Koska en halunnut jäädä katumaan, tein sen.

Kuinka monta kertaa olet ollut ihastunut toiseen ihmiseen? Kuinka monta kertaa se on johtanut rakastumiseen? Vai erotatko niitä toisistaan? Minusta ihastuminen on suurimmaksi osaksi fyysistä tunnetta. Sisäistä värinää, joka alkaa, kun näet ihastuksesi. Tai vain ajattelet häntä. Punastelet, täriset, hikoilet, naurat hermostuneesti eivätkä jalkasi kanna. Haluat olla ihastuksesi lähellä, mutta samalla se on kestämätöntä. Haluat puhua hänestä koko ajan, mutta kavereillesi se on kestämätöntä ;) Kaikki energiasi menee ihastuksesi miettimiseen. Et ehkä tiedä hänestä mitään, hän on mystinen arvoitus, josta haluat ehdottomasti saada kaiken selville. Ja haluat myös hänen tietävän sinusta kaiken.

Rakastumiseen liittyy myös fyysisiä ulottuvuuksia, mutta siihen sisältyy paljon enemmän tunnetta. Vakaampaa tunnetta, joka kuitenkin kiihottaa. Rakkaus on luottamuksenosoitus. Luotan sinuun, tervetuloa elämääni. Olen tällainen, älä satuta minua. Ymmärrä, että olen vain ihminen. Rakastan sinua takaisin, teen sinusta onnellisen. Ainakin yritän parhaani. Tiedät minusta enemmän kuin kukaan muu, älä käytä sitä väärin. Rakkaudessa jaetaan elämä yksityiskohtia myöten, jolloin rakastaminen on arkisempaa, pysyvämpää, surua ja iloa sisältävää aikaa, jossa tietämys toisesta vain syvenee ja toivottavasti myös itse rakkaus. Kun tunnet, ettet voisi enää elää ilman kumppaniasi, on rakkaus todella syvää.

Olen ollut ihastunut monta kertaa, mutta yksi tapaus on jäänyt erityisesti mieleeni. En ymmärrä, miksi kirjoitan tästä. Ehkä siksi, etten osaa hävetä sitä. En edes näin jälkeenpäin.

Olin yhdeksännellä luokalla. Olin yksinäinen ja kiusattu, ei siis toivoakaan, että olisin voinut saada jonkun hotinnäköisen poikaystävän. Enkä edes tavoitellut sellaista. Halusin vain selviytyä hengissä päivästä toiseen ja toivoa ajan kuluvan nopeasti, jotta helvetillinen yläaste aika voisi jäädä jo taakse. Mutta. Ihastuin yhteen minua vuotta nuorempaan poikaan. Bändissä soittavaan, tulevaan rock-tähteen. Ihan palavasti. Aina, kun hän oli näköpiirissäni tai, kun kuljimme ruokalassa vastaan tarjottimiemme kanssa, pelkäsin pudottavani astiat.  Punastuin varmaan joka kerta, kun hän käveli ohitseni ja sydämeni hakkasi hulluna. Hulluksi itseni tunsinkin. Näin kaksi vaihtoehtoa: unohtaa pojan, koska muuten vain kiduttasin itseäni turhaan tai sitten rohkeuden keräämisen lähestymistä varten. Reilun puolen vuoden miettimisen jälkeen valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.

