Lupaukset on tehty rikottaviksi?

Vielä pari päivää tätä vuotta jäljellä. Outoa ajatella, että sitten päivämäärien perään kirjoitetaan vuosiluvuksi 2016. Hetkessä siihenkin tottuu. Mitäköhän ensi vuoteen on luvassa? Ennen sinne siirtymistä monet varmaan pohtivat kulunutta vuotta. Oliko se hyvä, menestyksekäs? Toteutuiko unelmia? Vai oliko se yksi paskimmista? Minulla on puolet ja puolet. Loppuvuosi on ollut tajuttoman ihana, koska tunnen syventäneeni ystävyyssuhteitani ja olen saanut opiskella luovan kirjoittamisen aineopintoja. Olen myös päässyt kunnon treenaamisen makuun ja oikeasti alkanut viihtyä kuntosalilla. Kuntoni on kohentunut ja huomaan sen. Vuosi sitten sain hädin tuskin seitsemän punnerrusta tehtyä, nyt menee heittämällä 15. Ja haba jatkaa kasvuaan, sillä joulun jälkeen on ehkä vähän kertynyt massaa muokattavaksi...

En oikein tiedä, mikä voisi nyt tällä hetkellä olla paremmin. Tuntuu hyvältä aloittaa uusi vuosi, olo on suhteellisen onnellinen. Suurin tavoite kevääksi minulle on se, että saan ensimmäisen romaanini kässärin sellaiseen kuosiin, että voin sen ylpeästi lopputyönäni esitellä luovassa. Nyt on parikymmentä sivua kasassa, vielä 80 ainakin pitää saada. Olen alkanut ymmärtää kirjoittamisprosessia ja löytänyt itselleni toimivaa työskentelytapaa. Suurin muutos on se, etten yritä heti saada täydellistä tekstiä aikaiseksi, vaan pääasia on, että tarinalinja etenee ja sitä sitten muokkaillen hiljalleen mielinmäärin. Nyt tuntuu hyvältä senkin suhteen.

Olen miettinyt joitakin uudenvuodenlupauksia, tai  oikeastaan sitä, kannattaako minun niitä tehdä. Niihin suhtaudutaan aina epäileväisesti ja yleensä tunnutaan ajattelevan, että uudenvuodenlupaukset on tehty rikottaviksi. Ne tehdään vain hetken hurmoksessa tai uudenvuodenhumalassa ja sitten arjessa hylätään asap. Mutta silti haluan niitä tehdä. Olen nytkin suunnitellut neljä lupausta, joista kolme paljastan:

1. Ole rohkeampi. En halua pelätä muita ihmisiä enää yhtään. En anna enää kenenkään määritellä minua, asettaa tiettyyn lokerikkoon, etenkin jos se tuntuu väärältä. Olen yhtä arvokas kuin muutkin ja nyt minun on aika uskoa ja sisäistää se. Ei enää liiallista nöyristelyä, ei mielistelyä, vaan tervettä itsearvostusta joka hetki.

2. Keskity kirjoittamiseen enemmän. Olen nyt alkanut ymmärtää, kuinka suuri rakkaus ja intohimo kirjoittaminen minulle on. Asetan sen vieläkin tavoitteellisemmaksi, enkä anna sen jäädä muiden tekemisten jalkoihin. Haluan nähdä lisää kehitystä.

3. Kasvata habaa. Olen ollut todella innoissani hauikseni kasvamisesta ja reisilihasteni lihaksikkuudesta :D Muotoja on alannut näkyä ja olen alkanut haaveilla lihaksikkaammasta kropasta. Kuntosalilla olen kokenut flow-fiiliksiä, kun on tuntunut niin perkuleen hyvältä se lihaksissa tuntuva polte. Aion treenata säännöllisesti, mutta ilman, että liikunnasta tulee minulle uskonto. Mahdutan sen muun elämäni rytmiin. Ensi vuoden lopulla haluan pystyä tekemään 50 (naisten)punnerrusta putkeen!

Neljännen lupauksen jätän henkilökohtaisuuden vuoksi omaan tietooni. Minusta on tärkeää tehdä lupauksia, joilla todella on merkitystä. En halua luvata mitään yhdentekeviä juttuja, koska se olisi yhtä turhaa kuin vesiväreillä maalaaminen sateessa. Uudenvuodenlupauksiin voi tietenkin suhtautua valitsemallaan vakavuudella, itse olen päättänyt ottaa tekemäni lupaukset tosissaan, koska haluan niin. Lupaukseni ovat samalla tavoitteeni ensi vuodelle. Toivon ihan jumalattomasti, että siitä tulee yksi elämäni parhaimmista vuosista, edellytykset ainakin on!

Minkälaisia lupauksia te muut aiotte tehdä, vai miten ylipäätään suhtaudutte niiden tekemiseen? Toivottavasti vuodesta 2016 tulee upea ja menestyksekäs kaikille!

-Nora

Tunnelmia joululomalta

Joulu alkaa olla takanapäin ja ehkä ensimmäistä kertaa ikinä se ei minua haittaa. Olo ei ole haikea, vaan odotan jo ajan eteenpäin kulumista, uuden vuoden alkamista. Tähän asti loma on ollut rentouttava. Tunnen, kuinka koko syksyn hermojani kiristänyt ja öitä valvottanut stressi on haihtumassa ja sydämenlyönnit tasaantuneet. Olen valmis uuteen lukukauteen yliopistossa.

Olen lomalla nukkunut pitkään, tänään tein poikkeuksen herättyäni ennen kahdeksaa ilmoittautuakseni pakolliselle ruotsinkurssille, joka alkaa tammikuussa. Siihen en kyllä ole vielä valmis...toisaalta, en ole koskaan. Mutta opiskelutoverini, jotka ovat sen kurssin käyneet ovat jääneet jopa ikävöimään ruotsintunteja ja kehuneet opettajaa niin paljon, että ehkä minäkin siitä selviän. Paino sanalla "ehkä". Olen myös ilmoittautunut pakolliselle englanninkurssille, jonne toivon mahtuvani, vaikka ne ovat suunnattu ensisijaisesti ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Itsensä haastamista siis luvassa as always. Suurin haaste tietysti se, että joudun ehkä 3. periodissa heräämään kolmena aamuna puoli yhdeksäksi luennolle. Voin jo kuvitella niiden itsetuhoisten ajatusten määrää.

Mutta koska vielä on lomaa yllin kyllin jäljellä, en tahdo masentaa itseäni ajattelemalla tulevia aamuherätyksiä. Pahintahan niissä on se, että joudun tinkimään myöhäisistä luovista hetkistäni, jos tahdon pitää silmäpussit kurissa. Mutta se siitä. Sain erään ihanan ja koskettavan joululahjan, joka tulee kotiini aitiopaikalle muistuttamaan minua siitä, että elämässä pääsee eteenpäin vain yrittämällä. Sain äidiltäni runon, joka kertoo elämästäni syntymästä tähän päivään.

Olen siitä todella otettu ja onnellinen. Paras joululahja ikinä <3 Sain myös eräältä ystävältäni kauniin kirjeen vähän ennen joulua, jonka vuoksi vuodatin Niagaran putoukset pienen kotini keittiön pöydän ääressä. Ja kaksi muuta ystävääni kirjoittivat minulle ihanasti ja koskettavasti joulukortteihin. Kiitos niistä kaikista <3 Kirje on sydämestä synnytetty lahja, arvokkainta mitä toiselle voi antaa. Ympärilläni olevien rakkaiden ihmisten vuoksi olen alkanut tuntea itseni hyväksytyksi ja arvokkaaksi. Hauraus ja haavoittuvuus siirtyvät yhä syvemmälle sydämeeni ja olen varma, että jonain päivänä olen vahvempi kuin ikinä uskoinkaan. Tämä vuosi on ollut siitä uskomaton, että olen saanut korvaamattoman upeita ja rakkaita ystäviä elämääni ja kulkenut lähemmäs unelmaani. Tunnen suurta kiitollisuutta.

Nyt ovat alkaneet alennusmyynnit, kunnon hulabaloot jouluisen rauhoittumisen jälkeen. Äitini ja siskoni suunnittelevat menevänsä huomenna ostoksille, katson jos jaksan raahautua mukaan. Jotenkin nyt on se fiilis, että tahdon vain istua koneen ääressä kirjoittamassa romaaniani tai sohvalla lukemassa loppuun Anja Snellmanin Safari clubin. Romaanini käsikirjoitus koki pienen mullistuksen, kun pystyin tekemään tarvittavan eli I killed my darlings. Tunsin, että joku tekstissäni oli vikana, se ei innostanut minua. Niinpä tavallaan aloitin alusta ja nyt olen paljon tyytyväisempi. Ihan kihelmöi, kun ajattelen sen työstämistä. Nyt istun hiljaisessa keittiössä muiden vielä nukkuessa, ehkäpä tartun toimeen heti aamusta.

Rentouttavia lomapäiviä niille, joilla loma jatkuu ja helppoja työpäiviä niille, jotka jo arkeen palaavat!

-Nora

Ihan kohta pukki oveen kolkuttaa

Enää muutama päivä jouluaattoon! Se tuntuu jotenkin ihan uskomattomalta, sillä minulle joulu on vuoden kohokohta, aika jota eniten odotan. Rakastan sitä lämpöä ja sisäistä rauhan tunnetta, joka pikkuhiljaa hiipii sisuksiin ja saa hetkeksi irrottautumaan arjen hullunmyllystä. Tänä jouluna odotan erityisesti sitä, että saan mennä nukkumaan ilman tykyttävää stressiä siitä, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä, mitä en ehtinyt. Aamulla saa herätä aikaisin tai nukkua pitkään, ihan oman fiiliksen mukaan. Ja kaikki tv:stä tulevat joulukonsertit! Rakastan niitä!

