miten toinen opiskeluvuosi voi tuntua niin erilaiselta verrattuna ensimmäiseen?

Ensimmäinen lukukausi toista opiskeluvuotta on jo yli puolivälissä ja aika menee ihan uskomatonta vauhtia. Silti tuntuu, ettei saa mitään aikaiseksi, vaikka koko ajan työskentelee tuli perseen alla. Tai sellainen iso nuotio. Nyt on kyllä pitänyt psyykata itseään monta kertaa päivässä, että pystyy saamaan kaiken valmiiksi, tai ainakin lähelle valmista. Aina kun jokin asia on hoidettu, niin tilalle on tullut jo lista muita.

Ensimmäinen yliopistovuoteni piti sisällään opiskelua (tietysti), mutta ei tässä määrin kuin mitä nyt toisena vuonna. Osittain se varmasti johtuu siitä, että opiskelen nyt pelkkiä aineopintoja, lukuunottamatta yhtä mediatutkimuksen perusopintojen kurssia, joka jäi viime vuonna käymättä. Aineopinnoissa vaaditaan enemmän. Opiskelen nyt myös melko työläitä kursseja. Kotimaisessa nykydraamassa riittää näytelmiä luettavaksi ja etenkin luovan kirjoittamisen opinnot vievät hurjasti aikaa. Mutta on hyvä tottua tällaiseen vauhtiin, sillä ensi vuonna odottaa kandi.

Viime vuonna kävin paljon ainejärjestöni Muusan tapahtumissa, melkeinpä jokaisessa. Ne värittivät ensimmäistä vuottani, toivat siihen paljon sisältöä. Tänä vuonna olen karsinut niitä. Yhtenä iltana mietin, että olenko erakoitumassa, kun jätän niitä välistä, mutta tajusin joidenkin illanviettojen korvautuneen yo-liikunnalla. Viime vuonna en osallistunut yliopistoliikuntaan, tänä vuonna se on ollut uusi elementti opiskeluelämässäni. Ja nautin siitä paljon.

Olen ihminen, joka rakastuu nopeasti, ja joskus tunteeni myös kuolevat vauhdilla. Rakastuin Muusaan samantien, mutta olen alkanut huomata, että olen irtautunut siitä. Tietyssä mielessä. Muusa on minulle tärkeä ja ihana ainejärjestö, mutta ei enää niin suuri osa elämääni kuin viime lukuvuonna. Olen löytänyt enemmän omaa minuutta ja se on vienyt minua lähemmäs muita juttuja. En selitä nyt sen tarkemmin. Mutta rakastan Muusaa edelleen ja aion siihen kuulua ja olla mukana.

Viime vuonna minun ei tarvinnut osata stressinhallintaa, koska stressini oli hyvin pientä, mutta nyt tilanne on ollut ihan toisin. Tunnen stressin jo todella fyysisesti. En saa unta, sydämeni lyö liian tiheään, en pysty keskittymään, liikutun helposti ja olen todella levoton. Välillä tuntuu, että kaikki leviää käsiin ja tekee mieli jättää kaikki kurssit kesken. Mutta kun saa tehtäviä hoidettua ja miettii lähestyvää joululomaa, niin johan taas jaksaa jatkaa. Ei tämä stressi ole ikuista. Vain seuraavat neljä vuotta.

<3:lla Nora

Maatuneena

Olen maatunut muisto

             kuollut puisto

Olen kaatunut sotilas

            kuollut potilas

Olen aivovaurio terveen päässä

vahingoittunut

              mutta

                      toimin

edes jotenkin

Olen pudonnut puusta

antanut valheiden karata suusta

Olen valhe

    etsimässä totuutta, jota ei koskaan ole ollut olemassa

Kuka minä olen

  kun makaan maatuneena

                          kuolleena

                        kaatuneena

Vain eläville pidetään hautajaiset.

-N.P

Jaksaako?

Huhhuh. Voisin olla kirjoittamatta mitään muuta tähän postaukseen, sillä tuohon kiteytyy koko hengästyttävä fiilisten kirjo, joka vuoroin ajaa minut hulluksi ja vuoroin saa painamaan eteenpäin kuin hullu. Yliopisto. On. Rankkaa. Kun oikeasti päättää opiskella ja jos on myös huono sanomaan ei kaikelle lisätyölle, niin se johtaa ajoittaiseen väsymykseen. Mutta silti ei nuku. En ole saanut unta moneen yöhön. Ajatukset eivät millään anna rauhaa. Ei ole aikaa edes nukahtaa, kun koko ajan pitäisi hoitaa asioita alta pois, koska deadlinet eivät anna armoa.

Tänään olisi ollut yliopistolla Twin Peaks -teemabileet, mutta tämä tylsimys meni tapattamaan itsensä HIITtiin ja tuli sen jälkeen kotiin leipomaan raakakakkua ja on sen jälkeen yrittänyt opiskella. Olen kiitollinen, että osallistuin ensimmäisenä vuotena lähes kaikkiin tapahtumiin, sillä tänä vuonna opiskelu vie enemmän aikaa. Ja haluaisin oikeasti pysyä luennoilla hereillä. Harmi, kun opettajan puhe saa silmät lurpsahtamaan kiinni, ehkä pitäisi saada joku luennoimaan vuoteeni viereen iltaisin, niin nukahtaminen olisi taattua.

Kaikkea tätä kiireen aiheuttamaa paniikki-jes mä pystyn tähän-ei jumalauta täst tuu yhtään mitään-ehkä tää kuitenkin täst -fiilistä helpottaa se, että vertaistukea on helppo saada. Monilla opiskelijoilla on nyt ihan hillitön määrä tekemistä. Voimme kannustaa toisiamme ja osoittaa myötätuntoa. Ja potkia persuksille. Kyllä tästä esseiden ja tenttien sekamelskasta voi selvitä. Minua motivoi, kun ajattelen hetkeä, jolloin nousen Vaasaan menevään bussiin lähtiessäni joululoman viettoon ja kun voin ikkunasta katsellessa taputtaa itseäni olalle ja sanoa: sä teit sen. Haluan ansaita lomani ja näyttää itselleni, mihin pystyn, jos vaan tahdon. Ja aion jaksaa tehdä kaikkeni.

Tsemppiä kaikille omien tavoitteiden saavuttamiseen! Älkää unohtako elämää siinä sivussa!

<3:lla Nora

Vieraskirjassa

Piirrän vieraskirjaan kuvitellun puolisoni

keksin meille lapset

itselleni elämän, jonka muut odottavat minulla olevan

hahmotan haaveet hyväksyttäviksi

hymyilen

ja itken, kun pääsen kotiin

minulla oli hyvä olla vieraskirjan sivuilla

koska en halua tuntea itseäni

vaan pitää loitolla

kuin hyvää tarkoittavan naapurin

jonka kanssa tulemme paremmin toimeen

kun emme tiedä toisistamme mitään.

-N.P