Sitten aloin suunnitella, miten pyrkisin saamaan pojan huomion. Minä, tyttö, jota koko koulu vihasi ja syrji. Yläaste, jota kävin, oli pieni ja pirullinen. Tunsin kuitenkin sydämessäni, että jos en tekisi mitään ihastukseni juttusille pääsyn eteen, liittyisin itseni vihaajien riviin. Tiesin, etten uskaltaisi vain kävellä pojan luokse ja lirkutella niitä näitä, joten päädyin kirjeen kirjoittamiseen hänelle. Kirjeen, johon kirjoitin:"älä pelästy, tämä ei ole rakkauskirje. Haluan vain olla ystäväsi." Niinpä niin ;) Ennen kuin uskalsin ajatella tätä ideaa ääneen, kirjoitin sen päiväkirjaani. Ja, koska halusin kuulla jonkun mielipiteen tulevasta teostani, näytin päiväkirjan siskolleni juuri ennen nukkumaanmenoa. Käteni eivät ole koskaan hikoilleet yhtä paljon kuin odottaessani hänen lukiessaan sitä. Ja hän oli yhtä järkkyttynyt ja yllättynyt ideasta kuin pelkäsinkin, mutta sanoi, että anna mennä. Niinpä kirjoitin sen rakkauskirjeen yöllä ja laitoin toiveikkaana laukkuuni odottamaan hetkeä, jolloin ojentaisin sen ihastukselleni. Kirje oli laukussani varmaan kuukauden, joten jouduin todella odottamaan sitä hetkeä.

Ja sitten yhtenä perjantaina hetki koitti. Viimeinen välitunti oli juuri päättymässä ja huomasin pojan kävelevän yksin sisälle päin. Menin hänen luokseen, ojensin kirjeen ja näytimme molemmat varmaan yhtä hämmentyneiltä :D Viimeisen tunnin istuin pulpetissani kuin tulisilla hiilillä ja olin onnellinen.

Viikonloppu oli sanoinkuvaamattoman stressaava. Mietin, vastaisiko poika minulle vai heittäisikö hän sen vain nauraen roskikseen. Entä, jos koulussa rupeaisi leviämään juttu epätoivoisesta ihastumisestani? Se olisi ollut raastavaa.

Maanantai oli pelottava päivä. Tunnit kuluivat, välitunnit vähenivät, toivoni myös. Kun kellot soivat sisään viimeiseltä välitunnilta olin ihan epätoivoinen. Mitä olinkaan kuvitellut. Liikoja taas kerran, minä, ikuinen unelmoija. Mutta yhtäkkiä taakani ilmaantui hahmo viereeni, joka ojensi paperin palasta minulle ja sanoi:"Vastaus kirjeeseesi". Hän hymyili. Olin shokissa. Otin lapun ja luin sen vasta kotiin päästyäni. Olin otettu siitä, että hän tuli luokseni antamaan kirjeensä ja, että hän ylipäätään oli kirjoittanut minulle takaisin.

Sen jälkeen juttelimme muutaman kerran, mutta that´s all. Muistan, kuinka kevätjuhlapäivänä, kun tiesin, etten koskaan enää näkisi häntä, haikeus sisälläni oli kouriintuntuvaa. Kun juhlatilaisuus oli ohi, huomasin parkkipaikalla hänen moponsa muiden mopojen joukossa ja jäin odottamaan siihen lähettyville. Halusin sanoa hänelle vielä jotain ennen kuin hän olisi auttamatta poissa elämästäni. Jonkin ajan kuluttua hän tulikin siihen ja luojan kiitos yksin. Menin hänen luokseen ja halasimme. Sinä kesänä en aloittanut kesääni hilpeissä tunnelmissa, vaan sydän täynnä toivoa siitä, että vielä joskus ihastuisin johonkuhun yhtä voimakkaasti ja, että se muuttuisi rakkaudeksi.

Vaikka rakkauskirje ei ole ehkä ensisijainen tapa lähestyä ihastustaan, etenkään yläasteella, olen ylpeä, että tein sen. Olen ylpeä siitä, että uskalsin, vaikka pelotti ihan järjettömästi ja olin solmussa tunteideni kanssa. En antanut järjen osallistua päätöksentekoon (ihan kuin se olisi muutenkaan mahdollista kohdallani ;) ) enkä miettinyt, etten olisi sitä voinut tehdä. Että se olisi ollut hullua, suorastaan järjetöntä. Mutta kukaan ei kuollut. En häpeä tätä asiaa yhtään, vaikka jotain voikin nolottaa puolestani. Nyt en ainakaan jää katumaan sitä, etten koskaan edes yrittänyt.