Ja sitä, kun sisarusteni kanssa pakkaudumme sohvalle ja kiusoittelemme toisiamme. En ole tuntenut koti-ikävää, vaikka olen nähnyt perhettäni viimeksi kesällä, sillä tunnen niin vahvasti Turussa olevani kotona ja sosiaalisen median kautta voi pitää yhteyttä perheenjäseniinkin kätevästi, mutta joulu on yhteisöllisyyden aikaa. Silloin tahdon olla perheeni kanssa. Olen Turussa kävellessäni katsonut ihmisten kotien ikkunoista heidän olohuoneisiin ja miettinyt, että pian minäkin olen perheeni keskellä. Tuntuu niin hyvältä, kun tietää olevansa ainakin pari viikkoa rakkaidensa ympäröimänä.

Aion lomalla kirjoittaa romaanini käsikirjoitusta ja laittaa draama-kurssin portfolioni kasaan. Aion lukea kasan kirjoja, olen jo aloittanut Anja Snellmanin Safari Clubista. Ihanaa lukea ihan mitä tahtoo! Ja kinkkua aion syödä ihan hemmetisti, samoin muita jouluruokia. Vastaan tänäkin vuonna joulupöytämme jälkiruokatarjoilusta, ainakin glögijuustokakkua on luvassa. Ja suklaata aion syödä kilon. Jotta mahdun farkkuihini myös ensi vuonna, käyn äidin kanssa lenkillä ja Suvi on luvannut viedä minut pilatekseen. Mutta aion lomalla keskittyä lepäämiseen niin paljon kuin siihen kykenen. Tarvitsen energiaa ensi lukukautta varten.

Olen parin viime viikon aikana ehtinyt jo aloittaa joulun fiilistelyä. Kävin Myllyssä kuuntelemassa, kun Jippu lauloi muutaman joulubiisin ja about viikko sitten olin Siirin kanssa Valkeakoskella ja kävimme pikaisesti Lempäälän Ideaparkissa, jossa oli piparkakkutalo-kilpailu. Siellä oli toinen toistaan upeampia luomuksia! Tänä vuonna en varmaan itse ehdi tehdä gluteenitonta piparitaloa. Kotonani on ollut joulukoristeita jo marraskuusta lähtien. Niin mahtavaa, että joulu tosiaan on ihan pian täällä! Ah, pakahdun!








Nauttikaa joulunodotuksesta vielä hetki ja sitten itse joulusta ihan silmittömästi!

-Nora

Kysy se kysymys

Tuskin elämässä on pelottavampaa kuin nähdä toisen piilottelevan jotain polttavaa kysymystä. Se tulee esiin vilkaisuina, ahdistuksen raotuksina ja pelkäät, mitä on luvassa. Ja kun kuulet sen, olet että, miksi et kertonut aiemmin. Miksi pelkäsit puhua?

Minä pelkään puhua. Avautuminen on antautumista omien heikkouksien armoille. Silloin joutuu kuuntelijan kynsiin, tuomitseeko hän sinut. Ehkä, ehkä ei. Todennäköisesti ei. Jos olet hänelle ihminen, hän ei tuomitse. Kaikilla meillä on luutuneet ruumiimme kaapeissa ja laatikoissa. Milloin ottaa ne esille, se on se kysymys.

Ja kenen edessä, kenelle? Tuletko rasittaneeksi toista avautumalla omista asioistasi vai osoittaneeksi luottamusta uskoutumisestasi? En halua tulla torjutuksi sen vuoksi, että paljastun keskeneräiseksi. Kiiltokuvani naarmuuntuu ja arvistani tulee näkyviä. Kenen edessä voin olla raavittu ja täynnä häpeää?

Harvojen. Edes ammattiauttajien edessä en pystynyt olemaan niin peloissani kuin oikeasti olin. Tunnen velvollisuudekseni suojella muita murheiltani, koska kuuntelijan taakka on raskas. Mistä tiedän, kuka minua haluaa kuunnella aidosti auttaakseen? Pelkään ihmisissä olevaa sisäsyntyistä itsekkyyttä. Sitä on minussakin. Loppujen lopuksi olemme täällä itseämme varten. Mutta vasta loppujen lopuksi, sillä tarvitsemmehan muita. Meissä on myös sisäsyntyistä rakkautta, joka pyrkii päästä jaettavaksi. Eikä sen tuhlaamista tarvitse pelätä, ei se lopu kesken. Elämä loppuu aina ennen kuin rakkaus.

Olen ihminen, jolta pitää kysyä, miten menee. Muuten en vieläkään uskalla puhua. Paitsi olen alkanut joskus joillekin. Ja se on helpottanut. En ymmärrä, miksi rakennan sisälleni padon, koska lopulta aina hukun. Ehkä en vajoaisi ihan pohjaan, jos edes joku tietäisi sukeltaa perääni. Mutta pelkään hukuttavani muutkin.

Elämä on itsensä voittamista. Jokainen päivä on omalla tavallaan haaste. Kuunnelluksi tuleminen on ihme. En kuitenkaan tahdo olla pessimisti ja kuvitella, että ihmiset vain ohittavat toisiaan. Kyllä on niitä, jotka pysähtyvät, tai edes vilkaisevat. Emme vain aina osaa välittää niin kuin pitäisi. Mutta yrittäminenkin lasketaan hyvyydeksi. Eikä aina tarvitse kysyä filosofisesti kuulumisia, vaan vaikka vain katsoa niin, että silmissä näkyy rakkaus.

-Nora

Ensi vuoden haasteet odottavat jo

Olen ensi vuonna astumassa uusiin saappaisiin. Otan vastuuta asioista, joista minulla ei tällä hetkellä ole juuri mitään tietoa. Pintapuolisesti tiedän, mitä minulta tullaan vaatimaan, mutta muuten olen vielä vähän out. Ehkä olen aina vähän muutenkin, mutta nyt erityisesti.

Toimin nimittäin ensi vuoden ajan ainejärjestömme koulutuspoliittisena vastaavana. Se lankesi minulle hieman yllättäen, kun hallituksemme syyskokouksessa minua ehdotettiin siihen virkaan ja päätin lyhyen mietinnän jälkeen asettua ehdolle. Meitä oli kolme ehdolle asettujaa ja äänestysten jälkeen olin toinen valituista. Kopo-parini on ihana ja uskon, että meillä tulee olemaan hauskaa tässä oppimisen ohessa. Olimme viime viikolla ensimmäisessä koponeuvostossa, jossa jo hieman perehdytettiin ensi vuotta varten. Siellä oli muidenkin ainejärjestöjen entisiä ja tulevia kopoja. Siitä jäi hyvä ja innostunut fiilis, sain selkeyttä tulevaa varten.

Toinen iso oppimisen asia ensi vuonna tulee olemaan humanistisen tiedekunnan johtokunnassa varajäsenenä toimiminen. Hain sinne, koska hakuaikaa pidennettiin ja ajattelin, etten voi hävitä siinä mitään. Hieman haukoin henkeä, kun sain tietää tulleeni valituksi, sillä ei minulla ole mitään kokemusta tuollaisesta toiminnasta. Ainoastaan tämän vuoden olen toiminut ainejärjestömme hallituksessa sihteerinä, mistä jonkinnäköistä kokemusta on voinut kertyä. Tänään oli ensimmäinen perehdytyskerta, jossa sai hieman tutustua muihin hallinnon opiskelijaedustajiin ja kuulimme, mikä meitä odottaa. Keskustelin ihmisen kanssa, jonka henkilökohtaisena varajäsenenä toimin ja hänen mielestään innokkuus on tärkeää. Ja sitä minulla alkaa olla näitä tehtäviä varten nyt, kun niitä on hieman raotettu.

Nämä molemmat perehdytykset ovat olleet Ylioppilaskuntatalon Turku-salissa, jossa muistan käyneeni ihan ensimmäisinä yliopistopäivinä. Muistan, kuinka siellä kuulimme koulutuspolitiikasta ja ajattelin, että voinko lähteä kotiin. Silloin minua ei yhtään kiinnostanut nämä jutut, ne tuntuivat monimutkaisilta ja kaukaisilta. Ja kyllä etenkin toi hallintohomma tuntuu vieläkin utuiselta mielessä, mutta nyt minulla on kiinnostusta saada niihin asioihin selkoa.

Ja kaikkein parasta tässä on se, että saan tutustua uusiin ihmisiin. Nyt saan huomata, kuinka rikaskulttuurinen yliopisto todella on. Tunsin tämän lukuvuoden alussa, että tarvitsen elämääni taas jotain uutta, joten nämä jutut ehkä tuovat elämääni kaipaamaani lisäväriä. Ja uskon, että pystyn tähän. Ensi vuonna vain on osattava vieläkin paremmin huolehtia ajankäytöstä, sillä en jaksa enää valvoa näin monia öitä putkeen, mitä tämän syksyn aikana on kertynyt. Edes se, että kuolema kuittaa univelat ei nyt lohduta.

<3:lla Nora

Who can say why your heart cries?

Pitääkö meidän aina olla tietoisia tunteistamme? Siitä, miksi jokin tietty asia, tapahtuma tai ihminen herättää meissä tietynlaisia tuntemuksia? Minusta se ei aina ole tarpeellista.

Elän sydäntäni kuunnellen, mutta otan järjeltä neuvoja vastaan. Niin pyydän muitakin tekemään. Se voisi tarkoittaa sitä, että on analysoitava sisimpäänsä tunteiden kautta, mutta minusta voi tuntea tietämättä, miksi juuri jokin tietty tunne on vallassa. Joskus tietoisuus niistä tulee myöhemmin. Syy sydämen itkuun selviää ajan kuluessa. Jos sen tietäisi sillä hetkellä, ehkä itkeminen tuntuisi väärältä. Mieti vaikka tilannetta, jossa itket erosta kumppaniisi, joka kohteli sinua väärin. Tuntuisi tyhmältä kaivata ihmistä, jolta ei saanut ansaitsemaansa kohtelua. Mutta luopuminen myös huonoista asioista tai ihmisistä tekee kipeää. Sekin pakottaa muutokseen, joka voi pelottaa.

