Outo vappu

Kirjoitan tätä yöllä, kello on kohta kaksi. Tulin kahdentoista aikaan kotiin vapun vietosta. Tämä vappu meni ihan eri tavalla kuin alunperin suunnittelin, mutta kuten aiemmin jo mainitsin, siihen, että tämä vappu ylittäisi edellisvuosien vaput, ei paljon vaadita. Tää vappu oli outo. Ensin olin ihan täpinöissäni ja suunnittelin olevani mukana kaikissa tapahtumissa. Mutta pre-vapun sateinen sää huuhtoi pois osan juhlafiiliksestäni. Pre-vappu oli kuitenkin mukava ja lämmin tapahtuma. Mietin kuumeisesti 30.4 aamulla, että menenkö illalla mihinkään, koska en mennyt ainejärjestötalollemme Mimesikseen kahdeksi, kun tarjottiin boolia, enkä mennyt myöskään lakitukseen. Sovin kuitenkin ystäväni Siirin kanssa, että näemme kauppatorilla ja menemme yhdessä Mimskuun, joten seitsemän aikaan olin Turussa.

Kesti hetken ennen kuin tavoitimme muita muusalaisia, ja sitten kun olimme heidät kohdanneet, ilta alkoi Mimskussa. Oli kiva jutella tyyppien kanssa, ja tavata heitä, joita ei juuri muuten näe. Ainejärjestömme Oheinen-lehti julkaistiin myös juhlissa, ja se oli kivaa, koska olen kirjoittanut sinne taas runoja, ja siellä esitellään myös Muusan hallitus, ja se on muutenkin täynnä mielenkiintoisia juttuja. Pitää oikein ajan kanssa lukea koko lehti. Vähän juhlissa sitä selailin, mutta muuten keskityin juttelemiseen ja olemiseen.

Kävin saattamassa ystäväni bussipysäkille hänen lähtiessään juhlista, ja sitten mentiin vielä toisen ystävän kanssa takaisin bileisiin. Mutta tunnelmaan oli jotenkin vaikea päästä enää mukaan, joten päätimme lähteä hiljalleen myös. Kävelimme Merin kanssa jokirantaa pitkin ja saatoin häntä kotiin hetken matkaa. Kadut olivat ihan täynnä ihmisiä, musiikkia, vapputunnelmaa ja suurta sotkua. Miltäköhän kaikki näyttää aamulla?

Naantalin bussi oli ihan tungokseen asti täynnä. Ihmeen kaupalla onnistuin saamaan istumapaikan, joten pystyin keskittymään viestittelyyn ystävieni kanssa. Se oli oikeastaan paras osa koko vappua!! Rakkaat typerykseni saavat minut aina nauramaan <3 Silloin ei haitannut naurahtaa ääneen typerästi bussissa, kun kaikki olivat niin humalassa. Minä humalluin tyhmistä vitseistä :D

Vietin vapun tuttuun tapaani selvänä, alkoholi ei edelleenkään houkuta. On aika erikoinen fiilis kulkea täysin kirkkaalla mielellä sumentuneiden katseiden keskellä. Onneksi mua ei kertaakaan ärsyttänyt kukaan humalainen. On tietyntyyppisiä humalakäyttäytyjiä, jotka saavat hermoni kiristymään. Heistä mainittakoot jankkaajat ja lapselliset virnuilijat. Yleensä asennoidun niin, että otan humalaisten käyttäytymisen ilmaisena viihteenä. Sitä se usein onkin. Joskus tunnen itseni yhtäkkiä todella ulkopuoliseksi, kun muut ovat ihan päissään, emme elä samaa hetkeä. Siltä musta silloin tuntuu. Mutta välillä taas omatkin estoni katoavat, kun muutkin ovat "rohkeita". Olen iloinen siitä, etten vappunakaan kuullut mitään kuittailua siitä, etten juo alkomahoolia. Sen sijaan eräs ihana ihminen sanoi, että on hienoa, etten juo, koska en tahdo. Se lämmitti mieltä. Pienet sanat saavat olon tuntemaan hyväksytyksi.

Kun tulin kotiin, söin kaikki viikonloppua varten ostamani herkut. Ajattelin hetken, että elämä on paskaa, kun sitä oikein maistaa, mutta sitten ajattelin vain, että onneksi kaupat ovat tänään (1.5) kiinni. Ei enempää suklaata kiitos. Mulla on viihdykkeenä mediatutkimuksen essee viikonloppuna, sen valmiiksi saamisen mielihyvä riittäköön.

Onko vappu nyt sitten vähän niin kuin ohi? Tänään sitä vielä juhlitaan, mutta ehkä vapusta ei tule mulle koskaan mitään vuosisadan juhlaa. Tämä vappu sai mut vaan ajattelemaan, kuinka tärkeitä ystävät ovat. Pidän heidän kanssaan piknikkejä ja brunsseja aina, kun tahdomme, ei siihen mitään vappua tarvita! Kulahtaneen vapunkin korvaa heidän kanssaan jaetut naurut maailman tyhmimmistä asioista. Olen iloinen, että menin illalla tapaamaan ihmisiä ja yritin päästä mukaan juhlahumuun. Mulle on kuitenkin juhlaa se, että saan kirjoittaa nyt yöllä blogia rauhassa ja kuunnella James Bluntia. Toivottavasti juhlijat ovat pitäneet huolta itsestään ja toisistaan, ja nauttineet vapusta! Ja toivottavasti darra helpottaa pian ;)

<3:lla Nora

CampusRun

Uh, mikä juoksu! Vain kilometri, mutta voi sitä oksennuksen ja veren makua suussa sen jälkeen! Ja sitä koko kehoa hajottavaa tunnetta, kun haukot kylmää ilmaa suoraan keuhkoihin, kun muuten et saa happea jatkaaksesi juoksua. Ja sitä mietettä juoksun jälkeen, että voitko juoda vettä vai tuleeko se ylös. Nämä kaikki tuntemukset siis yhden kilometrin jälkeen. Silti mulla oli superisti hauskaa!

