Ei joulua voi aloittaa näin!!

Aion olla tylsä ja puhua opiskelusta, vaikka jouluaattoon on enää alle viikko aikaa. Sain eilen palautettua viimeisen esseeni ja kuvittelin, että sen jälkeen oloni olisi helpottunut ja onnellinen. Että voisin aloittaa hartaasti odottamani joululoman ja fiilistellä ihania joulujuttuja. Ehkä näin olisikin ollut, jos olisin tehnyt kaikkeni esseideni eteen. Mutta taisin päästää itseni naurettavan helpolla, koska odotin joululomaa jo vähän liikaa. Ja nyt sydäntä puristaa, kun mietin, kuinka niiden kanssa käy.

Katsoin eilen Nettiopsusta arvosanoja toisen periodin kursseilta ja silloin hymyni hyytyi. Olen saanut kahdesta pääaineeni kurssista kolmoset (arvoasteikko 1-5) ja ihan ok, mutta ensimmäisen periodin vitosen ja nelosten jälkeen se tuntuu jotenkin kauhealta. Tuntuu, että mulla oli ensimmäisellä periodilla paljon onnea matkassa. Sain sivuaineeksi unelma-aineen (mediatutkimus), vaikka luulin, etten olisi saanut edes hyväksyttyä numeroa sivuainekokeesta ja ensimmäiseltä pääaineemme kurssilta (kotimainen kirjallisuus) sain vitosen ja olin ihan äimänä, koska aiheena oli Johdatus kirjallisuudentutkimukseen, mikä tuntui luennolla välillä hankalalta sisäistää. En tehnyt niiden kurssien eteen hirveästi töitä, joten taisin kietoutua pumpuliin ja kuvitella, että selviän nytkin onnella ja professorien lämpimillä ajatuksilla.

Olemme omassa fuksiryhmässämme puhuneet paljon kurssien numeroista ja niiden merkityksistä. Kurssien jälkeen kyselemme toisiltamme avoimesti, mitä sä sait siitä ja siitä kurssista, missä on hyvät ja huonot puolensa. Hyvää on se, että saa vähän osviittaa siitä, miten muilla menee ja voi sitä kautta pohtia ja suhteuttaa omaa pärjäämistään, mutta toisaalta itsensä vertaaminen muiden suorituksiin on vähän älytöntä. Oikeastaan missä tahansa asiassa. 

En ole koskaan ollut erityisen numerosuuntautunut, jos näin voi sanoa. Yläasteella ja lukiossa olen vain tehnyt opiskelujen eteen sen, minkä sillä hetkellä olen jaksanut. Reaaliaineista olen saanut ysejä ja kymppejä, kun taas matematiikka ja kieliaineet ovat olleet seiskan tasoa. Pitäähän tilannetta vähän tasoittaa, ettei ole liian hyvä ;) Vaikka olen käynyt lukion ja opiskelen nyt yliopistossa, mun täytyy myöntää, etten ole koskaan erityisesti pitänyt opiskelusta. Inhoan tenttiin lukemista ja sitä, kun pitää lukea aineistoja, jotka eivät aina ole kiinnostavimmasta päästä. Inhoan sitä, kun pitää vain istua ja laskea esseiden sivumääriä. Mutta joku juttu tässä on, mikä saa mut aina tekemään sen kaiken. Ja luulenpa, että se on se onnistumisen tunne, kun sellainen osuu kohdalle.

Haluan myös tuntea viisastuvani ja tietää, että mulla on koko ajan mahdollisuus oppia lisää ja kehittyä. En halua pysähtyä ja jumittua elämässä. Yliopistossa vaaditaan teoreettista ja analyyttistä otetta, mikä tuottaa mulle haasteita. En ole tieteellinen ihminen. Tiedän, ettei musta tule koskaan tutkijaa. Eikä äidinkielen opettajaa. Se, mihin haluan päästä tällä koulutuksella, on kirjailijaksi. Olen jo nyt kiitollisena huomannut, kuinka kotimaiseen kirjallisuuteen pureutuminen opinnoissa on lisännyt omaa luovuuttani ja paloani kirjoittamiseen. Siitä aion pitää jatkossakin kiinni kynsin hampain, enkä menettää luovuuttani silloinkaan, kun on aika tehdä oma pro gradu-tutkielma. Tai ehkä sitä luovuutta juuri silloin tarvitaankin....

Tällainen oli fiilis, kun näin arvosanat, joihin kauhukseni olin pettyneempi kuin osasin kuvitellakaan.

Mutta asioita pohdittuani fiilis on muuttunut paremmaksi, jouluisemmaksi.

Elämä jatkuu ja tästäkin pääsen yli, kuten aina kaikesta muustakin. Enää en sano, että ensi periodilla jumalauta paahdan menemään ja opiskelen hulluna, koska sen lupauksen olen tehnyt monta kertaa ja yhtä useasti rikkonut. Päätän vain, että ensi vuonna opinnot taas jatkuvat ja teen parhaani. Aion olla kevätlukukaudella yhtä aktiivisesti mukana ainejärjestömme Muusan toiminnassa kuin tähänkin asti olen ollut ja keskityn sihteerin-pestiini Muusan hallituksessa suurella intohimolla :D Haluan pitää kiinni asioista, jotka tuottavat elämääni rikastuttavaa sisältöä ja nauttia pikku "turhuuksista" (luitko tuhmuuksista?). Tällaisilla ajatuksilla se joulu pitää aloittaa eikä asioiden murehtimisella! Olen tämän viikon aikana syönyt jo kaksi suklaalevyä, ehkä turhautumiseeni, mutta tästä edespäin nautitut herkut menevät joulun ja siitä nauttimisen piikkiin!

Ihanaa joulunodotusta kaikille! Älkää tuhlatko tätä vuoden yltäkylläisyyden aikaa kyllästyttämällä itseänne märehtimisellä ja murehtimisella!

Oletko vapaa ilmaisemaan tunteesi?

Näin edellisyönä erikoista unta. Tai ei se sinänsä ollut mitään erikoista, vaan todella selkeä uni. Ja se tekeekin siitä niin erikoisen. En yleensä hirveästi jää pohtimaan unieni merkityksiä, koska näen niitä todella paljon ja jotenkin ne aina hukkuvat muiden ajatusten alle. Mutta tätä jäin miettimään. Yritän kertoa sen mahdollisimman ymmärrettävästi.

Olin sulkeutunut yhteen huoneeseen. Huone oli kauttaaltaan valkoinen ja muodoltaan pitkä, mutta kapea. Istuin ihan huoneen perällä lattialla seinää vasten ja luin jotain kirjaa. En pystynyt keskittymään lukemiseen yhtään, olin ahdistunut. Huoneen ulkopuolelta kuului aina välillä ääniä, askeleita. Yhtäkkiä huoneen ovi avautui. Säikähdin ja katsahdin ovelle, mutta siirsin katseeni hyvin nopeasti takaisin kirjaan. Tunsin ihmisen ovelta katsovan minua ja lopulta katsoin häneen uudelleen, senkin tein nopeasti, mutta ehdin nähdä ovella seisovan hymyilevän. Nopea katseeni oli hänelle merkki astua sisään. Hän sulki oven ja tuli luokseni, istui viereeni lattialle ja kysyi: "Saatko olla vihainen, saatko olla surullinen?". Katseeni irtosi kirjasta ja tuijotin suoraan eteenpäin. Muistan tunteneeni surua. Luuliko ihminen, että olen vihainen? Kesti kauan ennen kuin sanoin mitään ja juuri kun olin aloittamassa lauseen, ihminen vieressäni sanoi, että pitäisi pystyä aina näyttämään tunteensa muille.

Minusta on taito pystyä näyttämään tunteensa avoimesti muille. Että ei väkisin vedä tekohymyä naamalle, koska sunhan pitää olla aina positiivinen. Kuka muuten naurattaisi muita? Ethän sä ole sä, jos et ole hauska! Tietysti tunteita pitää pystyä säätelemään, ettei räjähdä joka asiasta ja käyttäydy typerästi, jos on sattunut nousemaan väärällä jalalla. Mutta se, että uskaltaa sanoa, että tänään mulla on ihan törkeän huono päivä ja antaa itselleen luvan olla hiljainen ja omissa oloissaan, se on taito. Pitää uskaltaa uskoa omien tunteidensa vapauteen. On sallittua leijua joskus pilvissä ja toisinaan olla erottumatta maan tomusta.

Yleensä ajatellaan, että negatiivisten tunteiden näyttäminen julkisesti esim. ystävien seurassa on vaikeampaa kuin positiivisten. Mutta oletko koskaan pelännyt olevasi muiden mielestä liian iloinen? Tuntuuko susta välillä, että hehkutat ihanaa elämääsi niin paljon, että muut ärsyyntyvät ja pitävät sinua itsekkäänä? Mulla on välillä ollut sellainen olo. Ei saa olla liian onnellinen. Kaikesta pitäisi aina löytää se kultainen keskitie. Ja tämän sanon vakavissani: pitää muistaa inhimillisyys. Jos sulla menee perkeleen hyvin ja kaverilla on murheita, niin ehkä silloin ei ole järkevintä vain hehkuttaa omaa elämää, vaikka toisaalta positiivisuus voi tarttua. Mutta ehkä kaverin saa vedettyä pois synkistä mietteistä kuuntelemalla häntä ja lohduttamalla ja kun hän on kunnossa, voitte yhdessä jumaloida elämisen kauneutta.

Tunteet. Ne ovat niin henkilökohtaisia, mutta samalla niitä jaetaan toisten kanssa. Ilman tunteita olisimme kuin robotteja. Ilman tunteita elämä olisi kylmää, vaikka emme tuntisi sitä kylmyyttä. Me vain olisimme ja tekisimme asioita miettimättä niitä sen enempää. Ilman tunteita elämä olisi yksinkertaisempaa. Joskushan sitä toivoo, ettei tuntisi mitään. Joskus tunteista on pelkkää haittaa. Ne satuttavat, monimutkaistavat elämää. Mutta olisiko tyhjyys parempaa kuin vahva tunne, jonka myötä tietää elävänsä?

Uskon, että unellani oli merkitys. Sen sanoma oli minulle, että uskaltaisin näyttää tunteeni avoimemmin. Mitkään tunteet eivät ole kiellettyjä. Niitä pitää vain osata käsitellä, jotta niistä ei ole haittaa. Ja jos jäit miettimään, kuka unessani huoneeseen tullut ihminen oli, niin en kerro. Ehkä Jumala. Tai Jeesus. Se Jukka Hildenin esittämä Jeesus tulevassa Iron Sky -leffassa.

Blogilla omat facebook-sivut!

Olen nyt pitkän miettimisen jälkeen päättänyt tehdä blogilleni facebook-sivut, jotta sitä seuraavat voivat seurata blogiani entistä helpommin :) Blogini löytyy Facebookista nimellä No Dream No Life. Käy tykkäilemässä, jos siltä tuntuu :)

Jatkoa jäähyväisille

Niin paljon kuin tämä pimeä aika vuodesta inspiroikin minua kirjoittamaan ja elämään, joskus se saa minut todella surulliseksi. Sade ropisee ikkunaa vasten ja koko ajan on pimeää. Kun heräät aamulla on pimeää. Kun tulet kotiin yliopistolta on pimeää. Kun menet nukkumaan on pimeää. Silloin ajatukseni pyörivät helposti melankolian ympärillä, mutta onneksi surumielisten asioiden kirjoittaminen vähentää pimeyden taakkaa sydämessäni. En tiedä, miksi rakastan tätä vuodenaikaa niin paljon, vaikka silloin myös itken eniten. Kaikessa haikeudessaan siinä on jotain äärettömän puhdistavaa. Ihmiseen kerääntyy ahdistusta ja jossain vaiheessa oma huokaus on kuin pamaus, joka saa sinut lysähtämään ja ymmärrät, että nyt olet yksin. Saat luvan itkeä ja nousta uudelleen. Tällaisissa hetkissä yksinolo on nimenomaan helpotus, en tarkoita sillä yksinäisyyttä. Kun nouset uudelleen, et ehkä ole entistä vahvempi. Olet helpottuneempi ja tiedät olevasi vain yksi ihminen muiden joukossa. Enempää ei tarvitse edes yrittää, on jo tarpeeksi olla oma itsensä.

Kannan lähes aina mukanani kirjoitusvihkoa, koska inspiraatio voi iskeä missä ja milloin tahansa. Niinpä yhdellä linja-automatkalla Turusta Naantaliin sinne syntyi runo kuolemasta, toisen ihmisen poislähdön tuskasta. Kirjoitin jonkin aikaa sitten tänne päivityksen Nämä voisivat olla jäähyväiset, joka oli silkkaa tajunnanvirtana syntynyttä tekstiä, jota muokkailin kyllä ennen täällä julkaisemista. Jäin kiinni siihen aiheeseen, sillä jos joskus päädyn kirjoittamaan runokokoelman, uskon sen kietoutuvan tämän teeman ympärille. Niinpä kirjoitin runon, jossa nousee esille samoja asioita kuin yllämainitussa päivityksessäni. Näin synkkiä tekstejä mieleni synnyttää tässä jatkuvassa hämäryydessä.

Jos nämä olisivat jäähyväiset,
mitkä sanat olisivat viimeiset.
Kertoisitko kuinka rakastit,
pyytäisitkö anteeksi, jos pahoinpitelit.
Kuiskaisitko
Huutaisitko
Olisiko sinulla voimia tunnustaa,
kuinka avuton joskus olit.

Jos nämä olisivat jäähyväiset,
tahtoisitko suuret hautajaiset.
Antaisithan muille luvan itkeä,
eivät he halua sinun poislähtevän,
kuolevan.