Välillä saamme ulkopuolelta ehdotuksia siihen, miksi tunnemme minkäkin vuoksi niinkuin tunnemme. Ihmisillä on perustavanlaatuinen tarve selittää sisäistä maailmaansa ja siihen otetaan apua vastaan myös ulkopuolelta. Vaikka on pelottavaa tuntea voimakkaasti jotain ilman, että tietää sille selitystä, on se myös vapauttavaa.

Olen väsynyt selittämään itselleni sydämeni toimintoja. Se johtaa aina liialliseen ajatteluun, mistä ei useinkaan seuraa mitään hyvää. Kun on liian tietoinen omista tunteistaan, ei uskalla ottaa riskejä. Jos tulee satutetuksi, tunnistaa kivun heti ja sen analysoiminen vain lisää kipua. Kun voisi vain irtautua tunteistaan ja olla hetki olemassa ilman niiden tuomaa pakotetta väistää jokaista kivun lähdettä. Ajattelemisella pyritään suojelemaan virheiden tekemiseltä. Samalla se estää elämästä täydellä potentiaalilla. Liiallinen ajattelu saa minut katoamaan, koska se paljastaa kaikissa asioissa piilevät riskit.

Sydämeni itkee, kun se haluaa. Sydämeni pumppaa verta elinvoimaisesti, kun se haluaa. Annan sen elää omaa elämäänsä, koska silloin minäkin elän. En voi kahlita itseäni tuntemasta, vaikka välillä se olisi ihanaa. Mutta ehkä selittämättömyyden tarve auttaa ottamaan tunteet puhtaina vastaan ja niitä saa luvan kokea. Ei ihmisen sisäinen maailma aina ole järjestettävissä. Ei ainakaan juuri sillä hetkellä, ehkä vasta myöhemmin.

Ja kun tänään on 6.12, niin hyvää itsenäisyyspäivää Suomi!

<3:lla Nora

"Olla hiljainen on pahinta, mitä sä tiedät."

Kävin about viikko sitten katsomassa Helsingin Kansallisteatterissa Olipa kerran minä -näytelmän, joka pureutuu narsismiin. Se sisältää narsistisia tunnustuksia ja on todellakin puistattava sisällöltään. Sen on kirjoittanut Heini Junkkaala ja ohjannut Milja Sarkola, jotka ovat ennenkin tehneet yhteistyötä. Tapahtumat läväytetään katsojien eteen kokeellisen teatterin keinoin ja ihmettelen, jos kukaan poistuu sieltä menemättä itseensä. Näytelmän jälkeen on nimittäin otollinen hetki tutkiskella omaa sisäistä maailmaansa, sillä se jättää mieleen leijumaan kysymyksiä.

"Mä en enää nykyään jaksa tehdä mitään ilman yleisöä" laukoo päähenkilö. Kuinka totta se on teatterin ulkopuolella monien kohdalla? Tarvitsemme muiden katseita. Mutta kuka jaksaa katsella ja ketä? Ja mihin me oikeastaan tarvitsemme muiden katseita? Ja onko katseiden laadulla myös väliä, vai onko olennaista vain saada niitä?

Myönnän, että tarvitsen muiden katseita. Haluan tulla huomatuksi. Mutta en millä tahansa tavalla. Haluan, että minut huomataan aiheellisten asioiden kautta. Noin niin kuin periaatteessa. Päivittäisessä elämässä ihmisiä kohdataan monin tavoin. Osoitetaan välittämistä toisiamme kohtaan, huomioidaan "mitä kuuluu" -tyyppisillä kysymyksillä ja tervehditään. Sillä tavoin kaikilla on oikeus tulla nähdyksi, koska muuten tulee epäreilusti sivuutetuksi. Ja minusta on normaalia ajatella sillä tavoin.

Haluan tulla huomatuksi minulle tärkeiden asioiden kautta. Pidän siitä, kun ihmiset osoittavat kiinnostustaan kirjoittamistani kohtaan, koska se on minulle tärkeää. Pyrin huomaamaan, mikä on kenellekin tärkeää ja puhun heidän kanssaan siitä. Minusta se, että keskustelee toisen kanssa siitä, mikä on hänelle tärkeää, on sen osoittamista, että arvostaa toista ja mahdollisesti haluaa oppia tuntemaan hänet paremmin. Mieti, kuinka hyvä ja lämmin tunne siitä tulee, kun joku haluaa keskustella kanssasi sinulle tärkeistä asioista?

Tykkään puhua itsestäni. Eikö olekin mielekästä puhua aiheista, joista tietää paljon, ja arvelisin, että tiedämme itsestämme eniten maailmassa. Olemme itsemme kanssa joka ikinen hetki, jokainen silmänräpäys kuluu omassa ruumiissamme. Mutta en koe olevani itsekäs. Minusta on hyvä haluta puhua sopivissa määrin itsestään, koska muuten kenenkään ei ole mahdollista oppia tuntemaan meitä. Omista ajatuksistaan ja tekemisistään puhuminen on aina itsestään puhumista. Miten sitä voisi välttää? Ei sitä tarvitsekaan. Terve ihminen ymmärtää itsestä puhumisen määrän sallittavuuden.

En usko, että kukaan ihminen on vailla narsistisia piirteitä. Ne on vain osattava pitää aisoissa. Voiko hiljainen ihminen olla narsisti? Olipa kerran minä -näytelmässä narsistille olisi pahinta olla hiljainen, joten se sotii sitä ajatusta vastaan. Mutta enpä tiedä. Ihminen voi olla millainen vaan. Tietynlainen hiljaisuus voidaan nähdä vallankäyttönä, mutta kavahdus muita kohtaan on jo pelkoa oman itsensä näkyvyydestä ja narsisti tahtoo erottua, piirtyä esiin ihmisjoukosta.

Voiko tarve tulla nähdyksi tappaa? Yksinäisyyteen voi kuolla, joten uskon, että tarve tulla nähdyksi voi koitua kuolemaksi. On pelottava ajatus, kuinka minättömyyden kokemus voi ajaa ihmisen törkeään hyväksikäyttöön muita ihmisiä kohtaan. Miten moraaliton täytyy olla, kun muut ihmiset ovat tärkeitä vain sen vuoksi, että voi itse olla tärkeä? Narsistin tielle sattuneista ihmisistä tulee rikottuja, käytössä kuluneita roskakasoja, jotka jätetään kitumaan kuin puoliksi lopetetut eläimet. Ja pelottavaa tässä on se, että narsistin voi nähdä peiliin katsoessaan. Jokainen meistää taistelee sen kanssa.

<3:lla Nora

Pitääkö meidän sanoa toisillemme itsestäänselvyyksiä?

Joskus on todella vaikea tietää, mitä sanoa toiselle. Pelkää sanovansa jotain sellaista, mikä ärsyttää toista, vaikka yhtään ei tarkoittaisi niin. Esimerkiksi lohduttaessa sanoo helposti, että älä murehdi, kyllä se siitä. Älä itke, älä huolehdi niin paljon, älä ajattele liikaa, älä, älä, älä.

Mutta niin sanotaan rakkaudesta. Ne ovat helliä pyyntöjä olla armollisempi itselle. Ja usein me ajattelemme liikaa, murehdimme ihan turhista asioista ja itkemme silmämme punaisiksi mitättömistä syistä. Pienet, pehmeät kiellot rakkailtamme on tarkoittettu mielenrauhamme palauttamiseksi. Niitä kannattaa kuunnella.

Entäs sitten itsestäänselvyydet, joilla tarkoitan sitä, kun sanomme toisillemme asioita, jotka uskomme heidän itsekin tietävän. Ainakin järjen tasolla. Kun sanomme, että heidän täytyy huolehtia itsestään paremmin kiireen keskellä, lopettaa ennen kuin he uupuvat, kuunnella itseään, toteuttaa itseään jne. Kun rohkaisemme heitä sellaiseen, minkä pitäisi olla itsestäänselvää. Mutta totuus taitaa olla se, että meidän pitää saada kuulla muilta sellaista, mikä ehkä jää vain järjen tasolle oman päämme sisällä. Oman elämänsä kulkua ja etenemistä johonkin suuntaan ei aina tiedosta. Omalla kohdalla ei pysty näkemään asioita, jotka toisten kohdalla saavat hälytyskellot soimaan. Ulkopuolelta on usein helpompi havahtua huomaamaan, kun joku on menossa väärään suuntaan.

Olen aika myötätuntoinen ystävä ja lohdutan helposti päänsilittely-tavalla. Vältän lohdutuksissani älä-sanaa, yritän aina auttaa jotenkin enemmän. Ei minusta ole huono asia, jos joku itkee tai tuo muuten tunteensa vahvasti esille. Niin saa tehdä. Auttaminen on minulle, ja uskon, että monelle muullekin vähän ristiriitaista: se tuo mukanaan hirvittävän avuttomuuden tunteen, jos ei osaakaan auttaa ja tukea tarpeeksi tai oikealla tavalla.  Mutta ehkä vaadimme joskus liikaa itseltämme auttajina, vaikka avuntarvitsijoille apumme olisi tarpeeksi sellaisena kuin me sitä tarjoamme.

Minulle on sanottu itsestäänselvyyksiä ja minä olen niitä ystävilleni sanonut. Siksi koska niitä vain on välillä kuultava muilta. Meidän on huolehdittava toisistamme.

<3:lla Nora

Maksatko sydänsurut erissä?