CampusRun oli Turun yliopistolla järjestetty viestijuoksutapahtuma ti 28.4, jossa yhteen joukkueeseen oli kuuluttava 2-10 jäsentä. Jokainen jäsen juoksi kerrallaan vain kilometrin matkan. Ainejärjestöni Muusa kokosi omat rivinsä, ja lopulta meitä oli paikalla seitsemän juoksijaa. Kolme meistä juoksi kaksi kertaa, onneksi en lupautunut siihen, koska yksikin kierros oli ihan tarpeeksi. Syytän juoksun jälkeen tehdystä kuolemasta huonoa alkulämmittelyä sekä sitä, että lähdin juoksemaan ihan täysillä, koska matkahan oli vain yhden kilometrin. Joo. Ihan nyt ei kunto riittänyt....Tai riitti se, koska pystyin juoksemaan koko matkan täysillä, mutta sen jälkeen keuhkoissa ei ollut mikään miellyttävä tunne, eikä ole vieläkään. Mutta silti oli hauskaa!

Sovimme joukkueemme teemaksi vapun, eli oli puettava päälleen niin värikästä kuin mahdollista. Siksi hassut vaatteeni. Kisassa oli mahdollisuus osallistua tyylikategoriaan, ja se oli tarkoituksemme, mutta kaikki joukkueestamme eivät olleet valmistautuneet siihen, joten jätimme tyyliosion väliin. Oma tyylini meni vähän pinkkeilyksi but I´m still a rockstar ;)

Joukkueita taisi olla kaiken kaikkiaan 18, ja me olimme seitsemänsiä, niin ainakin kuulin. Olen ylpeä joukkueestamme, pistimme todella parasta! Ja mielestäni on hienoa, että lähdimme mukaan, vaikka kukaan ei mikään huippujuoksija olekaan. Kokemuksena todella miellyttävä, lukuunottamatta tiettyjä makuja suussa juoksun jälkeen, mutta ne unohtuvat nopeasti ;) Korkkasin vappuviikkoni käyntiin tällä tapahtumalla, ja olen jotenkin ihan super innoissani koko vapusta, kun on niin paljon kaikkea kivaa luvassa, ja on hienoa saada olla osallisena kaikissa tapahtumissa! Vielä pitäisi jaksaa muutamia esseitä väsätä, mutta viikonloppuna on sitten toivottavasti enemmän aikaa niihin hommiin!

Ihanaa VAPPUA kaikille, ihan pian se on jo täällä!!

<3:lla Nora

Niin pal kaikkee, et en kestä, mut kestän kuitenkin

Eilinen oli stressipäivä. Soitin yhteen kesätyöpaikkaan, jossa olin siivoamassa muutama kesä sitten, että onkohan kesätyöntekijöiden suhteen jo tehty valintoja, ja selvisi, että valinnat on tehty ja varasijatkin notkuvat hakijoista. En pääse sinne, vaikka olin pitänyt sitä melkein varmana paikkana. Ahdistus iski pakokauhun lailla. Pitäisi kai uskaltaa rohkeammin soitella hakemiinsa paikkoihin, vaikka sellainen tuntuu vaivaannuttavalta itsensä tyrkyttämiseltä. Olen hakenut moniin paikkoihin, ja multa löytyy työkokemusta jo 14-vuotiaasta lähtien, mutta nyt ei ole napannut, vaikka tarvitsisin duunia ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Pelottavaa. Mutta kun mua alkaa pelottaa liikaa, niin rupean luottamaan elämään enemmän. Mennään päivä kerrallaan. Tai korkeintaan kaksi.

Tein myös eilen päätöksen erään asian suhteen, joka on kolkuttanut takaraivossa jo jonkin aikaa: muutan Turkuun. Asun nyt siis Naantalissa, ja rakastan tätä paikkaa, mutta olen myös ruvennut rakastamaan Turkua enemmän. Niin paljon enemmän, että voin kuvitella asuvani siellä. Olen nyt ruvennut käymään lähes päivittäin Turussa, joten ihan käytännön elämän helpottamiseksi koen, että päätös on kannattava. Mua on myös sittenkin ärsyttänyt liikaa se, että esim. ainejärjestön bileissä pitää aina kytätä kelloa, että milloin se viimeinen bussi lähtee Naantaliin, ja jotenkin on alkanut tuntua siltä, että olen niin kaukana kaikista ja kaikesta. On vaikeaa kutsua ystävää/ystäviä kylään, kun luokseni pääsemiseen menee melkein tunti ja pois pääsemiseen toinen. Itse olen tottunut bussimatkoihin Naantalin ja Turun välillä, voin käyttää ne hyödyksi lukemalla kirjaa, mutta ymmärrän, että jotkut kokevat sen vaivalloiseksi.

