Nyt selviää kaksi asiaa minusta. Olen katsonut BB:tä. Viime kautta jonkun verran, tätä kautta enemmän ja otsikkohan on otettu tämän kauden yhdestä viikkotehtävästä, jossa asukkaiden piti luoda oma bändi, biisi ja musiikkivideo. Silloiset kartanon asukkaat tekivät biisin, jonka he nimesivät otsikon mukaisesti. Ajattelin sen olevan kuin nakutettu tähän postaukseen, jossa kerron alkoholisuuntautumisestani. Olen nimittäin absolutisti.
Joskus joulupöydässä olen maistanut punaviiniä ja ehtoollisviini meni konfirmaatiossa kurkusta alas, mutta siinä se onkin. Kun on tullut tilanteita, joissa alkoholia on ollut tarjolla, en vain ole tuntenut houkutusta enkä halua ottaa sitä. Ei vain ole tehnyt mieli enkä ole ollut kiinnostunut asiasta. Pikkuhiljaa päädyin siihen tulokseen, että olen absolutisti. Sanon ihmisille ihan suoraan, etten juo ollenkaan. Reaktiot ovat vaihtelevia. Joillekin joudun selittämään asiaa yhtä paljon kuin että olisin alkoholisti ja siltikin he pyörittävät epäuskoisina silmiään. Tylsä tyyppi, he ajattelevat. Toiset taas sanovat arvostavansa päätöstäni ja hyväksyvät asian. He eivät tee siitä ongelmaa ja se on minusta hienoa, koska olen täysin sujut päätökseni kanssa. En välitä siitä, kuinka paljon muut käyttävät alkoholia, toivon vain, että jokainen arvostaa omaa terveyttään. En tuomitse ketään heidän alkoholin käyttönsä perusteella, joten odotan yhtä hyväksyvää asennetta myös juomattomuuttani kohtaan. Tällaiset päätökset ovat jokaisen henkilökohtaisia ratkaisuja ja kaikilla on niihin oikeus ilman pelkoa kritisoinnin kohteeksi joutumisesta.
Olenko koskaan miettinyt, että pitäisikö alkaa käyttämään alkoholia, koska suurin osa tekee niin? Jäänkö muuten porukan ulkopuolelle? Rehellisyyden nimissä ensimmäiseen kysymykseen vastaus on kyllä. Kun yläasteella muut rupesivat ryyppäämään, en tuntenut mitään halua liittyä heihin. Olin muutenkin ihan erilainen kuin he ja jouduin kiusatuksi heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Oli siis parempi tehdä ihan eri juttuja kuin ne. Lukiossa en asiaa liiemmin miettinyt. Ystäväni pyysivät minua baariin aina mukaan eikä ketään tuntunut haittaavan se, etten juonut. En edes joutunut hirveästi selittämään asiaa, koska ystäväporukkamme koostuu ihanan erilaisista ihmisistä, joten kaikilla on lupa olla oma itsensä. Mutta mitäs sitten, kun menin yliopistoon, jossa ryyppääminen on enemmän kuin suotavaa?
Ensimmäinen ajatus: olen absolutisti. Aika kuluu, huomaan, että vau, täällä on tosi kivoja tyyppejä, haluan pysyä porukassa mukana. Sydän pistää miettimään: "Pitäiskö alkaa juoda? Aloita siideristä Nora. Älä jää ulkopuolelle ehdottomuutesi takia." Mutta järki tulee väliin:"Hitto, mä en ole tähänkään asti tehnyt sen mukaan, miten muut tekee, jos se ei tunnu siltä, miltä haluan sen tuntuvan. Olen ollut lojaali itselleni tähän asti, miksi nyt sortuisin paineen (, jonka itse asetin) alla." Kävin keskustelua itseni kanssa ja päädyin siihen, etten ala juomaan. Olen puhunut asiasta monien kanssa yliopistolla eikä kukaan ole sanonut, että "mieti nyt vielä". He ovat sanoneet, että jokainen saa olla oma itsensä. Ja uskon sen.