Kun puhutaan jostain niin hajoavasta kuin ihmisestä, virheiden maksamiseen täytyy olla vaihtoehtoja. Kyseenalaistan kykymme suojella itseämme. Usein yritystä löytyy, mutta kuka oikeasti selviää elämästä ilman, että vähintään kerran joutuu kokoamaan itsensä uudelleen? Joidenkin uudelleen rakentuminen vaatii enemmän aikaa ja sanoja, jotka liimaavat säröistä aiheutuneet sirut yhteen. Harvoin joutuu lakaisemaan itseään täysin maton alle, ehkä vain joitakin osia itsestään hylkäämään. Toivottavasti niitä, jotka estivät elämästä.

Eniten ihmisiä hajottaa rakkaus. Tai oikeastaan rakastaminen, koska se on petollinen tunne, joka antaa paljon, mutta hetkessä vie kaiken. Rakastaminen on sydämen riskeeraamista, tunteiden peliin laittamista. Ikuista pelkoa siitä, että menettää jotain, mikä tekee sydämestä kodittoman, mielestä onnettoman. Hinta siitä, että tuntee vahvasti, on sen kaiken menettäminen. Jos sydän jää orvoksi, eikä hintaa pysty maksamaan kerralla, on mahdollista maksaa se osissa. Eräpäivät tulevat jokaisen hyvästin jälkeen. Jokainen uusi sydämen särkyminen on muistutus maksamattomista laskuista.

En tiedä, onko minulla varaa rakastaa.

Köyhyys tekee sydämestä yhtä puutteellisen kuin jätetyksi tuleminen. Rakkaus on riskien ottamista. Pääomaa ei kannata kerätä ikuisesti, muuten yksinäisyys vie sen rakkaudelta. Ihan sydämesi edestä.

Miten tuhlata jotain sellaista, mitä on vaivalla kerännyt? Miksi asettaa sydän alttiiksi, kun sen on voidellut turvallisilla tunteilla ja sen on pitänyt poissa vääristä käsistä? Mutta onko sydän oikeassa paikassa ylhässä yksinäisyydessään, jossa tyhjää tilaa täyttävät kaipaukset, joita ei myönnä.

Ehkä olen joka tapauksessa köyhä. Jos en rakasta, en rikastu.

Rakkaus voi velkaannuttaa, mutta yhtä lailla kuin niiden maksaminen, myös yksinäisyys uuvuttaa. Onko valittava kahdesta pahasta se, joka hajottaa hellemmin? Ei kukaan osta sellaista, jota kaupataan henkisen pääoman tuhoajana. Sydämen on saatava koti. Ihmisen on saatava nukahtaa jonkun toisen viereen.

<3:lla Nora

Muuttuva minuus

Jotenkin se eka ajatus muuttuvaan minuuteen on se, että tässähän mä olen koko ajan se, kuka mä olen. Mutta sitten on hetken hiljaa ja sanoo itselleen, että eihän muuttuminen tarkoita katoamista. Mä olen vain yrittänyt kadota itseltäni. Tai luullut, että niin tapahtuu vähän väliä. Muilta voi kadota, mutta ei itseltään. Ei koskaan itseltään.

Muutun koko ajan. Tahtoisin käyttää sanaa "kehityn", mutta en tiedä, voiko kaikesta muuttumisesta puhua kehityksenä. Riippuu siitä, täytyykö kehityksen olla ainoastaan hyvää?

On luonnollista olla eri ihminen elämän kuluessa. Tai oikeastaan sama ihminen muuttuneessa minuudessa. Minuus on ainoa pysyvä asia meissä ja sekin muuttuu. Mihinkään ei voi luottaa. Itseensä pitäisi voida, mutta en mä ainakaan pysty.

Ei ole pelkästään paha asia kokea muutoksia ihmisenä. Niitä voi kokea itsensä ja muiden suhteen. Ja sen suhteen, miten oma olemassaolo värittyy ja todellistuu. Heti kun ajattelee elämäänsä tietoisemmin, on jotenkin vahvemmin olemassa.

Mutta liiallinen tietoisuus voi johtaa liialliseen kriittisyyteen. Eihän meistä kukaan tahdo omaa olemassaoloaan kyseenalaistaa? Sellaiseen muutokseen ei kannata tähdätä. Me ollaan olemassa vähemmälläkin miettimisellä.

Outoa, miten välillä on niin tyytyväinen siihen, kuka on, ja sitten yhdessä hetkessä on niin onneton. Ja se ristiriita, kun itse pitää itsestään, mutta tuntuu, että muut eivät. Ja päinvastoin. Kuinka nopeasti minuus voi muuttua? Vai puhutaanko tässä nyt sittenkin vain käsityksen muuttumisesta? Siitä, että itsensä käsittää lyhyelläkin aikavälillä eri tavoin, mutta minuus ei siinä ajassa ole muuttunut?

Ehkä ne ristiriidan hetket omasta itsestään ovat alkusointuja minuuden muuttumiselle. Kun tarpeeksi kokee tietynlaisia tunteita ja ajatuksia, niin aletaan mennä kohti muutosta. Siinä tapauksessa pitäisi yrittää ajatella rakentavasti ja tuntea armollisesti. Vaikka tuntuu pelottavalta ajatella sitä jatkuvaa muutosta, mitä meissä jokaisessa koko ajan pikku hiljaa tapahtuu, niin lohdullisempaa on muuttuva minuus kuin puuttuva minuus. Me ollaan koko ajan olemassa.

Olen luullut olevani välillä keskeneräinen, mutta eihän me koskaan olla valmiita. Keskeneräisyys on luonnollinen olotila. Siihen ei tarvitse pyrkiä, siihen synnytään.

<3:lla Nora

Miten toinen opiskeluvuosi voi tuntua niin erilaiselta verrattuna ensimmäiseen?

Ensimmäinen lukukausi toista opiskeluvuotta on jo yli puolivälissä ja aika menee ihan uskomatonta vauhtia. Silti tuntuu, ettei saa mitään aikaiseksi, vaikka koko ajan työskentelee tuli perseen alla. Tai sellainen iso nuotio. Nyt on kyllä pitänyt psyykata itseään monta kertaa päivässä, että pystyy saamaan kaiken valmiiksi, tai ainakin lähelle valmista. Aina kun jokin asia on hoidettu, niin tilalle on tullut jo lista muita.

Ensimmäinen yliopistovuoteni piti sisällään opiskelua (tietysti), mutta ei tässä määrin kuin mitä nyt toisena vuonna. Osittain se varmasti johtuu siitä, että opiskelen nyt pelkkiä aineopintoja, lukuunottamatta yhtä mediatutkimuksen perusopintojen kurssia, joka jäi viime vuonna käymättä. Aineopinnoissa vaaditaan enemmän. Opiskelen nyt myös melko työläitä kursseja. Kotimaisessa nykydraamassa riittää näytelmiä luettavaksi ja etenkin luovan kirjoittamisen opinnot vievät hurjasti aikaa. Mutta on hyvä tottua tällaiseen vauhtiin, sillä ensi vuonna odottaa kandi.

Viime vuonna kävin paljon ainejärjestöni Muusan tapahtumissa, melkeinpä jokaisessa. Ne värittivät ensimmäistä vuottani, toivat siihen paljon sisältöä. Tänä vuonna olen karsinut niitä. Yhtenä iltana mietin, että olenko erakoitumassa, kun jätän niitä välistä, mutta tajusin joidenkin illanviettojen korvautuneen yo-liikunnalla. Viime vuonna en osallistunut yliopistoliikuntaan, tänä vuonna se on ollut uusi elementti opiskeluelämässäni. Ja nautin siitä paljon.

Olen ihminen, joka rakastuu nopeasti, ja joskus tunteeni myös kuolevat vauhdilla. Rakastuin Muusaan samantien, mutta olen alkanut huomata, että olen irtautunut siitä. Tietyssä mielessä. Muusa on minulle tärkeä ja ihana ainejärjestö, mutta ei enää niin suuri osa elämääni kuin viime lukuvuonna. Olen löytänyt enemmän omaa minuutta ja se on vienyt minua lähemmäs muita juttuja. En selitä nyt sen tarkemmin. Mutta rakastan Muusaa edelleen ja aion siihen kuulua ja olla mukana.

Viime vuonna minun ei tarvinnut osata stressinhallintaa, koska stressini oli hyvin pientä, mutta nyt tilanne on ollut ihan toisin. Tunnen stressin jo todella fyysisesti. En saa unta, sydämeni lyö liian tiheään, en pysty keskittymään, liikutun helposti ja olen todella levoton. Välillä tuntuu, että kaikki leviää käsiin ja tekee mieli jättää kaikki kurssit kesken. Mutta kun saa tehtäviä hoidettua ja miettii lähestyvää joululomaa, niin johan taas jaksaa jatkaa. Ei tämä stressi ole ikuista. Vain seuraavat neljä vuotta.

<3:lla Nora

Maatuneena

Olen maatunut muisto

             kuollut puisto

Olen kaatunut sotilas

            kuollut potilas

Olen aivovaurio terveen päässä

vahingoittunut

              mutta

                      toimin

edes jotenkin

Olen pudonnut puusta

antanut valheiden karata suusta

Olen valhe

    etsimässä totuutta, jota ei koskaan ole ollut olemassa

Kuka minä olen

  kun makaan maatuneena

                          kuolleena

                        kaatuneena

Vain eläville pidetään hautajaiset.

-N.P

Jaksaako?

Huhhuh. Voisin olla kirjoittamatta mitään muuta tähän postaukseen, sillä tuohon kiteytyy koko hengästyttävä fiilisten kirjo, joka vuoroin ajaa minut hulluksi ja vuoroin saa painamaan eteenpäin kuin hullu. Yliopisto. On. Rankkaa. Kun oikeasti päättää opiskella ja jos on myös huono sanomaan ei kaikelle lisätyölle, niin se johtaa ajoittaiseen väsymykseen. Mutta silti ei nuku. En ole saanut unta moneen yöhön. Ajatukset eivät millään anna rauhaa. Ei ole aikaa edes nukahtaa, kun koko ajan pitäisi hoitaa asioita alta pois, koska deadlinet eivät anna armoa.