Tavoitteeni on myös muuttaa nykyistä halvempaan kämppään. Tämä johtuu osittain kesätöiden puutteen aiheuttamasta stressistä. Toivon, että voisin jatkossakin lukuvuoden aikana keskittyä vain yliopistojuttuihin, eikä mun tarvitsisi käydä töissä samalla, koska opiskelut nimenomaan vaikuttavat tulevaisuuteeni. Ja myönnän kyllä, etten ajattele pelkästään opiskelua, vaan myös kaikkia tapahtumia, bileitä, hallitusjuttuja ja ystävien kanssa vietettyjä pitkiä lounastreffejä. Työt vaikeuttaisivat tätä kaikkea! Haluan, että yliopisto on elämäni parasta aikaa, ja tähän asti se on ollutkin! Haluan omistaa sen kaikkeen olennaiseen :D

Voi olla, että Naantali tulee aina olemaan paikka, jota sydämeni kutsuu kodiksi. Täällä on vain niin uskomattoman hyvä olla. En osaa oikein selittää sitä fiilistä, kun se on niin paljon pelkkää tunnetta. Mutta Turussakin on hyvä olla, ja se on kuitenkin niin lähellä Naantalia. Voin aina palata tänne ja mennä seikkailemaan Kuparivuoreen. Itken melkein, kun ajattelen muuttopäivää pois täältä. Mutta siihen voi mennä vielä aikaa, sitä ei koskaan tiedä. Toivottavasti uuden asunnon löytäminen ei ole yhtä vaikeaa kuin kesätyön saaminen.

Jännä miettiä, miten kesä menee, ja millaisessa elämäntilanteessa olen syksyllä. Toivon vain olevani onnellinen. Mutta ennen kesää ja syksyä, on vielä paljon kevättä jäljellä ja VAPPU kokonaan edessä. Toivottavasti tästä tulee vuosisadan vappuni, sillä en ole koskaan juuri vapusta välittänyt, enkä sitä liiemmin juhlinut. Ei siis tarvitse olla mitään kauhean ihmeellistä, että tuleva vappu ylittää edelliset. Yritän olla stressaamatta kaikista mahdollisista muutoksista elämässäni, ja nauttia juuri tästä hetkestä. Tämä postaus oli esseen kirjoittamisen välttelyä, mutta nyt mikään ei pelasta mua enää Niskavuoren naisilta. Rupean katsomaan siitä tehtyä elokuvaa mediatutkimusta varten. Voihan lauantaita näinkin viettää....Se ainakin vie ajatuksia pois asioista, joihin en juuri nyt voi vaikuttaa.

Ihanaa lauantaita kaikille kaikkialle!!

<3:lla Nora

Palapeli

Muistan, kuinka tylsänä pidin palapelin kokoamista lapsena. En siksi, että piti vain istua paikoillaan sitä tehdessään, vaan, koska tunsin, etten saanut koskaan oikeita paloja kohdilleen. Paitsi nurkkapalat. Ja reunapalat. Mutta en tuntenut niistä enää ylpeyttä, kun ymmärsin, että niiden oikein asettaminen on helppoa kaikille. Sitä voi verrata elämään. On yksinkertaista asettaa tietynlaiset kehykset ympäröimään sitä, kuka on ja mitä haluaa, mutta kaiken kehyksen sisällä olevan järjestäminen vaatii jo taitoa. Sitä minulla ei ollut palapelien kanssa.

Sekaan mahtuu niin paljon vääriä paloja. Vääriä ihmisiä. Väkisin ei saisi yrittää mitään, silloin vain hajottaa lisää. Rikkoo enemmän kuin tahtoisi. Voiko väärät palat vain heittää pois, väärille ihmisille sanoa, että menkää pois? Kaikki ei kuulu samaan peliin. Mutta mistä tunnistaa siihen kuulumattomat?

Minua inhotti lapsena, kun meille ostettiin todella vaikeita palapelejä. Vaikeustasoa nostettiin. Elämä vaikeutuu koko ajan, vaikka oikeasti se on aina yhtä hankalaa. Murheet vain muuttuvat, kasvavat ihmisen mukana. Lapsena ajattelin, että kun olen aikuinen, voin leikkiä barbeilla vaikka koko yön. Sitten minun ei tarvitse enää etukäteen itkeä sitä hetkeä, kun leikit pitää siivota pois, ja uskoa kun sanotaan, että päivä se on huomennakin. Luulin, ettei minulla ole sitten enää mitään murehdittavaa, kun voin leikkiä aina.

Leikki kyllä jatkuu aikuisenakin, mutta ei enää barbeilla. Eikä palapeleillä. Nyt voi oikeasti sattua, ja on sattunutkin. Enää ei voi vain puhaltaa peliä poikki, sanoa, että nyt loppuu tämä leikki. Elämää ei koota kuten palapeliä. Elämässä ei ole samanlaista logiikkaa, ei valmista kuviota muodostettavaksi. Elämää ei voi jättää kesken. Tai voi, mutta siihen on sen jälkeen mahdotonta palata. Elämää ei voi laittaa hetkeksi pois näkyvistä ja sanoa, että jatketaan huomenna. Seuraavaa päivää ei tule, jos ihminen ei itse avaa silmiä sitä nähdäkseen.

Olisipa elämä yhtä helppoa kuin ne kaikki yksinkertaisimmat palapelit. Kaikki olisi hetkessä järjestetty. Ei tarvitsisi kärvistellä epävarmuudessa, istua tuntitolkulla miettimässä, mikä hitto tässä nyt mättää. Ei tarvitsisi pyytää apua. Voisipa elämän kokoamista jatkaa aina, kun siihen on voimia. Voisipa elämän unohtaa hetkeksi. Ja voisimmepa iloita siitä, kun olemme saaneet elämämme valmiiksi. Mutta emme koskaan tiedä, milloin se hetki kohdallamme koittaa. Pitää osata iloita rakentamisesta, kokoamisesta.

En tiedä, onko minulla elämän sisällön järjestämisen taitoa. Välillä tuntuu, että ei. Mutta mitä se oikeastaan edes on? Eikö pääasia ole, että osaa elää? Siitä se sisältö varmaan myös jäsentyy. Pala palalta elämää kertyy kokoon. Vääriä paloja, harha-askelia, niitäkin on. Mutta se fiilis, kun jokin osuu kohdilleen, oli se sitten palapelissä tai elämässä, niin ei sitä voita mikään. Haluan onnistua, rakentaa jotain ehjää. Siihen kaikkien pitäisi pyrkiä. Elämään niin, että lopuksi on jotain valmista.