Jos nämä olisivat jäähyväiset,
liian lyhyiksi jäivät vuodet yhteiset.
Surun humalaan hukkuvat kirosanat,
tuska juovuttaa ja tekee mieli luovuttaa.
Miksi nämä olisivat jäähyväiset?

Pienen hetken uskon, ettei se ole niin.

Mutta.

Nämä voisivat olla jäähyväiset,
mielen valtaa muistot kultaiset.
Olit niin kauan täällä kuin jaksoit,
aiemmin kuin muut velkasi maksoit.
Enää emme sinua näe, emme voi koskettaa.
Silitän tekemääsi tyynyliinaa, nyt kyynelten tahrimaa.
Tuskin elän hetkeen,
vain sinulle hymyilen.
Niin paljon otit mukaasi, 
vaikka vain itsesi veit.

Jokainen kohtaa sen hetken, kun kaikista rakkain on poissa. Ja jokainen aiheuttaa tuskaa rakkaimmilleen täältä poislähtiessään. Vain kuolema on peruuttamatonta, mikään muu ei ole. Tämän kun muistaisi eläessään, niin ei tarvitsisi katua kuollessaan.

We want We want We want

Mitä me tahdomme? Tasa-arvoa. Vai tahdommeko? Tuntuu siltä, että kaikki eivät tahdo. Erityisen pahalta tuntuu se, etteivät kaikki kansaa edustavat halua suoda kansalaisille tasa-arvoista oikeutta solmia avioliittoa. En pysty hyväksymään sitä, että toiset ihmiset määrittelevät toisten asemaa ja arvoa. Eikä sellaista pidäkään hyväksyä. Jokaisella on oikeus toteuttaa itseään ja suuntautumistaan missä tahansa asiassa kunhan ei satuta itseään tai muita. Homojen avioliitto-oikeus, satuttaako se muita?

Ei.

Vuoteen 1971 asti "homoseksuaaliset teot" olivat rangaistavia  Suomessa ja vuonna 1981 homous lakkasi olemasta virallisesti listattu sairaus. Nämä muutokset herättivät aikanaan varmasti suurta vastarintaa ja niiden eteen piti taistella. Miksi ihmiset riistävät toisiltaan vapautta? Mikä siinä on, kun ei ymmärretä, että olemme kaikki ihmisiä, jotka seisovat samalla viivalla seksuaalisista suuntautumisista riippumatta? Miksi seksuaalinen suuntautuminen ylipäätään määrittää ihmistä niin paljon, että sen mukaan meitä on eriarvoistettu? Olemme menossa eteenpäin, vieläpä oikeaan suuntaan, kun avioliittolain muutosehdotus meni läpi eduskunnassa, mutta vielä taistelua on jatkettava. Vaikka asia herättää nyt paljon tunteita, voi vuosien päästä olla toisin. Ja varmasti onkin. Toivon, että lapsenlapsemme ovat vieraantuneet seksuaalisten suuntausten eriarvoisuuden ajatuksesta ja pitävät sitä järjettömänä. Yhtä hulluna kuin sukupolveni pitää ajatusta homoudesta sairautena.

Jotkut ovat miettineet närkästyneinä, miksi homot on nostettu jalustalle ja heitä hyysätään. Minä kysyn, miten homojen asemaa voidaan parantaa, jos keskustelua ei käydä avoimesti yhteiskunnassa? Eivät homot ole vaatineet huomiota käännyttäkseen muita homoiksi, kuten jotkut tuntuvat ajattelevan. Epätasa-arvo ei ole ohitettava ongelma, jonka voi niellä purematta. Sitä ei pidä niellä ollenkaan.

Joidenkin mielestä riittää, että homot voivat rekisteröidä parisuhteensa, kuten autonsa. Miltä Sinusta tuntuu ajatella, että homoseksuaali ystäväsi on eriarvoinen kanssasi? Että hänen rakkautensa on mitättömämpää kuin sinun? Miltä tuntuu sanoa omalle lapselleen, ettei hän voi mennä naimisiin, koska hänen rakkautensa ei ole hyväksyttävää? Ihmisenä hän on kuitenkin ihana. Rakkaus on osa ihmistä. Jos ei hyväksy ihmisen rakkauden suuntautumista, ei hyväksy ihmistäkään. Kuinka voi katsoa silmiin toista, jos vastustaa hänen tapaansa rakastaa.

Harmillisesti monet ovat sekoittaneet avioliittolain muutoksen koskevan myös kirkkoa ja vedonneet Raamattuun, jossa rakkaus nähdään kuuluvan ainoastaan miehen ja naisen välille. Tämä lakiehdotushan koskee nimenomaan lakia eikä sillä ole kirkon kanssa mitään tekemistä. Mutta toivon, että kirkot seuraisivat arkkipiispa Kari Mäkisen esimerkkiä ja olisivat avoimempia Raamatun tulkinnalle. Miksi asioita pitää tulkita niin, että aina joitain sattuu ja he jäävät ulkopuolelle?

Olen toiveikas sen suhteen, että Suomeen saadaan tasa-arvo eri seksuaaliryhmien välille. Toivon, että jokainen veisi asian lähelle itseään ja miettisi sitä. Tahdothan Sinäkin olla suvaitsevainen ja ymmärtää, että kyse on ihmisistä, jotka tahtovat sinetöidä rakkautensa avioliitolla. Siihen pitää kaikilla olla oikeus! Keneltäkään ei olla riistämässä mitään, vaan tasa-arvoinen oikeus annetaan heillekin, joilla se olisi myös pitänyt olla alusta alkaen.

I.S.M.O

Olisikohan ollut kolmas infopäivä yliopistolla ennen opintojen varsinaista alkamista, kun opintopsykologimme käytti esityksessään I.S.M.O:a. Ihan Sama Mulle Oikeesti. Joku opiskelija oli sen joskus keksinyt. Ajattelin, että kerron asioista, jotka ovat mulle ihan sama. Mutta. Mieleeni ei tullut yhtäkään asiaa, joka olisi minulle yhdentekevä. Toivon, että voisin sanoa, että on ihan sama, mitä muut minusta ajattelevat. Mutta ei se ole. Kyllä minä mietin, mitä tietyt ihmiset minusta ajattelevat ja minkälaisen kuvan itsestäni annan. Eikä se varmasti ole täysin huono juttu. Mutta joskus se on suoraan sanottuna helvetin ärsyttävää ja tunnen, että olen kaukana itsestäni. Että annan muiden määritellä minut, ja jos kuvani ei tunnu hyvältä, minä vain kärsin uskaltamatta olla se kuka olen. Kuka olen? Se on arvoitus vielä itsellenikin. Kun mietin, millainen ihminen olin vuosi sitten....olen nyt erilainen. Tarvitseeko osata sanoa, millainen on ihmisenä?

Meissä on monia eri puolia ja eri tilanteet ja ihmiset tuovat meistä esiin eri asioita. Inhoan sitä, että ihmisestä tehdään joko hiljainen tai puhelias. Introvertti tai ekstrovertti. Itsevarma tai epävarma. Minussa on kaikkia noita piirteitä, mutta ne vaihtelevat eri tilanteissa eri ihmisten läsnäollessa ja paljon riippuu myös sisäisestä tunteestani, millaiseksi koen itseni. Ihminen muuttuu elämänsä aikana, joskus tai oikeastaan aika usein esimerkiksi nuorena hiljaisesta ihmisestä tulee aikuisena puhelias ja ne, jotka ovat vetäneet omaa showtaan yläasteella tai vaikka lukiossakin, rauhoittuvat. Ehkä etenkin nuorena äänekkyys liitetään sisäiseen epävarmuuteen ja ujous sisäiseen vahvuuteen. Mutta en yleistä.

Kysymys siitä, millainen ihminen olet, on minusta turha. Tai tuntuu, ettei kukaan voi vastata siihen rehellisesti. Ehkä kuvailet itseäsi eri ihmisille eri adjektiivein ja kyllähän me haluamme luoda itsestämme parhaan mahdollisen kuvan. Tuskin kukaan kertoisi, että on ihminen, joka valehtelee paljon, vaikka se juuri kuvaisi häntä parhaiten. Tai sanoisi, että puhuu älyttömästi paskaa muiden selän takana. Kuka kaipaa juoruilijaa elämäänsä? Mieluummin tutustuisin valehtelijaan, vaikka toisaalta, eivät he niin hirveästi toisistaan eroa: kumpaankaan ei voi luottaa.

En itse todellakaan ole mikään puhdas pulmunen, minussa on yhtä paljon pahaa kuin hyvääkin. En nykyään määrittele itseäni kauhean mielelläni juuri yllämainittujen syiden vuoksi. En halua tietoisesti rakentaa itsestäni ihmistä, jollainen minun pitäisi olla. Liiallinen määrittely tuhoaa normaalin itsensä arvioinnin. Itsestään tulee liian tietoiseksi. Ja jos jumittaa ajatuksessa, että on esimerkiksi ujo ihminen, ei ehkä pysty muuttumaan rohkeammaksi. Ihmiset näkevät sinut sellaisena kuin olet sillä hetkellä siinä tilanteessa. Tarvitseeko heidän nähdä muuta?

Jos elämässä on monia asioita, jotka ovat merkityksettömiä, niin kannattaa miettiä kenen elämää oikein elää. Jos se ei ole sinunnäköistäsi I.S.M.O-listaasi tulee mittava määrä asioita. Neuvon sinua heittämään roskikseen sen listan, älä elämääsi. Mieti, mitä tahdot ja merkityksellistä lyhyt elämäsi. Vaikka se kestäisi satakin vuotta, aika loppuu aina kesken. Sure sitä vasta sitten, älä nyt, kun niin paljon on edessäsi, jos vain tajuat sen.

Tämän haluan Sinulle kertoa

Sinulle, joka luit edellisen päivitykseni: kiitos. En ole koskaan ennen saanut niin paljon palautetta kuin mitä sain sen postauksen jälkeen. Ja palaute on ollut positiivista, todella rohkaisevaa. Sydämeni särkyi hyvällä tavalla niitä lukiessa. En ajatellut, että koulukiusaaminen nousee siitä niin vahvasti esille, koska en ollut tarkoittanut sitä niin. Ajatuksenani oli puhua rakkaudesta ja siitä, kuinka epätoivoisessakin tilanteessa kannattaa yrittää, koska vaikka siitä ei seuraisi mitään, se kirpaisee hetken, mutta jos et edes yritä tehdä asialle mitään, se voi kirpaista koko loppuelämän ajan.

Kun olen puhunut koulukiusatuksi joutumisesta, saan usein vastauksena kuulla toisen ihmisen samankaltaisen tarinan. Se särkee sydämeni surullisella tavalla. Oikein puristaa niin, että tekee mieli vain halata toista ja sanoa, että hän on arvokas ihminen. Maailmassa on paljon hirveitä asioita, kuten sairauksia eikä niille välttämättä voi mitään. Mutta kiusaaminen on yksi turhimmista asioista, mitä maa päällään kantaa. Kiusaamisessa ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä, ei pienintäkään tolkkua. Miten joku/jotkut voivat olla niin mielipuolisia, että kuvittelevat voivansa kohdella jotakin ala-arvoisesti. Muistan kerran kysyneeni yhdeltä ylimieliseltä kiusaajalta, joka tuli minun ja siskoni luokse meidän seistessä bussipysäkillä koulupäivän jälkeen, että onko heillä joku ongelma, vai miksi he kiusaavat meitä. Sain vastauksena kuulla, kuinka punastuin. Heillä selvästi oli joku ongelma.

Kiusaaminen oli pääosin henkistä laatua. Sanoja ilkeillä äänenpainoilla, haukkumista. Tunneilla minun ja siskoni pulpetille heiteltiin karkkeja, joita oli puoliksi syöty ja meidän annettiin ymmärtää, että olemme rumia ja noloja ihmisiä. Siskoni takki varastettiin yhden tunnin aikana eikä hän saanut sitä koskaan takaisin. Pahimmat kiusaajat olivat poikia. Oli joitakin tyttöjä, jotka puhuivat paskaa selän takana ja meille hihiteltiin eikä liikuntatunneilla haluttu joukkueeseen. Sellaista ulkopuolelle sulkemista. En olisi halunnutkaan kuulua heidän porukoihinsa, halusin vain olla rauhassa.

Tuntuu, että olen nyt viime päivinä palannut yläasteaikaan todella voimakkaasti ja jollain tavalla se on ollut ahdistavaa. Onneksi olen nyt onnellinen ja elän elämää, jota haluan, joten se tekee helpommaksi ajatella sitä synkkyyttä ja pelkoa, joka sisälläni elin jokaisen päivän yläasteella. Nyt haluan hetkeksi jättää asian kokonaan taakse ja varmistua siitä, että kaikki haavat on tikattu umpeen ja uutta ihoa on kasvanut tilalle. Ja toivon, että tikit ovat sulavaa materiaalia, jotta asioiden miettiminen ei satu yhtä paljon kuin niiden kokeminen. Haluan keskittyä tulevaisuuteeni ja tehdä siitä valoisan ja saada unelmani toteutettua.

Lukioaikana löysin elämääni rauhaa, jonka toivon pysyvän minussa hautaan asti. Luotan elämään ja ennen kaikkea itseeni, vaikka usko joskus horjuukin.

