Jätän kaiken kesken

En osaa lopettaa asioita. Osaan jättää ne kesken. Osaan olla armollinen itselleni, sanoa, ettei se mitään. Valehdella, ettei minun tarvitse olla pettynyt itseeni. Osaan unohtaa asiat ja työntää ne niin syvälle, etten muista, miksi en nyt ehkä pystykään hengittämään. Minussa on niin paljon irrallaan osia, jotka eivät sovi yhteen.

Olen kesken. Sinunkaan kanssasi mistään ei tule valmista. Pelkään, että odotat liikaa. Siksi vaikenen. Et ehkä huomannut, kuinka tarkoitus oli vain katsoa sinuun, mutta pääni ei kääntynytkään pois. Liikaa kaikkea. Silmissäsi oli liikaa kaikkea eikä kuitenkaan minulle mitään. En ehkä osaisi arvostaa sinua tarpeeksi, joten vie se kaikki mukanasi, mutta ota edes tämä nälkä pois, etten ahmi ikävääni.

Kurkkua kuristavat pelko ja hämmennys. Kanssasi etsin vain merkkejä siitä, etten sinulle kuitenkaan riitä. Onko järkeä saattaa mitään loppuun, kun helpompaa on lopettaa silloin kuin itse tahtoo? Tai silloin, kun tuntee, ettei pysty jatkamaan? Miksi ihmisten pitää tehdä asioita? Miksi ei voisi vain elää? Tai miksi elämä on ihmisen ja kuoleman välissä? Teemme vain virheitä ja kaikki loppuu kesken. Kaikkien elämä loppuu kesken.

Kuinka voin kertoa muille, että yhdessä tai kahdessa silmänräpäyksessä olen kadonnut, kun sisälläni on jotain hajonnut? Etten pystynytkään jäämään loppuun asti enkä seisomaan itseni takana. Sallitaanko pako pelokkaalle? Voisinpa vain olla ihminen, vaikka niin monet muutkin ovat jo aivan muuta. Tuntuu, että olen niin pieleenmennyt, kun en tunne muuta kuin halua lopettaa, kun muut vasta aloittavat. Osaisinpa tyytyä vähempään, tai olla itse enemmän.