<3:lla Nora

Eheydestä ei ole takuita

Anteeksi, että lupasin olla ehjä,
mutta jo yhdestä sanasta hajosin.
Lähelläsi oikeasti olla halusin.

En kuitenkaan pysty.

Liikaa huutavia ääniä,
jotka tönivät maahan.
Eikö täältä saakin lähteä?
Saahan?

Ainut mitä pelkään,
on jättää sinut yksin,
koska pian sinulla on kuitenkin joku toinen.
Lupaan ennen kuin lähden,
että teen sen meidän tähden.
Meidän.
Olemme aina olemassa,
vaikka nyt en yksin ole elossa.


- Nora Palonen

Millainen ystävä olen?

Sain idean tähän aiheeseen, kun vastasin Facebookissa sellaiseen juttuun, jossa sain tietää, mitä nimeni tarkoittaa japaniksi. Nora tarkoittaa nöyrää. Siinä mainittiin, että saatan lämmetä hitaasti ihmisille, mutta juuri siitä syystä useimmat ystävyyssuhteeni voivat kestää koko eliniän. Allekirjoitan ehdottomasti sen, että tutustun usein hitaasti uusiin ihmisiin. Ottaa aikaa ennen kuin uskallan luottaa kehenkään oikeasti, enkä välttämättä avaudu kovinkaan helposti. Yleensä vasta sitten, kun minulle on uskouduttu, niin uskallan myöntää oman haavoittuvaisuutenikin toiselle. Tunnen edelleen suojakuoren ylläni, vaikka se onkin ohentunut viime aikoina.

Minulle on tärkeää olla ystävä, jolle voi kertoa ihan kaiken. Haluan ystävieni tietävän, että en koskaan tuomitse tai arvostele heitä, vaikka he olisivat tehneet jotakin, mitä he itse häpeävät tai pitävät epäonnistumisena. Haluan auttaa ja tukea heitä kaikin mahdollisin tavoin, ja jotta voin tehdä sen, heidän täytyy uskaltaa puhua minulle. Olen aina valmis kuuntelemaan, vaikka heidän murheensa koskisivat mitä tahansa, tai vaikka kuulisin ne samat ongelmat miljoona kertaa, haluan kuulla ne ja helpottaa ystävieni oloa. Olen sitä varten.

Haluan ystävieni voivan olla seurassani täysin rennosti. Haluan nähdä heidän todelliset persoonansa ja rakastaa heitä juuri sellaisina kuin he ovat. Ja toivon ystävieni tietävän tämän. Heitä on helppo rakastaa, koska he ovat valloittavia! <3 Ei haittaa, vaikka vitsit olisivat kuinka tyhmiä ja ala-arvoisia tahansa, lempipuheenaiheet sellaisia, joista ei julkisilla paikoilla kannattaisi keskustella ja synkimmät salaisuudet sellaisia, joita moni ei kestäisi. Olen kiitollinen jokaisesta tärkeästä ihmisestä elämässäni, ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä he jakavat kanssani.

Yritän olla hyvä kuuntelija, ja keskittyä ymmärtämään, mitä ystävieni elämässä tapahtuu. Ja yritän olla puhumatta liikaa itsestäni ja omista ongelmistani. Mutta koen, että läheiseen ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus, kaikki antavat ja saavat (ei pervolla tavalla). Mielestäni se luottamus syntyy juuri siitä, kun kertoo omistakin asioista ja kokemuksista, ja sillä tavoin löydetään yhteneväisyyttä ja connection toiseen tiivistyy. Se on oikeasti suuri luottamuksen osoitus, kun kertoo toiselle jotakin sellaista, mikä todella saa oman sisimpänsä kuolemaan häpeästä. Se on ystävyyttä. Todellista sellaista.

Ystävyyteen kuuluu se, että voi näyttää tunteensa aina avoimesti. Jos naurattaa, niin saa nauraa vaikka silmät päästä eikä kukaan ole, että "ööö, mitä helvettii" ja vaivaannu puolestasi. Saa myös olla hiljainen ja mietteliäs, jos siltä tuntuu. Ja saa olla ärtynyt, jos yksinkertaisesti vain vituttaa liikaa. Ja saa olla surullinen tai ahdistunut, mutta ainakin itse aina toivon voivani jotenkin auttaa tai piristää toista, koska sydämeni särkyy, kun näen minulle tärkeän ihmisen kaatuvan murheidensa alle. En halua, että ystävieni täytyy peitellä tunteitaan seurassani, ja nauraa, vaikka ei naurattaisi. Se ei ole rehellistä ystävyyttä.

En ole elämäni aikana tutustunut moniinkaan ihmisiin sisintä myöden, mutta joihinkin kuitenkin olen. Lukiosta elämääni on jäänyt kourallinen ihania ihmisiä, joista todella välitän. Näemme vain todella harvoin, koska olemme kaikki levittäytyneet opintojen perässä eri puolille Suomea. Mutta silloin, kun tapaamme, otamme siitä kaiken irti. Jokaisesta tunnista.