I decided long ago
Never to walk in anyone´s shadow
If I fail, if  I succeed
At least I lived as I believe
No matter what they take from me
They can´t take away my dignity

Näin laulaa Whitney Houston kappaleessaan Greatest Love Of All. Tunnen sen sopivan tähän. Olen menossa elämässäni eteenpäin ehjänä ihmisenä ja olen siitä kiitollinen. Nykyään huonot päivät ovat hyviä harvinaisempia ja tiedän, että uskallan elää näköistäni elämää. Vaikka haluan tulla vieläkin rohkeammaksi ihmiseksi ja pystyä arvostamaan itseäni hitusen verran enemmän. Ennen toisten ihmisten seura sai itsevarmuuteni katoamaan taivaan tuuliin, mutta nykyään niin käy harvemmin. Enää en pelkää kohdata tilanteita, joissa ennen epäonnistuin ja, jotka tuottivat suurta ahdistusta ja tyhjyyden tunnetta.

Nyt on sunnuntai ja huomenna viikko alkaa taas alusta. Odotan sitä innolla. Mutta kaikki eivät odota. Tälläkin hetkellä joku pieni olento miettii, kuinka selvitä ilman mustelmia seuraavista koulupäivistä, tai ehkä hän ei uskalla mennä kouluun ollenkaan. Ehkä hän miettii, haluaako hän mennä koskaan enää minnekään. Olisiko parempi vain kuolla pois. Sitä ne kiusaajatkin kai haluavat. Toivon, ettei kenenkään ikinä tarvitsisi ajatella noin. Kiusaaminen on anteeksiantamatonta, sanoinkuvaamattoman julmaa ja epäreilua. Siinä ei ole mitään oikeutettua.

Jossain taas joku miettii, kuinka nöyryyttää uhriaan huomenna. Miten saada hänet tuntemaan itsensä vieläkin ala-arvoisemmaksi kuin viime viikolla. Pitäisikö lyödä kovempaa. Heittää sen tavarat asfaltille ja lopuksi heittää se niiden päälle. Käskeä jotain pitämään siitä kiinni niin, ettei sillä ole mitään mahkuja. Kun hänen vihansa on purkautunut näihin mietteisiin, hän murenee oman elämänsä suruun. Siihen, kuinka yksin hän on. Kuinka tylsää ja merkityksetöntä kaikki on. Onko hän turha ihminen? Ei, hän ei ole turha ihminen, mutta hänen kiusaamistekonsa ovat.

Koska en halunnut jäädä katumaan, tein sen.

Kuinka monta kertaa olet ollut ihastunut toiseen ihmiseen? Kuinka monta kertaa se on johtanut rakastumiseen? Vai erotatko niitä toisistaan? Minusta ihastuminen on suurimmaksi osaksi fyysistä tunnetta. Sisäistä värinää, joka alkaa, kun näet ihastuksesi. Tai vain ajattelet häntä. Punastelet, täriset, hikoilet, naurat hermostuneesti eivätkä jalkasi kanna. Haluat olla ihastuksesi lähellä, mutta samalla se on kestämätöntä. Haluat puhua hänestä koko ajan, mutta kavereillesi se on kestämätöntä ;) Kaikki energiasi menee ihastuksesi miettimiseen. Et ehkä tiedä hänestä mitään, hän on mystinen arvoitus, josta haluat ehdottomasti saada kaiken selville. Ja haluat myös hänen tietävän sinusta kaiken.

Rakastumiseen liittyy myös fyysisiä ulottuvuuksia, mutta siihen sisältyy paljon enemmän tunnetta. Vakaampaa tunnetta, joka kuitenkin kiihottaa. Rakkaus on luottamuksenosoitus. Luotan sinuun, tervetuloa elämääni. Olen tällainen, älä satuta minua. Ymmärrä, että olen vain ihminen. Rakastan sinua takaisin, teen sinusta onnellisen. Ainakin yritän parhaani. Tiedät minusta enemmän kuin kukaan muu, älä käytä sitä väärin. Rakkaudessa jaetaan elämä yksityiskohtia myöten, jolloin rakastaminen on arkisempaa, pysyvämpää, surua ja iloa sisältävää aikaa, jossa tietämys toisesta vain syvenee ja toivottavasti myös itse rakkaus. Kun tunnet, ettet voisi enää elää ilman kumppaniasi, on rakkaus todella syvää.

Olen ollut ihastunut monta kertaa, mutta yksi tapaus on jäänyt erityisesti mieleeni. En ymmärrä, miksi kirjoitan tästä. Ehkä siksi, etten osaa hävetä sitä. En edes näin jälkeenpäin.

Olin yhdeksännellä luokalla. Olin yksinäinen ja kiusattu, ei siis toivoakaan, että olisin voinut saada jonkun hotinnäköisen poikaystävän. Enkä edes tavoitellut sellaista. Halusin vain selviytyä hengissä päivästä toiseen ja toivoa ajan kuluvan nopeasti, jotta helvetillinen yläaste aika voisi jäädä jo taakse. Mutta. Ihastuin yhteen minua vuotta nuorempaan poikaan. Bändissä soittavaan, tulevaan rock-tähteen. Ihan palavasti. Aina, kun hän oli näköpiirissäni tai, kun kuljimme ruokalassa vastaan tarjottimiemme kanssa, pelkäsin pudottavani astiat.  Punastuin varmaan joka kerta, kun hän käveli ohitseni ja sydämeni hakkasi hulluna. Hulluksi itseni tunsinkin. Näin kaksi vaihtoehtoa: unohtaa pojan, koska muuten vain kiduttasin itseäni turhaan tai sitten rohkeuden keräämisen lähestymistä varten. Reilun puolen vuoden miettimisen jälkeen valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.

Sitten aloin suunnitella, miten pyrkisin saamaan pojan huomion. Minä, tyttö, jota koko koulu vihasi ja syrji. Yläaste, jota kävin, oli pieni ja pirullinen. Tunsin kuitenkin sydämessäni, että jos en tekisi mitään ihastukseni juttusille pääsyn eteen, liittyisin itseni vihaajien riviin. Tiesin, etten uskaltaisi vain kävellä pojan luokse ja lirkutella niitä näitä, joten päädyin kirjeen kirjoittamiseen hänelle. Kirjeen, johon kirjoitin:"älä pelästy, tämä ei ole rakkauskirje. Haluan vain olla ystäväsi." Niinpä niin ;) Ennen kuin uskalsin ajatella tätä ideaa ääneen, kirjoitin sen päiväkirjaani. Ja, koska halusin kuulla jonkun mielipiteen tulevasta teostani, näytin päiväkirjan siskolleni juuri ennen nukkumaanmenoa. Käteni eivät ole koskaan hikoilleet yhtä paljon kuin odottaessani hänen lukiessaan sitä. Ja hän oli yhtä järkkyttynyt ja yllättynyt ideasta kuin pelkäsinkin, mutta sanoi, että anna mennä. Niinpä kirjoitin sen rakkauskirjeen yöllä ja laitoin toiveikkaana laukkuuni odottamaan hetkeä, jolloin ojentaisin sen ihastukselleni. Kirje oli laukussani varmaan kuukauden, joten jouduin todella odottamaan sitä hetkeä.

Ja sitten yhtenä perjantaina hetki koitti. Viimeinen välitunti oli juuri päättymässä ja huomasin pojan kävelevän yksin sisälle päin. Menin hänen luokseen, ojensin kirjeen ja näytimme molemmat varmaan yhtä hämmentyneiltä :D Viimeisen tunnin istuin pulpetissani kuin tulisilla hiilillä ja olin onnellinen.

Viikonloppu oli sanoinkuvaamattoman stressaava. Mietin, vastaisiko poika minulle vai heittäisikö hän sen vain nauraen roskikseen. Entä, jos koulussa rupeaisi leviämään juttu epätoivoisesta ihastumisestani? Se olisi ollut raastavaa.

Maanantai oli pelottava päivä. Tunnit kuluivat, välitunnit vähenivät, toivoni myös. Kun kellot soivat sisään viimeiseltä välitunnilta olin ihan epätoivoinen. Mitä olinkaan kuvitellut. Liikoja taas kerran, minä, ikuinen unelmoija. Mutta yhtäkkiä taakani ilmaantui hahmo viereeni, joka ojensi paperin palasta minulle ja sanoi:"Vastaus kirjeeseesi". Hän hymyili. Olin shokissa. Otin lapun ja luin sen vasta kotiin päästyäni. Olin otettu siitä, että hän tuli luokseni antamaan kirjeensä ja, että hän ylipäätään oli kirjoittanut minulle takaisin.

Sen jälkeen juttelimme muutaman kerran, mutta that´s all. Muistan, kuinka kevätjuhlapäivänä, kun tiesin, etten koskaan enää näkisi häntä, haikeus sisälläni oli kouriintuntuvaa. Kun juhlatilaisuus oli ohi, huomasin parkkipaikalla hänen moponsa muiden mopojen joukossa ja jäin odottamaan siihen lähettyville. Halusin sanoa hänelle vielä jotain ennen kuin hän olisi auttamatta poissa elämästäni. Jonkin ajan kuluttua hän tulikin siihen ja luojan kiitos yksin. Menin hänen luokseen ja halasimme. Sinä kesänä en aloittanut kesääni hilpeissä tunnelmissa, vaan sydän täynnä toivoa siitä, että vielä joskus ihastuisin johonkuhun yhtä voimakkaasti ja, että se muuttuisi rakkaudeksi.

Vaikka rakkauskirje ei ole ehkä ensisijainen tapa lähestyä ihastustaan, etenkään yläasteella, olen ylpeä, että tein sen. Olen ylpeä siitä, että uskalsin, vaikka pelotti ihan järjettömästi ja olin solmussa tunteideni kanssa. En antanut järjen osallistua päätöksentekoon (ihan kuin se olisi muutenkaan mahdollista kohdallani ;) ) enkä miettinyt, etten olisi sitä voinut tehdä. Että se olisi ollut hullua, suorastaan järjetöntä. Mutta kukaan ei kuollut. En häpeä tätä asiaa yhtään, vaikka jotain voikin nolottaa puolestani. Nyt en ainakaan jää katumaan sitä, etten koskaan edes yrittänyt.

Don´t look back ´cause I am crying

Syvällä.

Niin syvällä ovat tuskan juuret. Älä kastele niitä, eivät ne kuole koskaan. Jos et usko, et ole nähnyt vielä mitään. Älä sano toisin, jos asia olisi niin, minäkin ehjä oisin.

Kun en ollut yksin, emme olleet kaksin. Olin sinun kanssasi, mutta ääni päässäni oli kolmas joukossamme. Minulle se huusi. Sinä tunsit sen kylmistä käsistäni. Jähmetyin paikoilleni, kyynelkin jäätyi ennen poskelta vierähtämistään. Se hajosi tuhansiin uusiin pisaroihin. Uutta, tuoretta tuskaa maailma taas täynnä. Kaikki lähtee tästä huoneesta. Silmät kostuvat, vaikka ne ovat tyhjät. Yrität pitää käsistäni kiinni, mutta jäädyt itsekin. Lähde ennen kuin tuhoan sinut, mutta älä katso taaksesi, koska itken.

Jos jokin on helppoa, se on tuhoon tuomittua. Minkään ei pitäisi onnistua ensimmäisellä kerralla, koska silloin se ei vahvista sinua. Ihmistä pitää retuuttaa, syyllistää, laittaa polvilleen ja rukoilemaan, vaikka hän ei edes uskoisi Jumalaan. Ihminen on heikko ja mitätön kohtalon narri. Hänet voi heittää laatikkoon, kun leikit on leikitty. Sulloa pimeään kaappiin ja unohtaa. Löytää vuosien päästä ja sanoa, sinua ei enää tarvita. Siirtää seuraaviin käsiin, jotka eivät välitä aiemmista kolhuistasi.

Kanssasi oli helppoa. Uskalsin olla. Hengitin ilman, että sitä tarvitsi ajatella. Silitit hiuksiani, ne menivät sotkuun. Minä vain nauroin. En suuttunut, tahdoin, että hyväilet lisää. Sekoitat pääni. Anna minun unohtaa kaikki, mikä on ennen sekoittanut ja sotkenut elämäni. Koske jokaiseen hiussuortuvaan ja suorista mutkat elämästäni. Pyydänkö liikaa? En ole sanonut vielä kaikkea.

Oikeasti vain ajattelen. Taaskin kaikki ainoastaan sisälläni. Kyyneleet ovat ainoat, jotka tulevat ulos. Minun on vaikea olla ja sinun niin helppo lähteä. Siltä se tuntuu...Vain kosketus poskeeni ja sitten jo menet. Mene mene mene, äläkä käänny, koska itken.

Olen jo tarpeeksi nöyryyttänyt itseäni edessäsi. Vain lapsella on oikeus toivoa mahdottomia. Kantaa mukanaan unelmia, joihin tuuli tarttuu. Eikä se heitä niitä maahan. Paisko niin, että kaikki särkyy ja satuta niin, ettei puhaltaminen auta. Olen siinä pisteessä, että unelmointi on pelottavaa. Silti tarvitsen sitä, koska mitä kivaa elämässä muuten on. Jos sinä et anna minulle toivoa, on minun etsittävä sitä muualta. Vielä uskon, etten ole toivoton tapaus. Vielä uskon, että löydän jonkun. Haaksirikkouduin, sydämeni hukkui, mutta ruumiini vielä vaeltaa täällä. Ei enää täynnä toivoa, mutta vielä sitä virtaa veressäni. Näen edessäni tulevaisuuden. Itken vieläkin, mutta enää et sitä näe, vaikka kääntyisit.