Tänään olisi ollut yliopistolla Twin Peaks -teemabileet, mutta tämä tylsimys meni tapattamaan itsensä HIITtiin ja tuli sen jälkeen kotiin leipomaan raakakakkua ja on sen jälkeen yrittänyt opiskella. Olen kiitollinen, että osallistuin ensimmäisenä vuotena lähes kaikkiin tapahtumiin, sillä tänä vuonna opiskelu vie enemmän aikaa. Ja haluaisin oikeasti pysyä luennoilla hereillä. Harmi, kun opettajan puhe saa silmät lurpsahtamaan kiinni, ehkä pitäisi saada joku luennoimaan vuoteeni viereen iltaisin, niin nukahtaminen olisi taattua.

Kaikkea tätä kiireen aiheuttamaa paniikki-jes mä pystyn tähän-ei jumalauta täst tuu yhtään mitään-ehkä tää kuitenkin täst -fiilistä helpottaa se, että vertaistukea on helppo saada. Monilla opiskelijoilla on nyt ihan hillitön määrä tekemistä. Voimme kannustaa toisiamme ja osoittaa myötätuntoa. Ja potkia persuksille. Kyllä tästä esseiden ja tenttien sekamelskasta voi selvitä. Minua motivoi, kun ajattelen hetkeä, jolloin nousen Vaasaan menevään bussiin lähtiessäni joululoman viettoon ja kun voin ikkunasta katsellessa taputtaa itseäni olalle ja sanoa: sä teit sen. Haluan ansaita lomani ja näyttää itselleni, mihin pystyn, jos vaan tahdon. Ja aion jaksaa tehdä kaikkeni.

Tsemppiä kaikille omien tavoitteiden saavuttamiseen! Älkää unohtako elämää siinä sivussa!

<3:lla Nora

Vieraskirjassa

Piirrän vieraskirjaan kuvitellun puolisoni

keksin meille lapset

itselleni elämän, jonka muut odottavat minulla olevan

hahmotan haaveet hyväksyttäviksi

hymyilen

ja itken, kun pääsen kotiin

minulla oli hyvä olla vieraskirjan sivuilla

koska en halua tuntea itseäni

vaan pitää loitolla

kuin hyvää tarkoittavan naapurin

jonka kanssa tulemme paremmin toimeen

kun emme tiedä toisistamme mitään.

-N.P

Kun todellisuus lyö vasten kirjallisuuden opiskelijan kasvoja

Tällä hetkellä ehkä useimmin sanomani lause kuuluu näin: Mulla on ihan hirveä kiire, kun kirjoittamista on niin paljon ja koko ajan vaan tulee lisää. Ja se on täysin totta. Olen ylityöllistetty, mutta itsepähän aikatauluni ja tekemiseni suunnittelen. Aion saada tältä lukuvuodelta yli 60 opintopistettä kasaan, koska viime vuonna en päässyt tavoitteeseen. Ja aion olla mukana ainejärjestöni toiminnassa ja elää muutakin elämää. Siinä kieltämättä on haastetta, etenkin ihmiselle, joka suorastaan vihaa järjestelmällisyyttä. Jo kaiken suunnittelu vie niin paljon aikaa.

Sen sijaan, että vaan hokisin, että mulla on kiire, niin kerron tarkemmin, miksi elämäni on aikataulutettu minuutilleen (noin niin kuin kuvitteellisesti, koska vain luennot ja kokoukset ovat kellotettuja). Minua työllistävät:

1. Luovan kirjoittamisen aineopintojen seminaari. Se kestää koko vuoden ja keväällä minulla on oltava kirjoitettuna esikoisromaanini käsikirjoitus. Luentoja on yksi viikossa, itsenäistä tekemistä tuplatripla kertaa enemmän.

2. Luovan kirjoittamisen aineopintojen draama-kurssi. Joulukuussa minulla on oltava valmiina jonkinlainen näytelmä. Sen ei tarvitse opettajan mukaan olla täydellinen, koska kolmessa kuukaudessa on ihan mahdotonta saada kasaan täysin valmis esitys. 18.12 meillä on pitkä workshop päivä Logomossa, jossa ammattinäyttelijät esittävät kohtauksia näytelmistämme. Se jos jokin motivoi!

3. Luovan kirjoittamisen aineopintojen lyriikka-kurssi. Tämä ei ole ihan niin työllistävä kuin kaksi edellistä ja lyriikka on yksi rakkauslajeistani, joten tähän panostan, vaikka olisin kuinka burnoutin partaalla. Tommi Parkko on pitänyt meille nyt muutamia luentoja ja ne ovat olleet todella mielenkiintoisia. Meillä on yksi pitkä luento viikossa ja kotitehtävinä on ollut erilaisten runojen kirjoittamista.

4. Kirjoita julkaistavaksi -kurssi, joka on myös luovan aineopintoihin kuuluva. Meillä on tässä pieni opiskelijaporukka, jonka tehtävänä on vastata kahden seuraavan Ote-verkkolehden sisällöstä. Me sekä tuotamme juttuja että keräämme niitä ja editoimme. Ensimmäinen dedis on ihan pian. Eilen (27.10) haastattelin tänä vuonna esikoisteoksensa julkaissutta Jussi Seppästä hänen novellikokoelmastaan Kymmenottelu (joka on ehdolla Helsingin kirjallisuuspalkinnon saajaksi) ja keskustelimme myös kirjailijuudesta. Haastattelu sujui erinomaisesti, vaikka en ole ikinä noin virallista tapahtumaa yksin hoitanut. Kurssi on muutenkin osoittautunut todella kiinnostavaksi.

5. Ruumis ja teoria -kurssi, joka on virtuaaliopetuksena toteutettu eri yliopistojen välillä. Se on yksi mielenkiintoisimpia kursseja, joita olen tähän asti käynyt ja vähemmän työläs kuin esimerkiksi luovan kurssit. Tämä liittyy pääaineeni, kotimaisen kirjallisuuden, opintoihin.

6. Maanantaina alkoi Kotimainen nykydraama, jonka aikana luemme yhdeksän näytelmää ja suuntaamme Helsinkiin katsomaan Olipa kerran minä -näytöksen, josta teemme neljän liuskan lopputyön. Tänään luen Draaman peruskäsitteitä ja tiivistän 60 sivun tekstin kahden liuskan referaattiin. Luojan kiitos tämä on mielenkiintoista, muuten hautautuisin viltin alle juomaan teetä ja tuijottamaan seinää.

7. Kirjoittamisen lajit ja käytännöt -kurssi on alannut vähän aikaa sitten ja siellä tutustumme kolumnin, kritiikin, esseen ja lehtiartikkelin kirjoittamiseen. Tämä menee niin, että joka toinen viikko on johdatusluento yhteen edellä mainituista lajeista ja sitten harjoitusryhmissä käsittelemme jokaisen kirjoittamia tekstejä. Tähän mennessä olemme käsitelleet kolumnin, seuraavaksi on kritiikki. Meillä on ihan huippu luennoitsijoita!

8. Tänään alkoi Median tuotanto ja vastaanotto -kurssi, joka minulta jäi viime vuonna käymättä mediatutkimuksen perusopinnoista. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja suhtaudun tähän vakavasti; aion oppia jotakin, mieluiten kaiken. Tästä on luvassa ryhmätyö ja lopuksi tentti.

9. Parin viikon päästä alkaa Teoriapraktikum, jossa syvennymme kotimaisen kirjallisuuden tutkimiseen. En osaa vielä oikein odottaa, että mitä on luvassa, mutta varmasti istumista, kuuntelemista, lukemista ja kirjoittamista.

10. Ennen joululomaa ajattelin rykäistä Nykykirjallisuus-kurssin myös pakettiin itsenäisesti opiskellen. Tämä tapahtuu, jos olen elossa vielä sitten, kun olen selviytynyt kaikesta yllä olevasta. Luotto on kova.

Kaikelle tälle löytyy vastapainoa yliopistoliikunnasta, ainejärjestötoiminnasta ja omista luovista hetkistä iltaisin, kun saa vain kuunnella jotain ihanaa musiikkia ja kirjoittaa runoja vailla päämäärää tai uppoutua johonkin romaaniin, jota ei tarvitse myöhemmin analysoida. Ja välillä vain olen tekemättä yhtään mitään, vaikka siihen en kyllä täysin ilman syyllisyyttä kykene. Paheitani ovat myös viihteelliset televisio-ohjelmat, joiden parissa pari tuntia vilahtaa kuin joku olisi ne tunnit poistanut vuorokaudesta. Mutta eivät kaikki paheet ihmistä pahenna, tekevät vain hieman laiskan.

Ihanaa viikon jatkoa kaikille! Paheilkaa ja ahkeroikaa!

<3:lla Nora

Vieras

Vieras vieressä,

olemuksessa jotain tuttua,

samaa surua,

jota jo vuosia olen katsonut,

itsekin kokenut.

-N.P

Olen.

Olen näkymätön osa nähtyä maailmaa.

Olen rauhan rikkova sota,

minut tällaisena ota.

Olen lapsena kuollut aikuinen,

elämästä nauttinut varas,

tällaisena paras.

Olen lakastuva puu

         rakastuva suu

saippualla pesty posliiniastia

lattialle särkynyt soittorasia.

Olen iskuilla rikottu ääni,

minun on käsketty pitää pääni

kiinni ja lakattava olemasta.

Mutta kieltäydyn kuolemasta.

Uudestaan.