Olen käynyt pian vuoden ajan yliopistoa, ja siellä olen tavannut monia huikeita tyyppejä, joita todella arvostan! Neljä mimmiä on kuitenkin valloittanut sydämeni ja tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Toivon, että ystävyyteni heidän kanssaan on juuri sellaista, joka kestää koko eliniän. Emme ole tunteneet hirveän kauaa toisiamme, mutta olen jo nyt kertonut heille itsestäni asioita, joista en ole koskaan ajatellutkaan kenelläkään puhuvani, joten ainakin itse tunnen voivani luottaa heihin 110 prosenttisesti. Voin olla heidän seurassaan täysin aidosti ja rennosti oma itseni, ja se on aika magee juttu. Välitän heistä niin kovasti, että mitkään maailman kauneimmat sanat eivät riittäisi sitä kuvailemaan. Olen kiitollinen ja onnellinen heistä <3 Yliopisto on paljon parempi paikka kuin olin koskaan kuvitellutkaan.

Toivon, että voin antaa ystävilleni vähintään sen, mitä he antavat minulle. Parisuhteen syvyyttä voi pohtia miettimällä, että pystyisikö elämään ilman sitä toista osapuolta. Jos ei, niin sitten suhteen laatu on syvä. Sama koskee ystävyyttä. Jos ilman heitä elämääsi jäisi suuri aukko, niin et aio koskaan päästää heitä käsistäsi. Aion vaalia ystävyyssuhteitani, koska ilman ystäviäni elämässäni olisi ainakin puolet vähemmän järkeä. Muistakaa kertoa ystävillenne, kuinka tajuttoman tärkeitä he ovat!

<3:lla Nora

Olet kaunis, kun romahdat

Hymysi niin paljon salaa, etten näe sinua sen takaa. Se on pelottavaa. On järjetöntä kuvitella, ettei joku näkisi naurusi taakse, aavistaisi, ettet ole oikeasti onnellinen. Minulle sinun ei tarvitse hymyillä. Minulle sinun ei tarvitse tukahduttaa sisäisiä huutojasi. Sinun tarvitsee vain sanoa, kun haluat puhua.

Olet kaunis, kun romahdat. Olet rohkea, kun uskallat olla niin heikko. Todellista vahvuutta on kuolla kesken elämän, ja olla sen jälkeen entistä elinvoimaisempi. Pyri ennemminkin siihen kuin olemaan vain täydellisempi. Et ole, koska täydellisyys jättää jälkeensä vain ihmisen, jota ei ole. Mahdottoman tavoittelu on tuhon alku.

Todellisuuden loppuminen merkitsee pakoa elämästä, jota yrität pitää kasassa ennen kuin romahdat. Olet lavastanut elämäsi, sen olet tehnyt hyvin. Mutta haluaisitko olla yhtä ylpeä siitä, kuka oikeasti olet? Aloita se riisumalla naurusi, hymysi. Jatka katsomalla silmiin, vaikka se tekee kipeää. Uskalla myöntää asioita. Uskalla uskoa, ettet ole ajanut itseäsi lopulliseen ahdinkoon. Uskalla romahtaa. Olet silloin kaunis. Ja äärettömän viisas.

Miksi on helpompaa vain piilotella ongelmiaan ja elää niiden kanssa, kuin oikeasti tehdä asioille jotakin? Ehkä se ei olekaan niin. Onko sinulla hyvä olo, kun teet väärin itseäsi kohtaan? Tuskin, mutta oletko myöntänyt sitä itsellesi koskaan? Ehkä olet, ja olet uskaltanut myös itkeä sen vuoksi. Kyyneleet loppuvat kyllä, älä sitä pelkää. Pelkää ennemminkin silloin, jos kyyneliä ei tule. Sinulla on aikaa itkeä maailman loppuun asti, mutta elämäsi saattaa päättyä ennen sitä. Pidä huoli, että jokainen hetki on kyyneleen arvoinen.

Sinä rakas ihminen. Ei haittaa, vaikka nyt olet hukassa. Ei haittaa, vaikka vielä vuosienkin päästä olet eksynyt ja peloissasi. Sinä saat olla. Mutta anna auttaa sinua, koska muuten tässä ei ole mitään järkeä. Yritä edes suunnistaa. Olet elämän arvoinen.

<3:lla Nora

MUUSA

Eilen (11.4) oli jännittävä päivä, kun osallistuin ainejärjestömme Muusan Vuosijuhliin. Muusa täytti 20 vuotta! Jotenkin hauskaa ajatella, että Muusa on ollut olemassa koko elämäni ajan, olen vuoden ainejärjestöämme vanhempi. Olen käynyt pian vuoden verran yliopistoa ja voin käsi sydämellä sanoa, että olen rakastanut Muusaa ihan ensimmäisistä päivistä lähtien. Kaikki ne ihmiset, kaikki se erilaisuus ja suvaitsevaisuus, se yhteishenki ja lämpö, joka ainejärjestöstämme huokuu, on vain yksinkertaisesti mahtavaa ja ainutlaatuista.

Eilinen juhla alkoi neljältä cocktailtilaisuudella Sirkkalan aulassa, jossa nostettiin malja Muusalle ja olin hallituslaisena vastaanottamassa vieraiden tervehdyksiä muiden hallituslaisten kanssa. Sitten oli aikaa seurustella, ja sen jälkeen lähdettiin kävelemään kohti Kårenia, jossa juhla järjestettiin. Sitä ennen oli kuitenkin kenkien vaihto, pohkeet kipeytyivät jo tervehdyksiä vastaanottaessa, koska en käytä koskaan minkäännäköisiä korkoja kengissäni, joten pelkäsin, miten suoriudun tästä naisellisesta haasteesta. Kaikki meni sen puolesta hyvin. En kaatunut, ja yritin muistella äidin neuvoja korkkareilla kävelemisestä. Hyvä ryhti, lyhyet askeleet. Olen tyytyväinen suoritukseeni.