I wished I could be as beautiful as you but I forgot I am special too

Olet itsellesi armoton, koska ajattelet olevasi muille arvoton. Et kiinnosta ketään, kukaan ei välitä mielipiteistäsi. Kukaan ei välitä sinusta. Kun olet poissa, sitä ei huomata. Kun tulet takaisin, sinua ei huomata. Katseesi ei kohtaa ketään. Joskus silmäsi yrittävät tavoittaa jonkun, mutta usein et itsekään välitä olla läsnä. Katsot maahan. Näet itsesi tallattuna, maahan poljettuna. Ehkä itket, ehkä et pysty edes siihen. Jäätynyt mieli ei sula, sen on vallannut ikirouta. Sinusta voidaan veistää palasia päästäkseen sisimpääsi, mutta et olisi koskaan enää ehjä. Eikä kukaan oikeastaan halua käyttää aikaa sinuun. Haluatko sulaa vedeksi, näkymättömäksi? Imeytyä maaperään ja tulla olemattomaksi.

Mitä, jos tulet kotiin ja kaikki sanat ovat sisälläsi? Et ole saanut sanotuksi niitä kenellekään, koska et ole uskaltanut. Epäilet itseäsi. Vaikka mielessäsi ei olisikaan mitään ihmeellistä, olet ollut vain hiljaa. Sisälläsi kiehuu. Pettymys, viha, suru, pelko, lamaannuttava yksinäisyys. Mikä on kohtalosi, jos et saa suutasi auki. Se on saatava!

Näet muut täydellisinä. Tai et täysin virheettöminä, mutta kauniina ja onnistujina. Heillä on toisensa. He puhuvat ja nauravat, koskaan mikään ei lakkaa. Heillä ei ole kiusallisia hiljaisia hetkiä. Kun ei kuulu mitään, ollaan vain. Kaikki yhdessä rykelmässä ilman, että hetkeen tarvittaisiin muuta. He silittävät toistensa hiuksia ja menevät yhdessä vessaan. Salaisuuksia. Yhteiset elämät ovat turvallisesti kietoutuneet toisiinsa. Ei tarvitse päättää mitään itse. Ei tarvitse pelätä, että valitsee väärin. Ajatukset voi aina jakaa muiden kanssa.

Mutta, kun on yksin muiden joukossa. Kun on se, joka seisoo nurkassa hiljaa tai on yrittänyt tulla lähemmäs ja istuukin muiden keskellä. Mutta käy silti vuoropuhelua vain omien ajatustensa kanssa. Oma sisäinen ääni kuiskii hiljaa. Se yrittää olla kovempi päästäkseen mielesi ulkopuolelle, mutta ei helvetti, se ei onnistu. Muut lähtevät. Olet yksin ympärilläsi ei ketään. Jäät siihen ja toivot, ettei sinun tarvitse koskaan mennä muualle. Toivot, että joku tulisi luoksesi ja sanoisi, että olet yhtä hyvä ja kaunis kuin muutkin. Ja, jos vielä voisit uskoa sen.

Olen itse alannut uskoa siihen vasta viime aikoina. Kaikki me olemme erityisiä. Olemme ainutlaatuisia yksilöitä, joita kukaan muu ei voi koskaan korvata. Jokaisella on oikeus uskoa omaan erityislaatuisuuteensa. Usko siihen saattaa horjua tai rakentua hataralta pohjalta, mutta se on totta. Toista Sinua ei ole eikä tule. En sano, että olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet, koska kukaan ei ole täydellinen. Olemme täynnä virheitä ja teemme joskus huonoja valintoja. Täydellinen ihminen ei tekisi niin. Mutta se ei tee Sinusta arvotonta. Älä koskaan anna kenenkään uskotella niin. Enää en epäile, ettenkö myös minä olisi arvokas. I wished I could be as beautiful as you but I forgot I am special too. On turhaa yrittää olla joku toinen, koska samalla maailmakin menettäisi paljon.

Mitä, jos kaikki onkin ihan hyvin

Tämä päivä on ollut jotenkin hermoja raastava. Olen tuntenut itseni levottomaksi. Levottomuuteen sekoittuu innostusta kaikista tulevista tapahtumista, mitä on lähiaikoina luvassa, mainittakoon Halloween-juhlat viikonloppuna ihanien ystävien seurassa. Ystävien, joita en ole nähnyt pitkään aikaan, kun asun nykyään niin kaukana heistä. Näitä juhlia on suunniteltu ja odotettu, joten olen jo nyt ihan varma, että niistä tulee menestys ja traumatisoidun kaikista kauhutarinoista, jotka sen illan aikana tulen kuulemaan ;) Ja ensi viikolla yliopistolla on vaikka mitä kivoja juttuja tulossa! Hauskuutta ja odotettavaa siis riittää!

Mutta tänään mulla ei ole ollut kauhean hyvä fiilis. Kun astuin aamulla ulos sateeseen, sade pyyhki pois hyväntuulisuuttani. Olen ollut ärtynyt. Kotimatkalla bussissa viereeni istui nainen, joka yski koko ajan ja istui ihan mussa kiinni, ja tulin siitä melkein vihaiseksi. Haluatko tartuttaa mutkin? Kun kävelin kadulla reippaasti ehtiäkseni bussiin, näyteikkunoita katselemaan jäänyt nainen päätti liikahtaa juuri silloin, kun olin hänen kohdallaan ja lähti kävelemään edessäni hemmetin hitaasti. Bye bye bussi. Ja jouduin pysähtymään joka liikennevaloihin. Ei auttanut, vaikka olisin kävellyt kuinka reippaasti, sillä menetin ne minuutit liikennevaloissa seisomiseen. Pieniä vastoinkäymisiä, mutta joskus nekin tuntuvat sietämättömiltä.

Nettiä selatessa törmään jatkuvasti hirveisiin, surullisiin ja rankkoihin asioihin. Koko ajan tapahtuu niin pahoja asioita. Maailma on täynnä pelkoa, synkkyyttä, kipua ja tuskaa. Ihmiset ovat ahdistuneita ja stressaantuneita. Tikittäviä aikapommeja. Aina välillä joku räjähtää ja silloin kauheat teot toteutuvat. Itsemurhat, avioerot, hyväksikäytöt. Jotkut syövät itsensä hengiltä ja toiset kuolevat, koska eivät syö. Jotkut satuttavat ruumistaan, viiltelevät, merkitsevät muistiin kaiken tuskan. Ja jotkut hukuttautuvat alkoholiin tai etsivät muita keinoja päästä hetkeksi pois tästä todellisuudesta. Ihmiset ovat epätoivoisia. Se on karua ja tekee elämänhalusta niin kovin haurasta.

Kun tulin kotiin, myönsin itselleni, että tänään on ollut huono päivä. Laitoin musiikin soimaan. Mutta en tosta noin vaan, sillä on olemassa biisejä, jotka sopivat tiettyihin tilanteisiin ja tunnetiloihin. Kuuntelin Madonnan versiota Imagine-biisistä ja tällä kertaa sanat todella puhuttelivat. Toivon niin paljon, että maailmassa olisi enemmän hyvyyttä, enemmän rakkautta ja välittämistä. Joskus tuntuu, että kaikki ovat loppujen lopuksi niin yksin, vaikka ei tarvitsisi. Kun olet pohjalla ja hajalla, ihan rikkinäinen pieni ihminen, niin onhan sulla joku, johon nojata. Ja, kun olet taivaissa, pursuat onnea ja iloa, onhan sulla joku, jolle jakaa se kaikki ilman, että hän pitää sua itsekkäänä paskana. Välillä tuntuu nimittäin siltä, ettei saa olla liian onnellinen.

Elämä on tasapainoilua kaiken hyvän ja pahan välillä. Uskon, että keskitie on olemassa. "You may say, I´m a dreamer, but I´m not the only one. I hope some day you´ll join us, and the world will live as one", kuten John Lennon Imagine-biisissään esittää. On ihan luvallista olla joskus surullinen ja ärtynyt kaikista pienistäkin asioista, mutta joskus, kun viha tuntuu turhalta, voisi yrittää miettiä, että mitä jos kaikki onkin ihan hyvin. Ja saisi taas yhden hyvän päivän vastustamaan niitä synkkiä.

Ehkä vinosta näkökulmasta, mutta ei vinoutuneesta

Vinokino, elokuvafestivaali, jossa näytetään seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen tarinoita, rantautui Turkuun tänä viikonloppuna. Tapahtuman ajatus on todella hieno, sillä se antaa äänen seksuaali-ja sukupuolivähemmistöille ja mahdollisuuden nähdä niin fiktiivisiä kuin todellisiakin kertomuksia heidän kokemuksistaan. Sukupuoli ei ole kaikille itsestäänselvyys. Me synnymme fyysisesti mieheksi tai naiseksi, mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja älyttömän monimutkainen järjestelmä. Jotkut ihmiset joutuvat kulkemaan pitkän matkan ennen kuin he löytävät itsensä, oman sukupuolensa ja/tai seksuaalisen suuntautumisensa. Ja, kun he ovat sen löytäneet, pitäisi uskaltaa myös olla oma itsensä, vaikka ympäristö sotisi sitä vastaan. Se vaatii rohkeutta!

Olin katsomassa lauantaina 25.10 My Prairie Home dokumentti-musikaalin, jossa artisti Rae Spoon kertoo oman tarinansa sukupuoli-identiteettinsä löytämisestä ja, kuinka hän päätyi käyttämään itsestään sukupuolineutraalia they-pronominia. Lapsuudessaan hänen elämäänsä vaikeuttivat uskonnollisuus sekä ongelmaiset perhesuhteet, etenkin isäänsä. Dokumentissa vaihtelivat haastattelu-ja lauluosuudet ja se toimi mielettömän hyvin. Spoonin kappaleet kertovat hänen elämästään, joten ne veivät tarinaa eteenpäin. Koin kylmiä väreitä muutamaankin otteeseen, koska etenkin lauluosuudet olivat sykähdyttäviä.

Rae Spoon sanoi dokumentin alussa, että hänen mielestään sukupuolijärjestelmä on typerä, koska jos et kuulu siihen, et ole olemassa. Minusta ihmiset, joiden mielestä muut kuin heteroseksuaalit eivät kuulu sukupuolijärjestelmään, ovat typeriä. Missä ovat ymmärrys ja inhimillinen ajattelu? Kaikki ovat tasavertaisia ihmisiä. Siitä pitäisi lähteä. Millä perusteella toisesta ihmisestä tehdään vähemmän hyväksyttävämpi? Mitä se on pois keneltäkään, jos mies tykkää miehestä, nainen naisesta? Tai, jos joku sanoo rakastuvansa ihmiseen, ei sukupuoleen? On surullista ajatella, kuinka moni elää "pimeän salaisuuden" kanssa, vaikka oikeasti kyse on inhimillisestä ja yhtä oikeasta tavasta elää ja olla. Seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjä tarkastellaan ehkä vinosta näkökulmasta, mutta vinoutuneesta ei pitäisi.

Aikojen kuluessa erilaisia seksuaalisia suuntauksia kohtaan ollaan tultu sallivammaksi, mutta täydellinen tasa-arvo näyttää olevan vielä kaukana tulevaisuudessa. Toivon, että jokainen uusi sukupolvi kasvaa yhä hyväksyvämpään ilmapiiriin ja vanhemmat sukupolvet opettelevat hyväksyvämpää suhtautumista seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Ja niin paljon toivon rohkeutta kaikille olla oma itsensä ja ilmaista omaa sukupuoltaan ja seksuaalisuuttaan ilman tuomituksi tulemisen pelkoa! Ihmiset pelkäävät erilaisuutta, koska heistä voi tuntua, etteivät he ymmärrä toisenlaisia ihmisiä. Mutta ymmärrys syntyy vasta, kun uskaltaa yrittää ottaa asioista selvää ja voi vaatia sen, että joutuu myöntämään olleensa väärässä.

Ollaan avarakatseisia ja suvaitsevaisia. Kaikki ihmiset ovat erilaisia ja seksuaalisuus sekä sukupuoli ovat vain pienet palaset kokonaisesta ihmisestä. Älä tuomitse itseäsi tai muita. Sillä tavoin pääsee jo pitkälle.

Rauhaa ja rakkautta

Nora

Olen antanut kaikkeni

Tänään oli Johdatus kirjallisuudentutkimukseen -tentti. Pahin pelkoni oli, etten herää aamulla herätyskelloni soidessa ja tentti menee mun osalta ohi. Mulla on ollut aika vapaa aikataulu tässä muutamien päivien ajan, joten olen elänyt kuin taiteilija eli valvonut yöt. Päiviä tosin en ole nukkunut....ehkä siksi näytän kuolleelta...ulkoisesti. Sillä sisäisesti olen taas elossa ja elinvoimainen! Syy elinvoimaisuuteni on se, että ehdin tenttiin ajoissa, heräsin jopa niin, että ehdin tehdä aamupuuhat rauhassa ja kertailla kokeeseen. Ja tentistä jäi todella hyvä fiilis! Sen jälkeen oli niin kaikkensa antanut olo ja se tuntuu tosi hyvältä. Juuri tätä tunnetta tarvitsen, kun viime viikolla yksi toinen tentti meni ihan penkin alle ja aloin jo vaipua epätoivoon. Eivätkö aivosoluni pysty enää vastaanottamaan tietoa? Surkastuivatko ne välivuoden aikana? Nyt nämä molemmat oletukset/pelot ovat kumoutuneet. Kunnes toisin todistetaan....ja tämä tapahtuu mahdollisesti silloin, kun tenttitulokset tulevat.