-N.P

Eteenpäin, koko ajan

Olen jo jonkun aikaa tuntenut jotain selittämätöntä hyvää oloa jostain. En ole oikein osannut sanoa, että mistä, mutta parin viime päivän aikana se on alkanut valjeta minulle. Huomaan taas tulleeni rohkeammaksi. Ihan piirun verran, mutta se tuntuu pirun hyvältä. Kun aloitin luovan kirjoittamisen aineopinnot, tajusin nopeasti, että niillä luennoilla jokaisen on oltava äänessä, halusi tai ei. On esiteltävä omia tekstejään, otettava vastaan palautetta ja annettava sitä muille. Niillä luennoilla ei voi istua tuppisuuna, eikä vajota omiin ajatuksiinsa.

Aluksi minua ahdisti. Ennen luentoja jännitti ihan hirveästi ja yritin valmistella mahdollisimman tarkasti, kuinka esittelen kirjoituksiani ja ideoitani ja miten asettelen naamani ja kaikkea muuta älytöntä. Nykyään otan rauhallisemmin. Etenen tilanteiden mukaan ja näen muutkin ihmisinä.

Tähän kaikkeen liittyy myös se, että usein ajattelen, etteivät minun mielipiteeni tai juttuni kiinnosta muita. Ettei ketään kiinnosta kuulla, mitä sanottavaa minulla on jostakin tekstistä. Mutta sitten mietin asiaa siltä kantilta, että itse ainakin mielenkiinnolla otan vastaan muiden palautteet ja fiilikset kirjoituksistani. Miksi sitä sortuu niin helposti pitämään omia mielipiteitä jotenkin muita vähäpätöisempinä?

Ja olen myös ymmärtänyt, ettei elämässä voi päästä eteenpäin, jos ei uskalla olla rohkea. On luotettava itseensä, ainakin suurimmaksi osaksi. Heikkoja hetkiä tulee silloin tällöin ja se on inhimillistä. Mutta kaikki turha pelkääminen on hyvä jättää vähemmälle oman mielenterveyden kannalta. Välillä edelleenkin jännitys kohoaa taivaisiin, kun vuoroni sanoa jotain, lähestyy, mutta olen oppinut rauhoittelemaan itseäni, jotta tilanne ei mene yli. Kun luovan luennot alkoivat, mietin, että hyvä, kun nyt joudun näihin tilanteisiin lähes päivittäin, niin saan siedätyshoitoa, mutta samalla ajatus ahdisti suuresti. Huomaan kuitenkin, että siedätyshoito on jo nyt tuottanut tuloksia. Ja se tekee minut iloiseksi. Näen toivonkipinöitä siitä, että alan pala palalta vapautua negatiivisista tunteista itseäni kohtaan. Eteenpäin mennään, koko ajan.

<3:lla Nora

Pelasta mut vieraalta rakkaudelta!

Tarvitsen jotain tuttua ja turvallista kokeakseni jotain vaarallista. En uskalla sukeltaa, jos pelastusrengas ei ole heitetty veteen. Tarvitsen pakotien takaisin. Mä vaan tarvitsen sen.

Mun täytyy tietää, etten ole tekemässä mitään peruuttamatonta. Etten ole luopumassa elämästäni kenenkään toisen vuoksi. Välillä sitä tietenkin tahtoo pois omasta elämästä, mutta myöhemmin sitä kuitenkin katuisi. Periksiantamista katuisi. Ei kenenkään elämä ole niin paljon parempaa kuin toisten. Mun pitää muistaa se.

Ja mun täytyy olla päästämättä ketään niin lähelle niin nopeasti. Mitä nopeammin kaikki alkaa, sitä nopeammin ne myös päättyy. Osaan lähteä sanomatta mitään. Anteeksi te, joille olen niin tehnyt. Se johtui musta, ei teistä. Tai sillä tavoin teistä, että tulitte niin lähelle, enkä mä oikein pystynyt sanomaan, että pysähtykää. Joten mä vaan katosin. Te ehkä jatkoitte epämääräistä liikehdintää ja sitten haukuitte mua idiootiksi. Olin sellainen.

Mun täytyy pysyä turvassa vieraalta rakkaudelta, koska se saa mut jäämään yksin. Aina kun kaikesta tulee liian vierasta, mä pakenen ja oon hetken poissa. Sen jälkeen tuun varovaisesti takaisin ja puhun vain niille, jotka ovat tuttuja ja turvallisia. Te pelastatte mut vieraalta rakkaudelta, joka olisi tehnyt elämästäni vierasta.

Välillä mä en tunne itseäni. En yhtään tiedä, kuka olen, kun olen rohkea. Olen niin tottunut itkemään. Vierastan elämästä nauttimista. En vaan osaa pysähtyä, vaikka olen koko ajan paikoillani. Tässä tutussa ja turvallisessa. Välillä kuitenkin ympärilläni on jotain vierasta, mutta se on siihen itse tullut ja mä vaan yritän työntää sitä pois. Sulkea ulos mun elämästä. Koska noin lähelle ei saa tulla, jos ei tunne mua.


-Nora

Elämä

Kiitos, rakastan sinua, perhettäni
elämässä, kirjassa
kiitos perhe, sinä, elämäni
Rakastan sinua kirjassa
Rakastan perhettä elämässä
kiitos kirja
kiitos elämä
kirjoissa sinä
elämässä perhe
rakastan kirjoja, elämää
elämä rakastaa kirjoja
kirjoissa perheeni, sinä.

Siinä runo, jonka kirjoitin luovan kirjoittamisen draaman luennolla. Meille annettiin tehtäväksi valita neljä sanaa, jotka haluaisi säästää, jos kaikki muut sanat katoaisivat maailmasta. Kun olimme miettineet ne, saimme valita vielä kaksi lisää. Sitten opettaja pyysi meitä kirjoittamaan niistä kuudesta sanasta runo, jossa sanoja sai taivuttaa. Kirjoittaa piti niin kauan, kunnes opettaja sanoi, että riittää.

Elämä, perhe, sinä, kiitos, rakastan, kirja. Ne sanat tahtoisin jättää, jos kaikki muut otettaisiin pois. Rakastan elää, tahdon elää. Perheeni on aarteeni elämässäni. Sinä merkitsee kaikkia minulle tärkeitä ihmisiä. Kiittää pitää, samoin kertoa rakastavansa. Ja kirja...kirjat...ne pitävät mielenterveyttä yllä. Välillä on pakko päästä pois omasta elämästä.

Aluksi tuollaiset tehtävät tuntuvat mahdottomilta, mutta lopulta huomaa, että ne voivatkin viedä syvälle. Niistä saa tietoa syvimmistä mietteistä, sillä jostain alitajunnasta ne kumpuavat, koska yleensä tällaisten tehtävien tekoon ei anneta paljon aikaa. Luennolla jokainen luki oman runonsa ääneen ja siellä oli mielettömän hauskoja tapauksia. Vittu oli aika suosittu sana...

Alan jo rentoutua tällaisten tehtävien äärellä, koska ymmärrän, että niiden tarkoitus on herätellä luovuutta. Ei tarvitse saada mitään päivänvaloa kestävää aikaiseksi. Tärkeintä on heittäytyä ja heittää turha kriittisyys romukoppaan. Sillä tavoin näistä on oikeasti hyötyä.

Ehkä välillä pitäisi jättää turha kriittisyys pois elämän muiltakin osa-alueilta ja vain heittäytyä hetkeen. Ei pelätä ja analysoida niin paljon niin turhaan. Elämä, kuten kirjoittaminenkin, sujuvat omalla painollaan. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa, mutta kaikki se kuuluu olemassaoloon.

<3:lla Nora

Ei niin pahasti, että sattuisi.

Elämässä kuulee kaikenlaista sanottavan. Jotkut niistä ovat sellaisia, jotka olisi voineet jäädä kuulematta. Niin paljon turhanpäiväistä paskaa tiputetaan niskaamme ja katsotaan, luhistummeko. Emme aina romahda julkisesti. Näytös kestää, kunnes esirippu sulkeutuu. Kunnes jäämme yksin. Kun ihmiset tuntuvat pahoilta, tahdomme jäädä yksin. Mutta juuri siihen satuttavat sanat pyrkivät. Ne tahtovat meidän uskovan, ettemme ole mitään.

Sain luovassa kirjoittamisessa kotitehtäväksi miettiä, mikä on kauneinta ja ruminta, mitä minulle on koskaan sanottu. Ajattelin tehtävän kuullessani, että mieleeni tulee heti kaikkea julmaa, mitä olen joutunut kuulemaan, mutta yllätyksekseni asia menikin päinvastoin. Oli jopa vaikeaa päättää, minkä niistä kauneimmista minulle osoitetuista sanoista valitsisin. Huomasin, että niitä olikin paljon. Monia sellaisia pienia asioita, joista olen tullut todella onnelliseksi. Ei siihen loppujen lopuksi paljon vaadita, että saa toisen hymyn korviin. Ei ainakaan minun kohdallani. Kiitos niistä kaikista kauniista sanoista ja eleistä, joita olen elämäni aikana kuullut. Etenkin heikkoina hetkinä ne valavat uskoa.

Olen elänyt nuoruuden, jossa olen saanut osakseni julmaa kohtelua. Yläasteaikaisen koulukiusaamisen vuoksi voisin kertoa moniakin sellaisia asioita, joita en olisi halunnut kuulla. Joita en olisi ansainnut kuulla. Mutta niitä sanoja pohtiessani huomaan, etteivät kiusaajat pystyneet ikinä sanomaan mitään sellaista, mikä olisi todella sattunut. Ne ihmiset olivat minulle täysin merkityksettömiä, he eivät tienneet minusta mitään. Vaikka tietynlaisia arpia kannan yhä mukanani kiusaamisesta johtuen, niin mitään niin pahaa kiusaajat eivät koskaan onnistuneet laukomaan, että minuun yhä sattuisi. Uskon myös, että kaikki ne kauniit asiat luovat tasapainoa tunteisiini ja auttavat minua taistelemaan rumuutta vastaan.