Kårenille päästessä etsimme omat paikkamme juhlasalin ruokapöydistä, ja pääsin pöytään, joka oli nimetty Taiteeksi. Kaksi muuta pöytää olivat Intohimo ja Analyysi. Sitten oli taas seurustelua ja mahankurnimista, kunnes saimme eteemme ensimmäisen aterian, joka oli kylmäsavulohta piparjuurikastikkeella ja perunasalaattia. Oli maukasta. Alkuruoan jälkeen saimme nauttia kolmen muusalaisen tarjoamasta musiikista, joka olikin illan viihdyttävin osuus! Hyvä pojat! Etenkin Nuori, tuore, kyltymätön -biisi oli ihan törkeän hyvä!!

Musiikkiohjelman ja pienen tauon jälkeen oli pääruoan aika. Pääruoaksi tarjoiltiin yrttimarinoitua härän ulkofilettä, punaviinikastiketta, perunakkua ja julienne-vihanneksia. Oli taas taivaallista, etenkin perunakku yllätti positiivisesti. Pääruoan jälkeen oli vuorossa juhlapuhe ja sitten tauko, jolloin kamerat räpsyivät. Voi sitä selfieiden määrää!! Jotkut ottivat varmaan myös belfieitä....Ja tästä ette ehkä ole kuulleet, koska keksin sen juuri: jotkut saattoivat ottaa myös boobsieita! Olisin itsekin, jos löytyisi jotain boobsie-materiaalia....Pelkäsin, etten mahtuisi enää yo-mekkooni, jonka puin juhliin, koska yo-kemuista on jo melkein kaksi vuotta, mutta hyvin se päälle sujahti. Huomasin harmikseni, että rintani ovat vain pienentyneet näiden parin vuoden aikana, mälsä juttu. Mutta kaikkea ei voi saada, vaikka kaiken voikin menettää.

Jälkiruoaksi tarjoiltiin tyrni-valkosuklaamoussea, joka oli niin suussasulavan herkullista, että sitä olisi voinut syödä myös alku-ja pääruoaksi! Kattaus oli myös erittäin kaunis ja juhlatila muutenkin viihtyisä. Ennen kaikkea tunnelma oli hyvin lämmin. Etenkin vapaan sanan aikana, kun kuultiin eri ikäisten muusalaisten puheita ja muisteluita omista muusailuistaan, niin se kyllä herkisti monet. Omaankin silmään meni joku roska jossain vaiheessa....

Eniten liikutuin siitä, kuinka kaikki puhujat kertoivat ihastuneensa Muusan lämminhenkisyyteen, erityislaatuisuuteen ja siihen, kuinka jokainen saa olla täysin oma itsensä. Julia puhui siitä, kuinka Muusa on tehnyt hänestä sen ihmisen, joka hän nyt on ja opettanut häntä rohkeammaksi. Eino kertoi, kuinka yllättynyt oli, kun Muusassa hänestä tuntui, että hänet vihdoin hyväksytään omana itsenään ja, kuinka hienolta tuntuu, että ihmiset haluavat tutustua häneen ja olla hänen ystäviään eikä hänen tarvitse yrittää epävarmana miettiä, jos joku nyt jollain tavalla ehkä mahdollisesti joskus haluaisi olla hänen kanssaan. Nämä ovat juuri niitä asioita, joita itsekin olen kokenut ja, joihin pystyn samaistumaan hyvin voimakkaasti. Ennen Muusaan liittymistä olin ollut todella yksin ja todella epävarma. Jo ensimmäisistä päivistä lähtien sisintäni kosketti se, kuinka muut muusalaiset tulivat juttelemaan ja olivat kiinnostuneita ottamaan selvää, kuka minä olen. He ovat ihania ihmisiä, ja olen kiitollinen, että olen saanut tutustua heihin ja, että saan olla mukana Muusan toiminnassa niin aktiivisesti kuin itse haluan. Monien vanhempien muusalaisten muistelut opiskeluajoistaan olivat hyvin kännipitoisia ja alkoholi varmasti yhdistää ihmisiä, etenkin opiskelijakulttuurissa, mutta silti en tunne itseäni ulkopuoliseksi, vaikka itse vedän nollalinjaa alkoholin suhteen. Muusassa jokainen saa olla sellainen kuin tuntee olevansa, ja jos ei vielä tiedä, kuka on, niin Muusassa itsensä etsiminen on myös hyväksyttyä. Ketään ei koskaan tuomita.

Eino taisi mainita puheessaan myös sen, kuinka hänestä tuntuu, että Muusasta on löytynyt ne todelliset ystävät. Musta tuntuu ihan samalta. Välitän kaikista Muusassa tutustumistani ihmisistä, ja erityisesti fuksiporukastamme, joka on ihan huippu <3 Olen myös tutustunut läheisemmin neljään upeaan mimmiin, ja olen ihan varma, että ystävyytemme ei lopu koskaan. Tulemme olemaan toistemme häissä, lastemme kastejuhlissa, huonekavereina vanhainkodissa (vaikka kukaan heistä ei haluaisi olla kämppikseni, kun olen kertonut, kuinka paljon rakastan (lue:vihaan) siivoamista) ja lopulta maadumme vierekkäisissä haudoissa. Rakastan ystäviäni hyvin paljon <3

Koskettavien ja hauskojen puheiden jälkeen juhla jatkui musiikilla ja seurustelulla ja selfieiden, belfieiden ja boobsieiden ottamisella ja sitten suunnattiin jatkoille Mimesikseen. Mulla henkilökohtaisesti ei ollut oikein jatkofiilistä, jotenkin koko illan olin vähän muissa maailmoissa, kun joskus pää vain on niin täynnä ajatuksia. Olin myös nukkunut edellisyönä vain viisi tuntia, joten väsytti aika perkeleesti jo Kårenilla siinä loppuvaiheessa. Silti menin jatkoille ja lähdin kotiin kolmen bussilla. Oli ihanaa mennä suihkun kautta lämpöiseen petiin ja painaa pää tyynyyn tapahtumarikkaan päivän jälkeen. Tänään palasin arkeen kylpyhuoneeni viemärinpuhdistusoperaatiolla, se kun ei tahdo millään toimia normaalisti. Lavuaarini ei ole vetänyt pääsiäisen jälkeen, huoh. Ehkä aika kutsua huoltomies apuun....