Loppuviikon aion viettää syyslomaa, vaikka tekemistä tulee riittämään. Mutta se on oikestaan hyvä juttu, koska mua odottaa kivoja asioita, vaikka ne onkin pakko hoitaa. Huomenna on yliopistolla pari juttua mm. HOPS-keskustelu ja odotan sen tuovan rauhaa sydämeeni. Hops=henkilökohtainen opintosuunnitelma, joka jokaisella yliopisto-opiskelijalla tulee olla ja sitä pitää itse suunnitella ja siksi se on niin pelottavaa. Mutta onneksi siihen saa apua ja neuvoja. Kirjastossa aion käydä lainaamassa kasan kirjoja, jotka mun on luettava seuraavan puolentoista kuukauden aikana, onneksi siihen sisältyy paljon kaunokirjallisuutta! Ja sit aion mennä Vinokinoon katsomaan yhden elokuvan, jonne voitin lipun. Ihan mahtavaa, koska en ikinä voita mitään! Kirjoitan Vinokinosta viikon lopulla oman postauksen, vaikuttaa todella upealta tapahtumalta. Ja syyslomani aikana aion myös suunnitella joulujuttuja. Luit oikein. Joulujuttuja. Rakastan joulua yli kaiken ja lupasin tänään itselleni, että saan laittaa ensimmäisiä joulukoristeita kotiini jo marraskuun alussa, koska vietän kuitenkin varsinaisen joulunajan perheeni luona, joten haluan ehtiä nauttia asuntoni joulufiiliksestä myös.

Ostin tänään isoja punaisia omenoita, vaikka ne ovat luultavasti täynnä myrkkyjä, koska onhan se luonnotonta, että omenat ovat kahvinkeittimen kokoisia. Kuvassa ne eivät näytä niin isoilta, mutta vakuutan, että luonnossa ne ovat! Sydäntäni vähän särkee ostaa syksyllä kaupasta omenoita, koska kotona asuessa meillä oli pihan omppupuut täynnä näitä meheviä herkkuja....Keitin tänään myös riisipuuroa karjalanpiirakoita varten ja se paloi pohjaan, kun olin liian keskittynyt facebookkiin. Nyt on kattilan kuuraus edessä, jos mielin sillä vielä ruokaa tehdä. Omenat+riisipuuro kuulostaa joululta, joten ehkä alitajunnassani soivat jo joululaulut :D Oli miten oli, aion nauttia pienestä hengähdystauosta ja päästän aivoni vapaalle, koska ne ovat antaneet tänään kaikkensa.

Ihanaa loppusyksyä!!

Nämä voisivat olla jäähyväiset

Jos tietäisin, etten eläisi enää kauaa, kertoisin sen sinulle. En yrittäisi suojella elämän epäreiluudelta, jonka väistämättä myöhemmin kohtaisit. Olisi parempi kertoa se silloin, kun voisimme vielä itkeä yhdessä yhtä lohduttomina toistemme olkapäitä vasten. Kun voisin vielä  kuiskata sinulle:"Tämä ei ole totta, vain pahaa untaa". Valhe voisi lohduttaa, kunnes sydämeni pysähtyisi. Tai en tiedä, mikä pysähtyisi ensin. En tiedä kuolemisesta mitään. En uskalla kysyä keneltäkään, koska kaikki pelkäävät, vaikka eivät sitä näytäkään. He itkevät vasta, kun ovat kääntyneet poispäin. Kukaan ei halua uskoa, että joutuisin pian ottamaan asiasta selvää. Kokemaan sen pimeyden, johon katoaisin siirtyessäni ajasta ikuisuuteen. Vai onko siellä valoa? Ne, jotka ovat melkein kuolleet, ovat puhuneet valosta. Eivät kuitenkaan tulesta. En haluaisi palaa helvetissä.

Jos suuriin muutoksiin voisi valmistautua, kaikki ei olisi niin tuntematonta ja pelottavaa. Unelmoin siitä, että pelot poistuisivat. Siitä, ettei kukaan enää koskaan pelkäisi. Unelmoin, etten jäisi koskaan yksin. Etkä sinäkään. Toivon, ettei mikään pysähdy, vaikka asiat muuttuvat. Vaikka poistuisin, sinulla olisi edelleen kaikki, mitä tarvitset.

Jos nyt kuolisin, ehdinkö jättää jälkeni maailmaan? Muistettaisiinko minut, kun aikaa olisi kulunut? Olisinko sanoina rakkaideni huulilla vielä vuosienkin päästä? Puhuttaisiinko minulle iltaisin kuin olisin kirkkain tähti taivaalla? Hymyilisikö joku itsekseen minua ajatellessaan? Kuulisinko salaisuudet, jotka kanssani jaettaisiin, vaikka olisin ollut jo kauan poissa enkä tulisi enää koskaan takaisin? Hyväksyttäisiinkö poismenoni vai oltaisiinko minulle vihaisia? En lähtisi koskaan, jos ei olisi pakko. Jos kohtalo ei niin määräisi tai, jos en liikaa kärsisi.

Jos tietäisin, että olisin täällä enää pienen hetken, nämä voisivat olla jäähyväiset.

Mutta en tiedä. Inhoan hyvästelemistä, vaikka se onkin etuoikeus. Kuinka monta sanomatonta tunnustusta maailmaan on jäänyt, kun emme ole tienneet hetken olevan viimeinen? Jotkut tietävät varautua pahimpaan. Heille kerrotaan, kuinka kauan he vielä ovat täällä. Viikkoja, kuukausia, vuosia? Joskus vastasyntyneet tulevat maailmaan vain lähteäkseen samantien pois, suoraan vanhempiensa sylistä. Jotkut elävät vanhoiksi ja puristavat lastensa kättä viimeisillä voimillaan. Heillä on saattajat. Mutta jotkut lähtevät nopeasti, ilman hyvästelyjä. Kukaan ei silti saisi jäädä unohdetuksi.

Hullu ja tyhmä

Aamulla mua harmitti ihan älyttömästi, kun piti lähteä yliopistolle puheviestinnän harjoituskurssille, enkä voinut alkaa lukea mediatutkimuksen tenttiin heti aamusta. Mun piti eilen ja pitää tänään ja viikonloppuna lukea 50 sivua, jotta ehdin lukea koko kirjan. Ja kun kyse on englanninkielisestä opuksesta, mulla menee noin 10 sivua tunnissa. Ja tämä ei ole edes vitsi. Siihen on kyllä laskettu myös muistiinpanoihin menevä aika joka sivulta. Luin eilen lähes koko päivän ja illalla olo oli suoraansanottuna turhautunut, kun tuntui, ettei lukeminen yhtään helpotu sivujen edetessä, kuten olin toivonut, vaan aivot kävivät yhä haluttomimmiksi yhteistyöhön. Teki oikeasti välillä mieli kirjoittaa kirosanoja muistiinpanojen väliin. Suurinta turhautumista tässä aiheuttaa siis huono englanninkielen taitoni ja se, että koe lähestyy uhkaavasti. Kun lukiossa piti suomentaa englannintunnille yksi kappale, se tuntui ylitsepääsemättömältä ja työläältä. En aina edes tehnyt sitä ja tässä on tulos. Mikä on siis tarinan opetus? Opiskele ahkerasti kieliä, vaikka et sillä hetkellä tajuaisi, mihin niitä tarvitset! Nyt kokonaisen 300-sivuisen kirjan rinnalla yksi vaivainen kappale, about kolme sivua siis, tuntuu naurettavan helpolta.

Kun puheviestintä päättyi klo 11.30 ajattelin suuntaavani suoraan kotiin, kunhan olin palauttanut yhden lainassa olleen avaimen. Menin kuitenkin Hansa-korttelissa sijaitsevan Punnitse ja Säästä -liikkeen kautta ostamaan herkkuja illaksi ja kuinkas sattuikaan, Hansassa on Hullut päivät meneillään. Kaikkia ihania ale-tuotteita kauppakeskus täynnä, joten pakkohan mun oli jäädä sinne kiertelemään, mitä kivaa voisin löytää. Tuli vähän joulufiilis, kun siellä oli ihmisruuhkaa ja joulusuklaita oli tullut myyntiin. Aikani kiertelin, kunnes kello oli sen verran, että mun olis pitänyt olla lukenut jo 20 sivua mediatutkimusta. Ei auttanut muu kuin astella bussiin ja suunnata kotiin.

Ja, mitä olen tehnyt kotona? Syönyt suklaapähkinöitä, ollut facessa ja unelmoinut. Enkö koskaan opi virheistä? Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta, kun kokeen kanssa tulee paniikki ja kaikki jää viimeiseen minuuttiin. Ja jotenkin musta tuntuu, ettei tämä ole viimeinenkään kerta. Mutta ei huolta, en aio jättää yliopistoa kesken, vaikka tämä valituksen määrä ehkä sitä enteileekin. Kestää hetken, ennen kuin saavutan oikean opiskelumoodin välivuoden jälkeen ja suostun olemaan vähemmän mukavuudenhaluinen. Rakastan istua luennoilla ja siellä oikeasti kuuntelen ja yritän oppia, en nukkua, mutta lukiessa ylhäisessä yksinäisyydessä omassa keittiössä vain pakastimen huristessa vieressä tulee välillä kyseenalaistaneeksi opiskelun mielekkyyden. Mutta olen tehnyt lupauksen itselleni: ensi jaksosta lähtien lupaan jokaisen luennon jälkeen lukea sillä kerralla kirjoitetut muistiinpanot ja kerrata asioita mielessäni. Harjoitan aktiivisempaa ajattelua. Ehkä aivoni vain yksinkertaisesti ovat horroksessa välivuoden jälkeen, vaikka sinä aikana opiskelinkin luovaa kirjoittamista ja personal traineriksi. Mutta ne on ihan eri juttuja ;)

Vain hullu menee Hulluille päiville, kun olisi tärkeämpääkin tekemistä ja tyhmä ei sitten tee, mitä pitäisi, kun tekemisen aika olisi. Kuitenkin sen verran olen päättänyt ryhdistäytyä, että jätän BB:n suosiolla tänään väliin, mutta mun on ehkä pakko katsoa Vain elämää, kun on Jenni Vartiaisen päivä. En tiedä, kuka pakottaa, mutta tuntuisi väärältä olla silloin muualla kuin tv:n ääressä ;) Kun mua aamulla harmitti, että menee kaksi ja puoli tuntia lukuaikaa hukkaan puheviestinnän kurssin takia, en aavistanut, että laiskuuteni takia hukkaan myös potentiaaliset viisi tuntia. Mutta periaatteessa, jos nyt aloitan, saan vielä kiinni aikataulusta. Ainakin nyt olen tiskannut, järjestänyt korut, kastellut kukkaset, suunnitellut ensi viikon aikataulua ja kirjoittanut pari runoa, enkä keksi enää muuta puuhaa...

Todellinen muusa(utuminen) vauhdissa

Älkää huoliko, olen edelleen yhtenä kolmiulotteisena kappaleena! Muusautumisella tarkoitan tässä lähinnä psyykkistä prosessia ainejärjestömme osaksi liukenemista, en fyysistä litistymistä. (Niille, jotka eivät tiedä, niin muusa tarkoittaa tässä yhteydessä Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestöä). 3.-5.10 oli Turun kirja-ja ruokamessut, joissa vierailin kahtena päivänä, perjantaina ja lauantaina. Ostin sieltä kaikkia ihania muusa-juttuja Muusan omalta messupisteeltä <3 Olin molempina päivinä seuraamassa kiinnostavia seminaareja. Etenkin lauantain Kirja kaupan päälle -seminaari oli menestys ja ihan huikean innostava! Pidin siitä, että puhujilla oli pilkettä silmä kulmissa, mutta tietysti seminaarin teema, brändäys, tuli vahvasti esiin. Mukana oli mm. Heli Laaksonen, jonka murre oli mielenkiintoista kuultavaa :)

Kuvassa messuilta mukaan tarttunutta tavaraa. Muusa-kalenteri on todella kaunis, opiskelijoiden itse tekemä! Kuvista huomaa, että sen eteen on nähty vaivaa ja kaikki mallit ovat kauniita. Pidän satuteemasta, koska mikä sopisikaan sen paremmin kirjallisuuden opiskelijoille. Ostin myös pinssejä, joissa on tekstit Poetry is pop ja Saanko olla sun muusa? ja tietysti Muusa-haalarimerkin. Haalareita ei tosin vielä ole, mutta pian asia on korjattu! Kirjallisuuden opiskelijana vietin myös pelottavan paljon aikaa ruokamessuilla ja sieltä matkaan tarttuikin Suojärven Suklaatilan käsintehtyjä taivaallisia suklaita makuina mustikka, tyrni ja appelsiini. En osaa valita lempparia, koska kaikki olivat niin herkullisia. (Kiinnitä huomiota imperfektiin, vain appelsiinisuklaata on enää jäljellä). Olin hetken aikaa seuraamassa esitystä, jossa näytettiin, kuinka saunassa voi tehdä ruokaa! Aika kiinnostavaa, mutta mun pitäisi ensin vuokrata asunto, jossa on sauna, jotta niistä vinkeistä hyötyisin ;) Kaikkea sitä keksitäänkin ja se on hyvä se!

                Lähikuva taiteellisesta Muusa-logosta, jonka eräs muusalainen on suunnitellut! ;)

Kaiken kaikkiaan viikonloppu on ollut ohjelmantäyteinen ja onnistuin olemaan lukematta tenttikirjoja juuri ollenkaan....Mutta aloitin kirjoittamaan jotain, mistä olen hyvin ylpeä. Pitkä projekti edessä, mutta aion tehdä sen! Nyt alan valmistautumaan henkisesti huomista puheviestinnän harjoituskurssia varten, jossa joudun varmasti mukavuusalueeni ulkopuolelle. Mutta missään ei voi kehittyä, jos ei anna itselleen mahdollisuutta!