Kauniiden asioiden ääneen sanomista ei saisi ikinä vähätellä. Parhaimmillaan niillä on jopa eheyttävä vaikutus toiseen ihmiseen. Ne voivat pelastaa jonkun päivän. Ne voivat auttaa jotain saamaan itsevarmuutensa takaisin. Ne voivat osoittaa, kuinka tärkeä joku on. Nyt elämässäni on monia merkityksellisiä ihmisiä, joiden seurasta toivon saavani nauttia koko loppuelämän. Ja heille aion sanoa vielä monia kauniita asioita, koska he ansaitsevat kuulla niistä jokaisen.

Yhteiskuntamme elää tällä hetkellä vihaista aikaa. Huomiomme kiinnittyy vain epäkohtiin, jolloin hyvät asiat jäävät huomaamatta. Mutta sille voimme tehdä jotain. Voimme vaikka aloittaa siitä, että hymyilemme vastaantulijoille, jo se luo hyväksyvämpää ilmapiiriä. Sellaista, jossa on tilaa kauneudelle. Toivon, että ihmiset kuulisivat ja puhuisivat enemmän hyvää toisistaan. Ja toivon, ettei meidän tarvitsisi miettiä niin paljon sitä, kuinka vahvoja olemme. Silloin joutuu samalla punnitsemaan sitä, missä menee romahtamisen raja. Aika raskasta, vai mitä? Olisipa mukavana oleminen ja kauneudessa pysyminen helppoa.

<3:lla Nora

Väliaikaista.

Mulla on nyt kirjoittamisessa meneillään sellainen vaihe, että tuntuu, etten osaa enää kirjoittaa. Sanat asettuvat kömpelösti, ilmaisuni on heikkoa ja persoonatonta. Tai sitten liian persoonallista, eikä kukaan ymmärrä sitä. Tunnen itseni tällä hetkellä ihan paskaksi kirjoittajaksi. Itsekriittisyys on iskenyt päälle todenteolla.

Mutta lohduttaudun sillä, että näin on käynyt ennenkin. Kun jokin asia on tärkeää, siihen haluaa panostaa ja siinä haluaa onnistua. Haluaa olla hyvä ja yltää parhaaseensa ja kehittyä koko ajan. Tiedän, että nämä negatiiviset tunteet kirjoittamista kohtaan ovat vain väliaikaisia. Mutta mulle on tärkeää myöntää itselleni, että okei, nyt kirjoittaminen ei suju niin helposti kuin yleensä. That´s fine ja pian se helpottaa. Pitää vain kirjoittaa. Silloinkin, kun tuntuu, ettei siitä tule yhtään mitään.

Ja mulla on ihan kauhea pilkkukriisi. Se on aina ollut kompastuskiveni. Ennen en juurikaan käyttänyt pilkkuja, koska pidin niitä turhina, mutta nykyään laitan niitä joka väliin. Pitää kai pyytää suomen kieltä opiskelevilta ystäviltäni yksityistunteja kieliopista ;) Oikeinkirjoitussäännöt ovat aina tuntuneet tylsiltä, mutta valitettavasti ne ovat aika välttämättömiä, jos haluaa kirjoittaa hyvin.

Jos mulla on kriisi kirjoittamisen kanssa, niin yleensä silloin kriisiydyn helposti myös muiden asioiden suhteen. Kun kirjoittaminen ei suju, ei onnistu oikein mikään mukaan. Siksi tämän ongelman on todellakin oltava väliaikaista. Ja tiedän, että se on. Mutta se on turhauttavaa.

Etenkin nyt, kun pitäisi kirjoittaa romaanin käsikirjoitusta ja miettiä näytelmää. Liiallinen itsekriittisyys tässä vaiheessa on tuhoavaa, koska silloin ei uskalla olla rohkea eikä luottaa luovuuteensa. Ei uskalla tarttua työhön. Nyt ryhdistäydyn. En pelkää. Otan kynän käteeni ja kirjoitan sitten vaikka paskaa tekstiä. Ainahan kaikkea voi muokata ensimmäisen version jälkeen vielä miljoona kertaa! Joskus elämä koettelee.

<3:lla Nora

Pääsy parempiin päiviin

On jännittävää, miten sydän vähän väliä repeää, mutta silti ei veri lakkaa virtaamasta. Elämä sykkii kaikista epätoivoisimmillakin hetkillä, ja juuri siksi niistä hetkistä on poispääsy. Meidän tarvitsee välillä käydä pohjalla, jotta voimme nähdä, kuinka korkealle meidän on mahdollista päästä.

Paremmat ajat koittavat vielä. Kaikki järjestyy. Selviät mistä vaan. Olet niin vahva, että saat paljon kantaaksesi.

Ei meidän tarvitse olla niin vahvoja, kuin muut luulevat. Jos vahvoille ihmisille langetetaan kaikki vaikeudet ja esteet, niin eihän vahvuudessa ole enää mitään ihailtavaa, ei tavoittelemisen arvoista. Pysy vahvana, niin Sinullekin on ehkä sanottu. Sanojat eivät aina huomaa, kuinka heikkoja olemme jo siinä vaiheessa. On helppo taputtaa toista olalle ja kehua häntä vahvaksi ja kääntää selkä. Vahvat pärjäävät.

Vahvuutta on pyytää apua ja myöntää, että pelottaa. Luovuttaminen on heikkoutta, haluttomuutta elää. Ehkä kyvyttömyyttä elää. Kaikilla meillä on kuitenkin edellytykset elämiseen. Toisilla paremmat lähtökohdat kuin toisilla. Tärkeintä on uskoa, että huonoista hetkistä on aina pääsy parempiin päiviin. Kurjuuden ei pitäisi olla kohtalo, joka joidenkin osaksi lankeaa.

Viimeistään sitten, kun kuolemme, pääsemme parempaan paikkaan. Kaikkien ihmisten yhteinen haave on päästä pois kaikesta pahasta. Emme täällä maan päällä tiedä, kuinka realistinen tuo haave on. Entä jos kivulias kuolema jättääkin jälkeensä kärsivän sielun, joka ei saa koskaan rauhaa? Mitä jos kuoleman jälkeen meitä ei ole enää olemassa millään tavalla? Jos elämä on tuskallista, ehkä sekin on helpottava ajatus. Mieluummin ei ole olemassa, kuin että elää kuolleena.

Toivon, että on olemassa pääsy parempiin päiviin. Ainakin siihen pitää uskoa. Jos minun päiväni tästä paranevat, olen ehkä jo liian onnellinen. Elän nyt tietynlaista unelmaa. Se mitä minulla on nyt, riittää tällä hetkellä. Aina on kuitenkin päästävä eteenpäin.

<3:lla Nora

Hetkittäin elämä pakahduttaa

Aika, jota nyt elän, voisi jatkua ikuisesti. Nyt on maanantai-ilta, eikä tänään ole kertaakaan tuntunut siltä, että on maanantai! Se on jo jotain! Yleensä maanantaisin on toivoton olo, kun koko viikko on vielä edessä, kaikki velvollisuudet hoidettavana. Saan nyt tehdä asioita, jotka ovat intohimojani, siksi jokainen uusi päivä on yhtä tervetullut. Luovassa kirjoittamisessa saan toteuttaa itseäni tavalla, joka tuntuu unelta. Kotimaisen kirjallisuuden opiskelun kautta sukellan yhä tiiviimmin kirjallisuuden syövereihin ja opin tarinoita mielenkiintoisista henkilöistä. Hetkittäin elämä pakahduttaa ihanuudellaan.

En tiedä, olenko etuoikeutettu vai siunattu vai molempia, kun saan elää tällaista elämää, joka tekee minut onnelliseksi. Olen nyt siellä, missä haluankin olla. Se on suuri juttu minulle monen vuoden harhailun jälkeen. Olen pelännyt, etten koskaan löydä paikkaani maailmassa. Nyt olen ymmärtänyt, ettei mitään paikkaa ole kenellekään olemassa. Meillä on sydän ja siellä oleva tunne on se, mitä meidän on kuunneltava. Jos sydän on rauhallinen, olet sillä hetkellä oikeassa paikassa.

Ja on tärkeää olla etsimättä koko ajan. Liian helposti sorrumme kohtuuttomaan säntäilyyn, joka lopulta vain sekoittaa meidät täysin ja vie alkuun uudelleen ja uudelleen. Jossain vaiheessa ei ehkä jaksa enää aloittaa alusta, vaan tyytyy onnettomaan elämään. Kenenkään ei tarvitse olla onneton. Sieltä pääsee pois. Ehkä hitaasti, mutta suhteellisen varmasti kuitenkin.

Olen tehnyt töitä sen eteen, että olen nyt onnellinen. Olen kasannut itsevarmuuteni monta kertaa alusta alkaen ja opetellut hyväksymään itseäni paremmin. Enää en ole niin palasina kuin joskus olin. Olen aina uskonut unelmiini, eikä se usko ole tähänkään päivään asti hiipunut. Vaikka tulee synkempiä päiviä, niin luotan niiden hetkellisyyteen. Aina jossain vaiheessa kaikki on taas paremmin. Helvetin paljon paremmin.

Vaikka on pelottavaa olla onnellinen, koska tietää, että jossain vaiheessa, ehkä huomenna, viikon päästä tai joskus, tuntee taas yksinäisyyttä, pelkoa tai ahdistusta, niin en anna niiden enää estää minua tuntemasta hyvää oloa. Joskus pelko surusta esti minua tuntemasta onnea. Nykyään mieluummin kiipeän korkealle ja putoan korkealta, kuin että kulkisin koko ajan samalla tasolla ja kaikki olisi niin...yhdentekevää. Onnellisuudella on hintansa. Minä maksan siitä mieluusti.