Mutta siis eilisistä juhlista jäi lämmin fiilis ja olen ylpeä Muusasta. Olen ylpeä muusalainen. Oli kiva huomata, ettei Muusa-rakkauteni ole ollut jotain omaa päänsisäistä kuvitelmaani, vaan muutkin kokevat suurta kiintymystä rakasta ainejärjestöämme kohtaan. En halua Muusan liittyvän koskaan Promeen. Nyt tuli sekin sanottua. Vaikka sieltäkin löytyy kivoja tyyppejä. Mutta Muusaa ei saa kadottaa edes osittain mitenkään. Onnea Muusa 20 vuotta!!

                                                     Käytössä rypistynyt käsiohjelma.....

                      Elämässä rypistynyt muusalainen....rypyt eivät ehkä vielä ole kovin näkyviä.

Ihanaa sunnuntaita kaikille ja etenkin niille, jotka kärsivät vujujen jälkeisestä krapulasta ;)

<3:lla Nora

Jätän kaiken kesken

En osaa lopettaa asioita. Osaan jättää ne kesken. Osaan olla armollinen itselleni, sanoa, ettei se mitään. Valehdella, ettei minun tarvitse olla pettynyt itseeni. Osaan unohtaa asiat ja työntää ne niin syvälle, etten muista, miksi en nyt ehkä pystykään hengittämään. Minussa on niin paljon irrallaan osia, jotka eivät sovi yhteen.

Olen kesken. Sinunkaan kanssasi mistään ei tule valmista. Pelkään, että odotat liikaa. Siksi vaikenen. Et ehkä huomannut, kuinka tarkoitus oli vain katsoa sinuun, mutta pääni ei kääntynytkään pois. Liikaa kaikkea. Silmissäsi oli liikaa kaikkea eikä kuitenkaan minulle mitään. En ehkä osaisi arvostaa sinua tarpeeksi, joten vie se kaikki mukanasi, mutta ota edes tämä nälkä pois, etten ahmi ikävääni.

Kurkkua kuristavat pelko ja hämmennys. Kanssasi etsin vain merkkejä siitä, etten sinulle kuitenkaan riitä. Onko järkeä saattaa mitään loppuun, kun helpompaa on lopettaa silloin kuin itse tahtoo? Tai silloin, kun tuntee, ettei pysty jatkamaan? Miksi ihmisten pitää tehdä asioita? Miksi ei voisi vain elää? Tai miksi elämä on ihmisen ja kuoleman välissä? Teemme vain virheitä ja kaikki loppuu kesken. Kaikkien elämä loppuu kesken.

Kuinka voin kertoa muille, että yhdessä tai kahdessa silmänräpäyksessä olen kadonnut, kun sisälläni on jotain hajonnut? Etten pystynytkään jäämään loppuun asti enkä seisomaan itseni takana. Sallitaanko pako pelokkaalle? Voisinpa vain olla ihminen, vaikka niin monet muutkin ovat jo aivan muuta. Tuntuu, että olen niin pieleenmennyt, kun en tunne muuta kuin halua lopettaa, kun muut vasta aloittavat. Osaisinpa tyytyä vähempään, tai olla itse enemmän.

Anything they can´t do, they do it

Kirjoitin eilen, että "ole oman elämäsi pahis ja elä onnellisena". Jotkut ihmiset pystyvät elämään muista rajoittamattomina ja kuuntelemaan vain itseään. Kyllä, he voivat olla itsekkäitä. Mutta he voivat myös olla äärimmäisen vahvoja ja rohkeita, ennakkoluulottomia supersankareita. Sellaisia, joita tahdot kumartaa, mutta he vain pyytävät sinua nousemaan ylös. He ovat vaatimattomia. Heille tuottaa tyydytystä eläminen ja muiden elämisen näkeminen.

Aina sanotaan, että mikään ei ole mahdotonta. Olen vähän eri mieltä. Eläminen ikuisesti onnellisena on mahdotonta, koska ensinnäkään emme elä ikuisesti, ja kuka todella on aina onnellinen. Maan päällä viettämäämme aikaan kuuluu paljon pahaa. Meille sanotaan, mistä emme selviydy, kuinka heikkoja olemme, ja kuinka meidän on vain tyydyttävä asioiden tosiasialliseen tilaan. Jotkut uskovat sen kaiken. Mutta jotkut heräävät vasta silloin. Heidän elämänsä ei ole ohi. He voivat vaikuttaa siihen.

Kuka sanoo meille, että olemme heikkoja? Kuka määrää meidät lannistumaan? Se voi olla kuka tahansa. Aina et myöskään näe sitä. Asioita tapahtuu mielessäsi, mutta ne siirtyvät ulkopuolisiksi voimiksi. Ne voimat tekevät sinut voimattomaksi. Et enää hallitse itseäsi, tai luulet niin. Jos uskot siihen, olet vaarassa menehtyä. Jos sinulla ei ole voimaa nousta ylös sieltä, minne olet pudonnut, voit odottaa noutajaa tai ystävää.