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!!

Pommaccii ei mitään kuoharii

Nyt selviää kaksi asiaa minusta. Olen katsonut BB:tä. Viime kautta jonkun verran, tätä kautta enemmän ja otsikkohan on otettu tämän kauden yhdestä viikkotehtävästä, jossa asukkaiden piti luoda oma bändi, biisi ja musiikkivideo. Silloiset kartanon asukkaat tekivät biisin, jonka he nimesivät otsikon mukaisesti. Ajattelin sen olevan kuin nakutettu tähän postaukseen, jossa kerron alkoholisuuntautumisestani. Olen nimittäin absolutisti.


Joskus joulupöydässä olen maistanut punaviiniä ja ehtoollisviini meni konfirmaatiossa kurkusta alas, mutta siinä se onkin. Kun on tullut tilanteita, joissa alkoholia on ollut tarjolla, en vain ole tuntenut houkutusta enkä halua ottaa sitä. Ei vain ole tehnyt mieli enkä ole ollut kiinnostunut asiasta. Pikkuhiljaa päädyin siihen tulokseen, että olen absolutisti. Sanon ihmisille ihan suoraan, etten juo ollenkaan. Reaktiot ovat vaihtelevia. Joillekin joudun selittämään asiaa yhtä paljon kuin että olisin alkoholisti ja siltikin he pyörittävät epäuskoisina silmiään. Tylsä tyyppi, he ajattelevat. Toiset taas sanovat arvostavansa päätöstäni ja hyväksyvät asian. He eivät tee siitä ongelmaa ja se on minusta hienoa, koska olen täysin sujut päätökseni kanssa. En välitä siitä, kuinka paljon muut käyttävät alkoholia, toivon vain, että jokainen arvostaa omaa terveyttään. En tuomitse ketään heidän alkoholin käyttönsä perusteella, joten odotan yhtä hyväksyvää asennetta myös juomattomuuttani kohtaan. Tällaiset päätökset ovat jokaisen henkilökohtaisia ratkaisuja ja kaikilla on niihin oikeus ilman pelkoa kritisoinnin kohteeksi joutumisesta.


Olenko koskaan miettinyt, että pitäisikö alkaa käyttämään alkoholia, koska suurin osa tekee niin? Jäänkö muuten porukan ulkopuolelle? Rehellisyyden nimissä ensimmäiseen kysymykseen vastaus on kyllä. Kun yläasteella muut rupesivat ryyppäämään, en tuntenut mitään halua liittyä heihin. Olin muutenkin ihan erilainen kuin he ja jouduin kiusatuksi heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Oli siis parempi tehdä ihan eri juttuja kuin ne. Lukiossa en asiaa liiemmin miettinyt. Ystäväni pyysivät minua baariin aina mukaan eikä ketään tuntunut haittaavan se, etten juonut. En edes joutunut hirveästi selittämään asiaa, koska ystäväporukkamme koostuu ihanan erilaisista ihmisistä, joten kaikilla on lupa olla oma itsensä. Mutta mitäs sitten, kun menin yliopistoon, jossa ryyppääminen on enemmän kuin suotavaa?


Ensimmäinen ajatus: olen absolutisti. Aika kuluu, huomaan, että vau, täällä on tosi kivoja tyyppejä, haluan pysyä porukassa mukana. Sydän pistää miettimään: "Pitäiskö alkaa juoda? Aloita siideristä Nora. Älä jää ulkopuolelle ehdottomuutesi takia." Mutta järki tulee väliin:"Hitto, mä en ole tähänkään asti tehnyt sen mukaan, miten muut tekee, jos se ei tunnu siltä, miltä haluan sen tuntuvan. Olen ollut lojaali itselleni tähän asti, miksi nyt sortuisin paineen (, jonka itse asetin) alla." Kävin keskustelua itseni kanssa ja päädyin siihen, etten ala juomaan. Olen puhunut asiasta monien kanssa yliopistolla eikä kukaan ole sanonut, että "mieti nyt vielä". He ovat sanoneet, että jokainen saa olla oma itsensä. Ja uskon sen.


Joten jatkossakin tyydyn kuoharin sijaan pommacciin. Koska olen välillä outo ihminen (olen tullut jostain Venusta kauempaa) on vielä muutama seikka, mitä ihmiset välillä ihmettelevät. Koska puhutaan juomisesta, niin mainitsenpa tässä samalla, etten juo myöskään kahvia. Enkä teetä. Enkä vissy-vettä. Myöskään limskat ei ole kauhean hyviä. Maitoakaan en enää ole juuri juonut. Ja hyi, energiajuomat! Ravitakseni elimistöäni jollakin nesteellä, olen päätynyt veteen. Mutta lupaan työstää projektiani "opi tykkäämään teestä", jotta olisin aikuismaisempi ja sosiaaliset tilanteet hoituisivat vähemmällä ihmettelyllä ;) Aina pitää erottua joukosta, joten siksi yritän olla mahdollisimman rajoittunut....

Päivän piristys puhelinmyyjältä

Olen viettänyt rauhaisaa lauantai päivää, rentoutunut, lukenut ja katsonut tv:tä. Istun mukavasti keittiön tuolilla ja kuulen kännykkäni soivan. Toinen jalka on ihan puutunut, kun olen istunut sen päällä, joten hypin yhdellä jalalla puhelimen luokse. Vieras numero, arvaan heti, että kyseessä on puhelinmyyjä, mutta vastaan silti. Miellyttävä naisääni alkaa kertoa, kuinka minulla on mahdollisuus saada koekäyttöön joku uusin Ladyshaver. Siitä ei tule mitään maksua jne. Sanon aina puhelinmyyjille ei kiitos, koska pelkään tulevani huijatuksi. Ja, koska en ihan oikeasti tarvitse heidän kauppaamiaan tuotteita. Joten vastasin naisellekin, että ei kiitos, en tarvitse tuotetta, mutta kiitos ajastasi. Nainen ei luovuta, vaan kysyy:"Etkö sitten käytä shaveria?". Siinä vaiheessa olen kiitollinen, että keskustelu käydään puhelimessa ;) Jotenkin tuntuu hassulta, että ventovieras ihminen kysyy noin henkilökohtaista. En kuitenkaan jäänyt sanattomaksi, vaan totesin, että käytän kyllä, mutta minulla on siihen jo toimivat välineet :D Sitten puhelu päättyi hyvän viikonlopun toivotuksiin. Ja mä jäin hymyilemään olohuoneeseen.

Puhelinmyyjät soittelee mulle muutaman kerran kuukaudessa, kerran kolme soitti saman päivän aikana! Eniten mua ärsyttää se jankuttaminen, kun olen kieltäytynyt tilaamasta mitään tai ottamasta vastaan "ilmais" lahjoja. Ymmärrän kyllä, että se on heidän työtään ja palkka määräytyy suurimmalta osin myynnin perusteella, jolloin heidän on tehtävä kaikkensa myydäkseen jotakin tuotetta. Se on raskasta työtä. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä olen työskennellyt puhelinmyyjänä. Mun ensimmäinen työpäivä oli samalla viimeinen :D Ihmiset olivat niin torjuvia ja vihaisiakin ja otin sen liian henkilökohtaisesti. Kun työpaikalla joutuu nielemään kyyneleitä, tietää olevansa väärässä paikassa. Mulla oli koko ajan sellainen olo, että pidän ihmisiä tyhminä, koska meillä oli myyntipuhe valmiina paperilla nokan edessä, joka piti esittää. Siinä puhuttiin "yllätyksestä", joka meillä oli asiakkaalle. Se tuntui suoraan sanottuna naurettavalta....

Jos olisin jatkanut töitä siellä, olisin varmaan nyt puolikuuro. Meillä ei ollut mitään kuulokkeita tai hienoja laitteita käytössä, vaan ihan peruskännykät. Ja kaikki soittelivat samassa huoneessa. Voitte kuvitella sitä metelin määrää. Se oli tehdä hulluksi jo ensimmäisen tunnin aikana! Ja sitten, kun vierestä kuuluu, että "kiitos sulle tilauksesta, me lähetetään tuotteet tulemaan" ja tiedät olevasi ainut, joka ei ole saanut edes yhtä vaivaista lehteä myytyä. Paitsi yksi asiakas jäi kyllä harkitsemaan tilaamista ja lupasin soittaa seuraavalla viikolla uudelleen.... :) Jäiköhän hän sitten ilman....

Kun otin työn vastaan, läheiset pitivät minua hulluna ja sanoivatkin ihan suoraan, ettei musta ole siihen. Olin puoliksi samaa mieltä, mutta rahan ahneena päätin kokeilla ja mietin, että ehkä musta onkin. No ei ollut, mutta tulipahan sekin koettua. Mistä sitä voi tietää, mikä on sun juttu, jos ei kokeile vähän kaikkea? En kadu sitäkään kokemusta, vaikka olin sangen pettynyt itseeni sen päivän jälkeen. Tästä on nyt kaksi vuotta aikaa, joten olen ehtinyt käsitellä asiaa ja todeta, että mua tarvitaan jossain muualla kuin puhelinmyynnissä!

Aurinkoista viikonloppua ja vastatkaa ihmeessä vieraisiin numeroihin! Lupaan, etten se ole minä ;)

Keliakiaviikon kunniaksi: My story

Valtakunnallinen keliakiaviikko on 1.-7.9.2014. Asia koskettaa minua läheltä, sillä sairastuin keliakiaan v.2008. Mutta tarinani alkaa jo vuoden 2007 keväästä. Olin silloin 13-vuotias ja kuudes luokka oli juuri päättymässä. En tiedä, miksi kaikki lähti liikkeelle niin ihmeellisesti, mutta näin ensimmäiset kärsimykseni alkoivat:

Menimme kuudennella luokalla luokkaretkelle PowerParkiin. Se oli kiva juttu. Siellä menin yhteen Music Express -laitteeseen, jossa jouduin käyttämään paljon sormieni puristusvoimaa pysyäkseni kyydissä. Laitteesta poistuttuani sormeni olivat jäykät ja kipeät, mutta ajattelin niiden palautuvan nopeasti. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan nivelkivut jäivät vaivaamaan. Kädet tuntuivat voimattomilta. Kun otin kirjan käteeni, teki mieli pudottaa se, kun sormissa ei tuntunut olevan yhtään voimaa. Käsityötunneilla lapasten kutominen tuotti tuskaa, kun sormet tuntuivat jäykiltä. Rukoilin koiranpentuamme olemaan näykkimättä edes leikillään kipeitä sormiani. Ensin sormet olivat vain jäykät, mutta pikkuhiljaa niitä rupesi särkemään. Olin todella peloissani.

Vuoden 2007 kesällä alkoi olla olla päiviä, jolloin vatsani oli kipeä. Tuntui kuin mahalaukkuni olisi ollut solmussa pari tuntia kerrallaan. Lääkäriaika ehdittiin varata, mutta sitten vatsakivut katosivat.

Alkoi yläaste. Olin valehtelematta seiskaluokalla varmaan enemmän kotona kuin koulussa, koska tunsin itseni usein kipeäksi. Lopulta nivelkivut äityivät niin pahoiksi, että menin lääkäriin alkuvuodesta 2008. Minulla epäiltiin nivelreumaa, koska sitä on suvussamme paljon, mutta yllätyksekseni sain diagnoosiksi keliakian vuoden 2008 keväällä. Keliakia ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vaikka isäpuoleni isä sitä sairastaakin. Olin diagnoosista helpottunut, koska oireille löytyi syy ja vieläpä sellainen, jonka hoitona on tarkka gluteeniton dieetti. Ei lääkkeitä, se on pääasia! Mutta ruokavaliossa täytyy olla "sairaan tarkka", mikä on tämän vuoden keliakiaviikon teemana. Yhtään lipsumisia ei sallita, jos haluaa pysyä terveenä. Keliakiaan kuuluu paljon liitännäissairauksia, joista kilpirauhasen liika-ja vajaatoiminnat ovat tulleet tutuiksi, mutta onneksi pystyn elämään täysipainoista elämää terveenä. Arvostan sitä todella!

Olen usein miettinyt, laukaisiko huvipuiston laite todella keliakiani. Siitäkö kaikki oikeasti alkoi? Jos en olisi mennyt siihen laitteeseen, olisiko keliakiani puhjennut myöhemmin? Anyway, en valita. Nykyään keliakia on jo osa identiteettiäni. Sen ansiosta olen oppinut leipomaan :) En koe keliakiaa riesana, koska se tulee olemaan kanssani aina. Olisi typerää tehdä siitä ongelma. Toki joskus ruokailutilanteet uusissa paikoissa ja etenkin sellaisissa, joissa on paljon ihmisiä, tulee välillä stressiä, että löytyykö sieltä jotain mulle sopivaa ja onhan se varmasti gluteenitonta. En ole hirveästi matkustellut, mutta ensi helmikuussa lähden siskoni kanssa Lontooseen ja sitä pitää jo suunnitella vähän etukäteen, miten selviän hengissä ;) Mutta koen olevani täysin sinut keliakian kanssa enkä osaisi kuvitella elämääni ilman sitä. Enkä leipomista tavallisista jauhoista!! :D

Lopuksi vielä asioita, joita keliaakikoilta usein kysytään, ja mitä itse vastaan :)

1. Miten voit elää ilman ruisleipää?!
    Helposti, koska en ole oikeastaan koskaan ollut mikään ruisleivän suurin ystävä. Pidän enemmän 
    sen tuoksusta kuin mausta, joten voin edelleenkin vain haistella ruisleipäpusseja :)

2. Kaipaatko jotain tavallista ruoka-ainetta tai tuotetta?
    Doris-keksejä olen ikävöinyt, enkä ole vielä keksinyt, miten niitä voisi leipoa gluteenittomasti itse. 
    Domino-keksit osaan tehdä jo gluteenittomina ;)

3. Kai sä voit maistaa tota vehnäpullaa tai syödä juustokakusta sen täytteen ja jättää pohjan?
    Ei tulis mieleenkään!! Pienikin altistus vaurioittaa mun rakasta suolinukkaa ja sen toipuminen 
    kestää viikkoja, ehkä kuukausia. Enkä halua vatsakipuja tai niveloireita. On olemassa ihan 
    tarpeeksi hyviä gluteenittomia herkkuja niin, ettei mun tarvitse leikkiä terveyteni kustannuksella.