Toivon, että ihmiset olisivat onnellisia.

<3:lla Nora

Jonain päivänä siitä numerosta ei enää vastata

Minulla on kaapissani pieni, punainen muistolaatikko. Olen kerännyt sinne muistoja elämänvarrelta leffalipuista ja huvipuistorannekkeista kirjeisiin. Tänään avasin laatikon pitkästä aikaa ja luin siellä olleita kirjeitä. Lähetin vähän aikaa sitten äidilleni kirjeen, jonka olin tarkoittanut vuoden 2014 äitienpäiväksi, mutta en saanut sitä silloin lähetettyä. Nyt se on päässyt perille.

Löysin muistolaatikostani myös toisen äidilleni kirjoittamani kirjeen. Sen olen kirjoittanut vuonna 2012 ja muistan, kuinka vein sen äidin tyynylle ennen kuin menin nukkumaan. Laitoin sen hänen tyynynsä alle, koska tahdoin äidin löytävän kirjeen niin, että olen jo huoneessani. Aamulla kävin tarkistamassa, onko kirje löytänyt rakkaisiin käsiin ja huomasin sen olevan ihan samalla tavalla kuin illalla sen tyynyn alle laittaessani. Kirje oli surullinen, joten päätin ottaa sen takaisin itselleni. Luin tänään kirjeen ja mietin, lähetänkö sen postissa rakkaalleni. Ehkä, koska enää asiat eivät ole niin huonosti kuin ne olivat silloin.

Olen kirjetyttö, rakastan niitä! Muistolaatikossani on myös vastauskirje Krista Kososelta, jolle kirjoitin vuonna 2013. Muistan odottaneeni pitkään hänen vastaustaan ja kun se viimein tuli muun postin joukossa, olin ihan mykistynyt. En ollut oikeasti uskonut, että hän vastaisi. Mutta hän vastasi ja kirjoitti minulle käsin kauniin kirjeen. Rakastan käsinkirjoitettuja kirjeitä, ei ehkä tarvitse sanoa miksi. Niissä vain on sitä jotain.

Muistolaatikkoni pohjalta löytyi myös pienelle pahvipalalle kirjoitetut kaksi puhelinnumeroa: mummini ja ukkini. Katsoin niitä ja mietin, etten ole taaskaan ollut heihin pitkään aikaan yhteydessä. He aina pyytävät minua soittamaan, vaikka minulla ei olisi mitään varsinaista asiaakaan mielessäni. Ja he pyytävät minua kylään. Välitän heistä, mutta miksi minun on niin vaikeaa antaa heille aikaani? Jonain päivänä niistä numeroista ei enää vastata. Sitten on myöhäistä katua.

Kiirehdin muistojen keruun kanssa. Ihan kuin aika loppuisi pian. Haluan kokea paljon, elää ja tuntea. Pidän siitä, miten esimerkiksi jokin avaimenperä vie minut voimakkaasti johonkin tiettyyn aikaan ja muistan, mitä silloin tunsin. Olinko onnellinen? Kaikki pienet esineet ja paperinpalaset tuovat niin suuria tunteita mieleen. Samalla ymmärtää ajankulun. Oma ja rakkaiden aika kuluu koko ajan. Siksi ei pitäisi epäröidä tarttua puhelimeen ja soittaa välittämilleen ihmisille, tai tarttua kynään ja kirjoittaa se kirje. Tai tehdä miten vaan siten, että rakkaasi tietävät sinun rakastavan heitä.

<3:lla Nora

Pohjaton ikävä

Ikävä on yksi lamaannuttavimmista tunteista. Se voi viedä elämänilon. Se voi tuhota elämänlaadun. Se voi viedä kaiken energian, mikä olisi käytettävä muihin asioihin. Ikävä ei kuitenkaan ole turhaa. Se on merkki välittämisestä. Se on merkki siitä, kuinka syvästi pystymme tuntemaan. Ikävä tekee välittämisestä todellista ja kaikesta niin särkyvää, että olen alkanut etsiä keinoja suojautua sirpaleilta.

Etsintäni ei ole vielä tuottanut varteenotettavia tuloksia. Voisiko itsensä kovettaa niin, ettei kukaan pääsisi lähelle? Ettei tuntisi tarvitsevansa ketään, silloin ei joutuisi ikävöimään? Jotkut voivat, mutta itse en enää edes haluaisi voida niin tehdä. Olen päästänyt lähelleni ihmisiä, joiden myös haluan olevan lähelläni. Tahdon ikävöidä heitä, jos he antavat siihen aihetta. He ovat kaipuuni arvoisia. Se on tuskallista, mutta välttämätöntä.

Välillä tunnen vain suurta ikävää, mutta en tiedä, miksi. En tiedä, mitä tai ketä ikävöin. Joskus voin ikävöidä vieressäni istuvaa ihmistä, ystävääni tai perheenjäsentä. Tunnen vain suurta ikävää, en osaa selittää itselleni sen tarkemmin. Se on se tietty tunne puristamassa sydäntä, joka haittaa hengittämistä tai havahduttaa ymmärtämään, kuinka kallisarvoinen se hetki on. Se on haikeaa ja kaunista, mutta samalla surullista. Ikävä kumpuaa usein menettämisen pelosta. Ehkä se selittää jotain.

Tai ehkä ikävöin yksinäisyyden pelosta. Ikävä on jokin johon tarttua, kun muuta ei ole. Olen silloin lähellä itseäni, koska mitä muuta meillä lopulta on kuin itsemme? Mietittyäni kaikkea rakkautta ja välittämistä, mitä maailma kantaa harteillaan, näen aina viimeiseksi jokaisen itsekkyyden. Lopulta olemme lojaaleja vain itsellemme. Ikävöimmehän joskus myös itseämme. Sitä minkälaisia olimme lapsina ja nuorina tai vastavihittyinä. Sitä kun olimme viattomia ja puhtaita valheista. Sellaista onkin tervettä ikävöidä.

Ikävä ei tule koskaan loppumaan. Aina välillä se helpottaa, kunnes taas katkoo hengitystä. Ikävän ei kuitenkaan pidä olla este välittämiselle, eikä se saa hallita liiaksi. Vain sen verran, että tiedämme kykenevämme rakastamaan.

<3:lla Nora

Outokumpu. Nimi kuvaa paikkaa.

Olen aina pitänyt outoutta hyvänä asiana. Useimmat meistä ovat jollain tavalla outoja. Mutta siinä menee tietty raja, kuinka outo kannattaa olla. Jos haluaa tulla tarpeen tullen vakavasti otetuksi ja ylipäätään ymmärretyksi, niin liian outo ei kannata olla. Siinä menee se tietty raja. Ei minun edes pitänyt tästä kirjoittaa, ei ihmisten outoudesta, vaan paikan.

Olin viime viikonlopun Outokummussa siskoni luona, jossa hän opiskelee tanssia seuraavat kaksi vuotta. Ennen kuin hän pääsi sinne opiskelemaan, en tiennyt edes sellaisen paikan kuin Outokummun olevan olemassa. Yhdestä radiohaastattelusta kuulin vähän aikaa sitten, että Anna Puu on syntynyt siellä. Nyt olen kulkenut tuon oudon kaupungin kumpuja ja voin kertoa ihastuneeni niihin. Pienessä paikkakunnassa on jotain sydäntälämmittävää.

Reilu viikko sitten tapahtui mielenkiintoinen sattuma. Alunperin minun piti mennä Outokumpuun jo viikko sitten, mutta peruin reissun. Menin kirjastoon lainaamaan essettäni varten materiaalia, yhden romaanin. Minulla ei ollut mielessä mitään tiettyä romaania, sen piti vain jollain tavalla liittyä naisen itseyden kuvaukseen. Kuljin hyllyjen välissä ja silmiini osui Leena Lehtolaisen Jonakin onnellisena päivänä. Nimi teki minuun vaikutuksen, koska sillä hetkellä toivoin, että voisin jonain päivänä taas olla onnellinen. Kirjan kannet olivat lämpöisen väriset ja tarina sopi esseeni tarkastelukohteeksi. Lainasin sen.

Istuuduin lukemaan. Ensimmäisellä sivulla kertoja sanoo näin:"Kotipaikkani olen kertonut, sen nimi on Outokumpu. Nimi kuvaa paikkaa." Olen sen verran taikauskoinen, että uskon tällä olleen jokin merkitys. Ei se ehkä olekaan pelkkää sattumaa? En tiedä, mutta nyt olen kävellyt kaduilla, joilla romaanin päähenkilö on kulkenut ja nähnyt Malmikummun ja kaivokset, joiden ohitse hän on rientänyt. Jatkaessani lukemista kirjan miljöö ei enää ole tuntematon, Outokumpu ei enää ole minulle olematon.

Oli ihanaa nähdä Suvia ja hänen elämäänsä siellä. Pääsin perjantaina katsomaan yhtä hänen tanssituntiaan. Kävimme kaivoksilla, kävelyllä Outokummussa, elokuvissa katsomassa Kätilö ja Suvi piti minulle tanssitunnin. Olin kyllä aika surkea oppilas, mutta meillä oli hauskaa. Tapasin Suvin kämppikset. He lähtivät kuitenkin perjantaina kotikoteihinsa, joten olimme Suvin kanssa kahden koko viikonlopun. Söimme herkkuja, katsoimme televisiota, juttelimme ja vitsailimme niin pal typerästi. Onneksi menin jo torstaina, niin ehdimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Kyllä se kymmenen tunnin matkustaminen kannatti!

Nyt ikävöin Outokumpua, vaikka oli ihanaa palata Turkuun. Sain matkalla kirjoitettua runoja ja pohdittua elämääni. Tiedättekö, kaikki on aika hyvin nyt.

<3:lla Nora