Voit pudota moneen paikkaan. Voit sairastua syöpään ja sen myötä joutua pohjalle. Voit menettää rakkaasi ja siksi pudota pois omasta elämästäsi. Voit saada potkut työpaikastasi ja pudota taloudelliseen ahdinkoon. Voit sairastua syömishäiriöön ja pudota sen myötä ihan tuntemattomaan maailmaan. Aina voit menettää itsesi. Mutta voit olla ihminen, joka tekee sen, mitä ei tehdä. Tekee sen, mihin ei uskota sinulla riittävän voimia. Koskaan ei ole liian myöhäistä ruveta uskomaan itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa selviytyä.

Haluan olla ihminen, joka voi tehdä sen, mihin ei nyt usko pystyvänsä. Juttelin tänään ystäväni Siirin kanssa kahvilassa asioista, jotka saivat minut todella pohtimaan yhtä juttua. Olen antanut heikkoudelle valtaa, olen päästänyt asioita lipsumaan otteestani. Käteni ovat vieläkin liukkaat. Joudun todella katsomaan peiliin ja tällä kertaa näkemään asiat niin kuin ne ovat. Jokaisella on omat haasteensa, mutta jokainen voi myös tehdä mahdottomasta mahdollista. Siihen minä uskon. Vaikka sillä hetkellä kuinka tuntuisi, ettei voi muuttaa asioita, selviytyä voittajaksi, niin sinä voit. Minä voin. Ei ole mitään, mille emme voisi mitään.

<3:lla Nora

Elämä on ihmeellistä

Kevät on uudestisyntymisen aikaa. Silloin aukeaa monia uusia mahdollisuuksia ja ihmiset ovat valmiimpia tarttumaan niihin. Aurinko. Se on yksi syy ihmisten lisääntyneeseen energiaan ja positiivisuuteen, jotka kannustavat haastamaan itseään ja ryhtymään uusiin juttuihin. Keväällä voi haaveilla, millaista elämä on syksyllä. Kevään tekemiset vaikuttavat siihen. Jos osaat valita viisaasti, voi syksystäsi tulla valoisampi.

Tulin juuri Vaasasta linja-autolla Turkuun ja sitten Naantaliin. Bussimatka oli melkein tuskastuttavan pitkä. Kuusi tuntia. Sinä aikana ehti haaveilla. Kirjoitin runoja ja tarkkailin muita matkustajia. Suurimman osan ajasta kuitenkin vain tuijotin ikkunasta ulos (ja räpläsin puhelinta). Anteeksi ystävät, kun saitte tyhmiä viestejäni. My sense of humor is as sick as my ass ja ton kuuden tunnin istumisen aikana takapuoleni kipeytyi toden teolla! Tarkoitukseni oli jäädä jo Raisiossa pois Vaasasta tultaessa, mutta havahduin siihen, kun livuimme sen pysäkin ohitse, johon mun olisi pitänyt jäädä. Ajattelin ensin kirota mielessäni, kuinka olen nyt ainakin puoli tuntia myöhemmin kotona kuin jos olisin jäänyt Raisiossa ja mieleni alkoi synkistyä. Mutta puoli tuntia?! Siis ihan oikeasti, se ei merkitse yhtään mitään. Otin järjen käteen ja olin onnellinen siitä, että olin vajonnut niin syviin mietteisiin, etten ollut siinä hetkessä. Ajattelin nimittäin hyviä asioita.

Elämä on tosi ihmeellistä just nyt. Mun sisällä palaa koko ajan. Olen täynnä energiaa ja osan siitä olen saanut kanavoitua opiskeluun, mutta paljon sitä on mennyt kaikenlaiseen muuhun palloiluun. Ja rakastan sitä! Rakastan olla innoissani! Rakastan miettiä rakastamista! Rakastan elää ja nauraa niin, että silmät lähtevät päästä enkä saa henkeä! En halua hengittää, jos se tarkoittaa kuolemaa. Rakastan järjettömyyttä, sitä että kaikki menee yli! Rakastan nauraa tyhmästi itsekseni kassajonossa ja unohtaa kaikki pienet asiat, kun olen vain niin helvetin onnellinen. Mutta tiedättekö, mitä en rakasta? Sitä, kun en taas ole onnellinen.

Mutta nyt kaikki on ihanaa. Niin paljon uutta tiedossa, että värisen onnesta. Uusi ei tarkoita oikeastaan uutta. Mun elämä on sama vanha kuin tähänkin asti, mutta nyt on ollut pilvettömämpää jo pidempään. Mulle onnellisuus on ollut sitä, että olen itkenyt hulluna kuunnellessani Jipun biisejä, tai sitä, kun olen saanut kirjoitettua runon yöllä. Onnellisuus on tunteita, tuntemista. Se vaan tekee elämästä niin paljon rikkaampaa ja ihmeellisempää. Kannattaa oikeasti kulkea aina tunteet auki eikä pelätä hulluutta. Ja kannattaa uskaltaa nauraa itselleen eikä ottaa muitakaan aina niin kauhean vakavasti. Mua ei kannata ottaa koskaan vakavasti :D Ja kannattaa ehdottomasti elää niin kuin parhaalta tuntuu. Jos et ole tyytyväinen johonkin asiaan elämässäsi, tee tilanteelle jotakin. Älä ainakaan jää miettimään, että kai sitä joskus jotain hyvää taas tapahtuu, en mä varmaan voi mitään nyt tehdä. Aina ei voikaan, ja kaikesta ällöttävästä hehkutuksestani huolimatta tiedän elämän reaaliteetit, ainakin osan niistä. Mutta niihin ei kannata jäädä roikkumaan. Elämä on niin paljon muutakin kuin totuuksia siitä, miten pitäisi toimia, jotta on hyvä ihminen. Ole oman elämäsi pahis ja elä onnellisena! 

Ihan mielettömän valoisaa, ihanaa, aurinkoista, upeaa ja mahtavaa viikkoa kaikille!!

<3:lla Nora