4. Ajatuskin gluteenittomilla jauhoilla leipomisesta tuntuu mahdottomalta!
    Ei se ole. Mäkin olen siihen pystynyt ja ihan fiksun näköisiä tarjoiluja saanut aikaiseksi. Tehdessä 
    oppii! Haasta itsesi ja yllätä keliaakikko :)

5. Jäätkö paljon ilman herkkuja esim. kyläilessä?
    Joskus pitää jättää mässäilyt vähemmälle, mutta todella harvoin on niin, etteikö mulle jotain 
    tarjoittaisi. Aina olen edes banaanin saanut, jos ei muuta. Tärkeämpää on seura <3

6. Onko keliakia rasite?
    Ei ole. Oikeanlainen asennoituminen on tärkeää ja maailmassa on paljon pahempiakin sairauksia 
    (, joilta en väitä olevani turvassa), joten keliakia kulkee mun elämässä suhteellisen vaivattomasti.
    Aina on hyvä erottua jotenkin muista ;)

Ja, koska kutonen on yksi huonon onnen luvuistani, laitan vielä yhden kysymyksen with my answer:

7. Miltä tuntuu, kun jotkut pitävät gluteenitonta ja mautonta synonyymeinä?
    No ei se ihan niin oo, koska kyllä mä edelleen tykkään syödä :) Jotkut gluteenittomat leivät 
    ovat pahanmakuisia tai eivät maistu miltään, mutta niitä oppii välttämään ja nykyään
    riisikakuille löytyy kymmeniä vaihtoehtoja ja koko ajan tulee lisää uusia tuotteita! Ja kannattaa 
    leipoa itse, niin on ainakin maukasta ja maistuvaa ;)

                                                    
Seitsemän vuotta keliakian kanssa on opettanut paljon ja jatkossakin aion pysyä kärryillä, mitä sillä rintamalla tapahtuu. Koko ajan tehdään uusia tutkimuksia ja kauppojen hyllyt täyttyvät uusista tuotteista. Jos olet koskaan miettinyt, miltä tuntuisi elää päivä keliaakikkona, haastan Sinut kokeilemaan sitä! Tai koko viikon! Tai sitten, yritä leipoa jotain gluteenitonta, onnistut varmasti!

Nyt ymmärrän paremmin

Liikun nykyään lähes päivittäin Turussa. On (melkein) aina mukavaa mennä kaupungin vilskeeseen täältä rauhallisesta Naantalista ja ihailla kaupungin monikulttuurisuutta. Ihmisten kirjo on suuri. On ihmisiä erilaisista lähtökohdista. Jokainen suuntaa kohti omaa päämääräänsä ja kantaa mukanaan omia unelmiaan. Toiveita tulevaisuudesta tai pelkästään alkavasta päivästä. Toisten harteilla painavat pettymykset. Voimme yrittää arvailla tunnetta vastaantulijan sisällä aavistamatta yhtään, mikä se on. Miksi joku ei hymyile. Onko hän töykeä hapannaama vai kenties omissa mietteissään. Jos hän sattuu katsomaan silmiisi ja sinä hymyilet, ehkä saat hymyn takaisin. Ei pitäisi aina ensimmäiseksi nähdä muita negatiivisessa valossa, vaikka jonkun ulkokuori vaikuttaisi siltä, kuin muut voisivat painua pimeimpään metsään, näin kauniisti sanottuna. Emme koskaan tiedä, mitä toistemme sisäisissä maailmoissa tapahtuu. Arvailujen varaan ei kannata rakentaa mitään kovin kestävää.

Tänä aamuna, kun kävelin yliopistolle, huomioni kiinnittyi erääseen vanhaan rouvaan, joka kerjäsi liikennevalojen vieressä. Hän on varmasti ollut siinä ennenkin, tai jos hän ei ole, joku toinen on. Suhtaudun kerjäämiseen aika negatiivisesti. Yhteiskuntamme ei katso sitä hyvällä ja nykyinen taloustilanne on ajanut myös monet suomalaiset ahdinkoon. Kävelen kerjäävien ihmisten ohi ja kuulen heidän rukouksensa, mutta en välitä niistä. Usein kupit ovat tyhjiä muutamaa kolikkoa lukuunottamatta. Mutta tänä aamuna tullessani liikennevaloista kerjäävää vanhaa rouvaa kohti, sydämeni melkein särkyi. Näin hänen kasvoillaan juonteiden joukossa kyynelten virtaamiskohdat. Kuinka monet itkut hänen kasvoillaan on itketty pelosta ja ahdingosta. Mieleni teki polvistua hänen eteensä, ottaa häntä käsistä kiinni ja sanoa: "annan sinulle niin paljon rahaa, että voit lähteä nyt perheesi luokse ja huolehtia heistä". Mutta en voinut antaa hänelle rahaa. Olen opiskelija, rahallisesti köyhä ihminen siis itsekin. Ja ehkä juuri siksi tunnen, että nyt ymmärrän paremmin ihmisiä, jotka kerjäävät kadunvarsissa. Ymmärrän, miltä tuntuu laskea joka penni ja toivoa, että jääkaapissa on loppuviikosta muutakin kuin valo. Jätin naisen kuiskimaan rukouksiaan ja toivon, että niihin vastataan.

Maailma on täynnä ihmisiä, joille huominen ei ole itsestäänselvyys. Monet heistä taistelevat päivittäin epävarmuutta vastaan ja yrittävät selvitä yhden yön kerrallaan. Elämän kovuutta ei voi täysin ymmärtää, jos ei itse ole sitä kokenut. Kuulun niihin onnekkaisiin, joilla on aina ollut perusasiat elämässä hyvin, joten voin vain yrittää ymmärtää sitä kärsimystä, jota pelon alaisuudessa eläminen tuottaa. Nyt elän taloudellisesti tiukkaa aikaa ja tunnen itsekkyyttä, kun laitan rahat vain itseni elättämiseen, mutta siihenkin ne hädin tuskin riittävät. Olen kiitollinen kaikesta, minkä yhteiskunta opiskelijoille suo, sen haluan sanoa. Yritän kasvaa henkisesti ja kypsyä hyvään ajatteluun. Yritän oppia ymmärtämään paremmin niitä asioita, jotka olen tähän asti ohittanut, koska ne eivät ole koskettaneet minua. En koe, että olen elänyt itsekkäästi, mutta koskaan ei voi välittää liikaa.

Lentävät ilman siipiä

Lentävät ilman siipiä
hiljaa kohti unelmia.
Voi kuolema luokse hiipiä
on haaveet enää palasia.

Jos ei koskaan ole rohkea
alkaa kaduttamaan.
Uskalla sateenkaarta koskea
älä jää odottamaan.

Aika on rajallista
kaikille yhtä arvokasta.

Palaset on koottava uudelleen
niin kauan kuin olet täällä.
Muistat viisaan ohjeita kuunnelleen
Ei ole väliä unelmien määrällä.

Löydä oma aarteesi
tee itsesi rikkaaksi.

Vaikka et olisikaan saanut parhaimpia mahdollisia lähtökohtia toteuttaa esimerkiksi jotain unelmaasi, älä koskaan luovuta. Sinnikäs ihminen välttää syvimmän itseinhon, hän on ainakin yrittänyt. Emme tarvitse siipiä lentääksemme, joskus myötätuuli riittää viemään meidät juuri oikeaan paikkaan. Onnen saavuttaminen on hidasta, mutta jokaiselle mahdollista. Silloin tällöin elät aikaa, jolloin onnellisuus tuntuu mahdottomalta tavoittaa. Keskity silloin olemaan vahva. Yritä olla kärsivällinen. Se ei koskaan katoa, mene pois, niin että ei tulisi takaisin.

Olen nyt onnellinen. Olen ollut aikaisemminkin, mutta nyt en yritä kieltää sitä. Olen pelännyt tuntea keveyttä, koska tiedän, että jossain vaiheessa askel muuttuu taas raskaaksi. Mutta nyt yritän olla pelkäämättä. Nautin siitä, että asiani ovat nyt mallillaan. Tiedän, että tulevaisuudessa joudun käsittelemään asioita, jotka olen jo jonkin aikaa työntänyt taakseni. Mutta kaikki ajallaan. Nyt haluan olla onnellinen.

En tiedä vielä, mikä on aarteeni ja mistä löydän sen. Onko se rakas ihminen vai jotakin muuta. Aika näyttää senkin, mutta pikkuhiljaa minun täytyy alkaa etsiä. Koska aika on rajallista, etkä koskaan tiedä, kuinka paljon sinulla on sitä vielä jäljellä. Jos tunnet, että sinua on siunattu monilla ihanilla asioilla ja ihmisillä elämässäsi, ne ovat luultavasti aarteita, jotka liian aikaisin poismenneet ovat jättäneet. Koskaan ei pitäisi lakata olemasta kiitollinen siitä, mitä meillä jo on.

The best (or hardest) is yet to come

Nyt tuntuu taas siltä, että elämä menee eteenpäin, ja vauhdilla. Olen ollut kolmena päivänä Turun yliopistolla kuuntelemassa info-luentoja kaikista asioista, mitkä koskettavat meitä uusia opiskelijoita. Ja infoa riittää! Onneksi intoa myös ;) Kaikista tärkeimpänä olen pitänyt tietoa tutkinnon rakenteesta, sivuainevalinnoista ja ammattinimikkeistä, joihin humanistiseltä tiedekunnalta ollaan valmistuttu. Ja parasta näissä muutamassa päivässä ovat olleet ihmiset, joihin olen saanut tutustua! Tosi kivoja ja mukavia tyyppejä, en ole tuntenut itseäni kertaakaan ulkopuoliseksi. Kaiken tämän uuden kynnyksellä olen täynnä intoa, onnea, levottomuutta ja samalla rauhaa. Odotan sitä, että päästään tosi toimiin, kun kurssit ja varsinainen opiskelu alkavat. Se tulee olemaan parasta ja todennäköisesti myös rankinta, mitä olen hetkeen tehnyt!

Nyt pitää olla rohkeasti ja avoimena mukana kaikessa, mihin ehtii, mutta yhtä juttua pitää yrittää välttää seuraavien viiden vuoden aikana: joutumasta perfektionismi-helvettiin. Opintopsykologimme painotti sitä luennollaan. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, mulla ei sitä vaaraa tule olemaan ;) Ei pidä havitella täydellistä onnistumista joka asiassa, vaan mennä omien voimavarojensa mukaan. Ehkä joskus helpommin sanottu kuin tehty. Välillä hirvittää ajatella, mihin olen itseni laittanut, miten ihmeessä minä pystyn suoriutumaan tästä koitoksesta! Olen varma, että tulee tosi paljon heikkoja hetkiä ja silmäpussini roikkuvat polvissa, mutta varmasti myös niitä huippuhetkiä ja flow-tiloja. Ainakin näiden kolmen viime päivän perusteella tunnen olevani matkalla oikeaan suuntaan. Olen löytänyt tieni, nyt täytyy vain seurata omaa polkua. Eksyn, kompuroin, juoksen, naarmuunnun, pakenen. Mutta jonain päivänä saavun perille.

Ajatukset pyörivät nyt todella paljon tulevien yliopisto-opintojen ympärillä, mutta palailen pikkuhiljaa muuhunkin elämään, kunhan aivoni kerkeävät sulattamaan kaikkea vastaanottamaansa tietoa :) Mm. pt-opintojen näyttökoe lähestyy ja sitä varten pitäisi alkaa jo lukea. Myös kivoja tapahtumia on syksyllä luvassa. Ja muutenkin, nyt on syksy! Jee! Olen ehdottomasti syys-ihminen, koska luovuuteni herää silloin. Minua ei niinkään kiinnosta käpertyä peiton alle villasukat jalassa (päinvastoin, kesän jälkeen sukat tuntuivat ahdistavilta), vaan kirjoitusbuumi, joka ottaa minusta vahvan otteen. Mutta, miten ehdin kirjoittaa biisejä ja käsikirjoituksia opintojen rinnalla? No en kirjoittanut niitä yhtään sen ahkerammin välivuoden laiskoina hetkinäkään, koska tarvitsen pientä painetta ja kiirettä, jotta saan itseni tekemään jotakin. Jatkossa ei tekemisestä tule olemaan pulaa!

Lämmintä syksyä kaikille!

T. Nora

Minä uskontunnustus

Elämässä on tärkeää olla lojaali itselleen. Kaikkina hetkinä, ihan jokaisena päivänä. Jokaisen valinnan kohdalla. Tämä ei tietenkään ole mahdollista, vaikka kuinka yrittäisi. Elämä on ylä-ja alamäkiä, vastavirtaan uimista ja myötätuulessa juoksemista. Myötätuulessa oma usko itseensä kulkee helpommin ja kevyemmin mukana, virran pyörteissä se saattaa hukkua.

Kun tuntee itsensä, on helpompi toimia itseään miellyttävällä tavalla. Kun elämän suunta on selkeä ja uskomukset vakaita, päämäärä on helpompi saavuttaa. Kun uskaltaa olla ehdottoman kielteinen väärille ehdotuksille ja vahvistaa omia unelmiaan, miten voisi joutua elämään, jota ei tunne omakseen. Pahinta on havahtua ymmärtämään, että on ihminen väärässä ajassa, paikassa ja kehossa. Lauseet, jotka sanot, eivät oikeasti ole sinun. Silmien takaa katsoo se oikea ihminen, jota muut eivät näe. Se, jonka unelmat jäivät toteuttamatta ja omannäköinen elämä elämättä. Älä anna niin tapahtua. Älä koskaan anna niin tapahtua. On totta, että elämä kuljettaa ja voit löytää itsesi yllättävistä paikoista, elämä suo ihmeellisiä mahdollisuuksia, mutta yritä tarttua niihin oikeisiin.

Minä uskonnontunnustus on isältäni saatu lista lauseita ja ajatuksia, jotka auttavat löytämään oikean minän ja pysymään uskollisena itselleen. Poimin niistä joitakin, jotka koin minulle henkilökohtaisesti kaikista tärkeimmiksi.

• Uskon siihen, että pystyn saavuttamaan kaiken haluamani.
• Kannan vastuun itsestäni ja kaikesta, mitä teen. En ole vastuullinen kenellekään muulle.
• Olen yhtä itseni kanssa elämässä ja kuolemassa ilman epäilyjä, ilman pelkoja ja ilman epäröintiä.
• Olen elämäni keskipiste ja määrittelen itse, mikä minulle on oikein.

Ja sitten mielestäni paras:

• Kaikki, minkä tarvitsen elämääni varten, on minussa itsessäni.

Näissä korostuu vastuun ottaminen omasta elämästään. Jotta voit seistä sanojesi ja tekojesi takana, on sinun uskottava itseesi! Et ole riippuvainen siitä, että muut tekevät sinut onnelliseksi, etkä voi sitä heiltä vaatia. Sinun on löydettävä oma tiesi onnellisuuteen ja hyvään elämään. Muut ihmiset varmasti vaikuttavat siihen hyvällä ja pahalla. Mutta onneksi viimeinen sana sinun elämästäsi on sinulla itselläsi. Tee selväksi, mitä elämältäsi haluat ja, mikä riittää onnellisuuteesi. Ja mene niitä asioita kohti päättäväisesti. Mutta älä koskaan tahallaan satuta muita tai ole huomioimatta heitä. Muista, että myös sinulla on vaikutusta muiden elämään. Älä kuitenkaan unohda aina viimeiseksi olla lojaali itsellesi, koska totuus on, että itsestämme emme koskaan pääse eroon. Älä siis suututa tai unohda sinua. Pidä huoli, että matkasi maan päällä on sinulle merkityksellinen ja ainutlaatuinen. Koska sinä olet erityinen. Tunnusta se, jos et ole sitä vielä tehnyt.

T. Nora

Yhden monet kasvot

Olen miettinyt viime aikoina ensi vaikutelmien paikkansa pitävyyttä. Sanotaan, että jo ensimmäisten sekunttien aikana olemme muodostaneet toisistamme suhteellisen pysyviä mielikuvia. Ja niitä on vaikea muuttaa. Toisin sanoen, emme anna itsellemme mahdollisuutta oppia tuntemaan toista kunnolla, koska yhdellä ihmisellä on monet kasvot. Tässä tapauksessa kolikolla on enemmän kuin kaksi puolta. Jos takerrumme vain yhteen puoleen ihmisestä, emme saa tietää koko totuutta. Aina se ei kuitenkaan ole tarpeenkaan. Esimerkiksi en koe välttämättömänä tietää työkaverieni yksityiselämästä henkilökohtaisia asioita, sydänsuruja tai fantasioita, jos ne eivät tule luontevasti esiin jonkun keskustelun yhteydessä. Mutta ystävyyssuhteisiin kuuluu mielestäni henkilökohtaisistakin asioista puhuminen. Juuri se, kun mennään sisälle toisen mieleen ja löydetään piilotettu sisin, on tosiystävyyttä tai -rakkautta. Kuinka monta sellaista ihmistä elämässäsi on, joille voit todella kertoa kaiken? Kun luottaa toiseen ihmiseen täysin, todennäköisesti myös tietää hänestä paljon.

Jos minusta ajateltaisiin vain ensivaikutelmani mukaan, eläisin todennäköisesti yksin. Ja, jos eläisin ihmisten minusta saamani ensivaikutelman mukaan, eläisin yksin omalla planeetallani. (Varo, karrikoin nyt todella paljon). Usein ihmiset pitävät minua ujona ja/tai hiljaisena ja antavat sen määrittää paljon kohteluani. On totta, että yksi motoistani voisi olla "Puhu vähemmän, sano enemmän", en höpise turhia tai puhu, kun minulla ei ole mitään sanottavaa. Oikeasti mottoni on: Go ahead until you´re dead. Haluan elää täysillä. Haluan tuntea kuumotusta elämän hehkusta, sytyttää avotulen sydämeeni liekin sijaan ja seurata unelmiani siitä roihuavasta valosta! Vaikka yksi puoli minusta on hiljainen ihminen, etenkin kun tapaan paljon uusia ihmisiä, en pelkää heitä tai aliarvioi itseäni. Nuorempana kuin nyt, ala-ja yläasteella ollessani, olin todella ujo ihminen ja sosiaaliset tilanteet aiheuttivat ahdistusta. Silloin pelkäsin ihmisten kohtaamista ja muiden läsnäolo vaikutti itsearvostukseeni alentavasti. Enää asia ei ole niin upeiden ihmisten ansiosta, joiden kanssa olen saanut hyviä kokemuksia.

Jos ei anna ensivaikutelman määrittää liikaa ja tutustuu minuun enemmän, huomaa, että käytän suutani muuhunkin kuin syömiseen :) Olen suorasanainen ihminen enkä kainostele puheitani ystävien kanssa. Pidän siitä, että tunteet näytetään avoimesti, tervehditään halaamalla ja annetaan luovien ajatusten virrata. Tykkään tyhmistä vitseistä ja rokkareista, vaikka ne eivät mitenkään toisiin liitykään. Haluan vapautta, en sitoutumista. Uskon hurjimpiinkin unelmiini ja siihen, että mahdottomastakin voi tulla totta.

Minun ei tarvitse kuin miettiä itseäni ja tajuan, millainen pintaraapaisu ensivaikutelma on. Tai se saattaa olla kokonaan väärä. Mietin ystäviäni ja heistä saamiani ensivaikutelmia ja nyt jälkeenpäin ymmärrän, että joidenkin heistä suhteen olin ihan väärässä. Välillä tuntuu, että ihminen on ihan päinvastainen, kuin mitä alunperin kuvitteli, niin hyvässä kuin pahassa. Tärkeintä on aina antaa mahdollisuus tutustua muihin, koska kyllä sen jossain vaiheessa huomaa, jos kemiat eivät kohtaa. Tai sitten huomaa löytäneensä sen oikean, ystäväksi tai elämänkumppaniksi. Usein ihmiset voi valita ympärilleen tai voi ainakin valita, ketä ei halua lähelleen.

Näemme yhdet kasvot, mutta sitähän sanotaan, ettei ihminen näe koko totuutta. Jokainen ajatus toisen mielessä kertoo tarinaa hänestä, etkä pääse siitä selville tai osaksi tarinaa, jos et ole avarakatseinen. Mieti omia kasvojasi, kenelle näytät vain hymyn tai kyyneleet ja kuka saa sinut hymyilemään kuivattuasi kyyneleet. Suurin arvostus toista kohtaan, on osoittaa kiinnostus hänen sisintään kohtaan.

Hymyile, elä ja nauti!

T. Nora

Matkalla kohti yhtä unelmaa

7.7 sain tietää, miten mulla kävi kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeissa. Vasta edellisenä iltana rupesin jännittämään tuloksia todella ja yö oli kaikin puolin levoton. Aamulla, heti töihin päästyäni katsoin netistä tulokset. Pikasilmäyksellä en nähnyt nimeäni valittujen joukossa. Arvasin, että olisi pitänyt lukea enemmän. Luin nimiä vielä rauhassa uudelleen ja siellä mun nimi olikin. En voinut uskoa sitä, koska en aikuisten oikeesti uskonut pääseväni sisään. Valmistautuminen jäi ihan viime tinkaan enkä lukenut kahtena päivänä ennen koetta enää ollenkaan, koska ajattelin, että ei se enää auta. Viimeinen ilta ennen koetta meni Roxettea kuunnellessa ja koepäivän aamuna tunsin sydämessäni toiveen, etten löytäisi paikalle. Mutta löysin ja pystyin keskittymään ihmeellisen hyvin. Ajattelin vain, että nyt käytän hyödyksi kaiken sen, minkä olen oppinut. Se joko riittää tai ei.

Päivä oli jaettu kahteen koe-osioon, joista toiseen osallistui muitakin kuin kotimaisen kirjallisuuden hakijoita. Sen jälkeen oli tunnin tauko, jonka jälkeen oli kolmi-tuntinen kotimaisen kirjallisuuden osio. Olin molemmissa melkein loppuun saakka ja näköjään se kannatti. Ja ehkä naurettavaa, mutta sen tunnin tauon aikana mä paniikki-luin vielä, vaikka ajattelin kahdenkin opiskelupäivän olevan liian vähän ;)

Yksi unelmistani on käsikirjoittajan ammatti. Haluan kirjoittaa elokuvia, musikaaleja, (musiikki)tv-ohjelmia ja tehdä lauluja. Haluan käyttää luovuuttani ja elää luovien ihmisten lähellä. Syy on yksinkertainen: elän luovuudesta, se ruokkii elämäniloani. Koen, että kotimaisen kirjallisuuden opiskelu vie minua lähemmäs tätä unelmaa. Olen miettinyt, lähdenkö pedagogiselle linjalle ja tähtäänkö äidinkielenopettajaksi. Mutta tajuan, että se olisi vain varasuunnitelma, jos muut unelmani eivät toteudu. Ja, jos jo lähtökohtaisesti lähden tavoittelemaan varasuunnitelmaani, pääsenkö koskaan maaliin? Todennäköisesti en. Ja ollessani rehellinen itselleni, en ole yhtään opettajatyyppiä. En haluaisi opettaa nuoria, joita asia EVVK. Se olisi järjettömän turhauttavaa. Ja pelkään myös, että elämästäni tulisi kaavamaista. Vuosi toisensa jälkeen samoja asioita, vain kasvot pöytien takana vaihtuvat, asenteet eivät ehkä. Tiedän nyt maalaavani melko negatiivista kuvaa opettajan työstä, mutta vakuuttelen itselleni, ettei se ole mua varten. Nyt kun tiedän, mitä haluan, miksen menisi suoraan sitä kohti?

Tunnen olevani taas uusien asioiden äärellä, samoin kuin vuosi sitten muuttaessani Naantaliin pois sisarusteni luota. On aika antaa tilaa taas opiskelulle. Nyt ei tarvitse enää haahuilla eksyksissä oikeaa elämän suuntaa, koska nyt mun elämä on selvä seuraaviksi viideksi vuodeksi ;) Tai no, saatan hakea ensi vuonna uudelleen Taideakatemiian, koska sinne pääsy olisi ollut se Nro 1 unelma. Mutta olen tyytyväinen tähän odotuksen tunteeseen ennen opiskelujen alkua ja tunnen olevani valmis tälle matkalle. Vuosi sitten, kun olin tulossa bussilla kohti Vaasaa kirjoitin näin:

Matkalla saa kyyneleet valua, kun poispäin matkustaa. Kun kulkee tuntemattomaan, saattaa itsestä tulla tunnistamaton. Ei itseään, omia ristiriitaisia ajatuksiaan enää tunnista. On iloa, mutta samalla surua. On valtavan kova ikävä jotakuta ja samaan aikaan odottaa muiden tapaamista. Haluaa pysähtyä, mutta toivoo ajan kiitävän. Matkalla ei ole taukoja, on vain mentävä eteenpäin. Vaikka pelottaa. Vaikka keho on pelosta levoton. Niin paljon jää taakse, ettei sitä pysty vielä käsittämään. Mieli antaa ymmärrykselle aikaa. Aika auttaa sopeutumaan. Muutos elämässä tapahtuu nopeasti, kaikki muu seuraa perässä hitaasti. Mutta suhteellisen varmasti. Ja koittaa aika, jolloin vanha elämä säilyy muistissa kullattuna muistona. Siihen ei voi enää koskea, ei palata, mutta se on hyvä niin. Jotakin uutta on tullut tilalle ja matka jatkuu edelleen.

Nyt en pelkää, tällä kertaa uuden odotuksessa on mukana vain iloa. Sen tuntee sydämessään, kun on menossa oikeaan suuntaan ja kun järkikin vahvistaa asian, en voi kuin hymyillä. Tiedän, että opiskelu yliopistossa tulee olemaan rankkaa ja vaativaa ja mun pitää keksiä joku pääntyhjentämiskeino, koska en ole alkoholiin menevää tyyppiä ;) Uskon, että musiikki ja luonto hoitavat tätä puolta niin kuin tähänkin asti. Aistit avoimina ja silmäpussit jo valmiiksi roikkuvina aion lähteä seuraavalle matkalleni! Huh, olisipa jo syyskuu! Mutta nyt on hyvä aika keskittyä vielä hoitamaan personal trainer -opinnot kunnialla loppuun.

Helteistä kesää kaikille!

T. Nora