Joten jatkossakin tyydyn kuoharin sijaan pommacciin. Koska olen välillä outo ihminen (olen tullut jostain Venusta kauempaa) on vielä muutama seikka, mitä ihmiset välillä ihmettelevät. Koska puhutaan juomisesta, niin mainitsenpa tässä samalla, etten juo myöskään kahvia. Enkä teetä. Enkä vissy-vettä. Myöskään limskat ei ole kauhean hyviä. Maitoakaan en enää ole juuri juonut. Ja hyi, energiajuomat! Ravitakseni elimistöäni jollakin nesteellä, olen päätynyt veteen. Mutta lupaan työstää projektiani "opi tykkäämään teestä", jotta olisin aikuismaisempi ja sosiaaliset tilanteet hoituisivat vähemmällä ihmettelyllä ;) Aina pitää erottua joukosta, joten siksi yritän olla mahdollisimman rajoittunut....
perjantai 26. syyskuuta 2014
lauantai 13. syyskuuta 2014
Päivän piristys puhelinmyyjältä
Olen viettänyt rauhaisaa lauantai päivää, rentoutunut, lukenut ja katsonut tv:tä. Istun mukavasti keittiön tuolilla ja kuulen kännykkäni soivan. Toinen jalka on ihan puutunut, kun olen istunut sen päällä, joten hypin yhdellä jalalla puhelimen luokse. Vieras numero, arvaan heti, että kyseessä on puhelinmyyjä, mutta vastaan silti. Miellyttävä naisääni alkaa kertoa, kuinka minulla on mahdollisuus saada koekäyttöön joku uusin Ladyshaver. Siitä ei tule mitään maksua jne. Sanon aina puhelinmyyjille ei kiitos, koska pelkään tulevani huijatuksi. Ja, koska en ihan oikeasti tarvitse heidän kauppaamiaan tuotteita. Joten vastasin naisellekin, että ei kiitos, en tarvitse tuotetta, mutta kiitos ajastasi. Nainen ei luovuta, vaan kysyy:"Etkö sitten käytä shaveria?". Siinä vaiheessa olen kiitollinen, että keskustelu käydään puhelimessa ;) Jotenkin tuntuu hassulta, että ventovieras ihminen kysyy noin henkilökohtaista. En kuitenkaan jäänyt sanattomaksi, vaan totesin, että käytän kyllä, mutta minulla on siihen jo toimivat välineet :D Sitten puhelu päättyi hyvän viikonlopun toivotuksiin. Ja mä jäin hymyilemään olohuoneeseen.
Puhelinmyyjät soittelee mulle muutaman kerran kuukaudessa, kerran kolme soitti saman päivän aikana! Eniten mua ärsyttää se jankuttaminen, kun olen kieltäytynyt tilaamasta mitään tai ottamasta vastaan "ilmais" lahjoja. Ymmärrän kyllä, että se on heidän työtään ja palkka määräytyy suurimmalta osin myynnin perusteella, jolloin heidän on tehtävä kaikkensa myydäkseen jotakin tuotetta. Se on raskasta työtä. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä olen työskennellyt puhelinmyyjänä. Mun ensimmäinen työpäivä oli samalla viimeinen :D Ihmiset olivat niin torjuvia ja vihaisiakin ja otin sen liian henkilökohtaisesti. Kun työpaikalla joutuu nielemään kyyneleitä, tietää olevansa väärässä paikassa. Mulla oli koko ajan sellainen olo, että pidän ihmisiä tyhminä, koska meillä oli myyntipuhe valmiina paperilla nokan edessä, joka piti esittää. Siinä puhuttiin "yllätyksestä", joka meillä oli asiakkaalle. Se tuntui suoraan sanottuna naurettavalta....
Jos olisin jatkanut töitä siellä, olisin varmaan nyt puolikuuro. Meillä ei ollut mitään kuulokkeita tai hienoja laitteita käytössä, vaan ihan peruskännykät. Ja kaikki soittelivat samassa huoneessa. Voitte kuvitella sitä metelin määrää. Se oli tehdä hulluksi jo ensimmäisen tunnin aikana! Ja sitten, kun vierestä kuuluu, että "kiitos sulle tilauksesta, me lähetetään tuotteet tulemaan" ja tiedät olevasi ainut, joka ei ole saanut edes yhtä vaivaista lehteä myytyä. Paitsi yksi asiakas jäi kyllä harkitsemaan tilaamista ja lupasin soittaa seuraavalla viikolla uudelleen.... :) Jäiköhän hän sitten ilman....
Kun otin työn vastaan, läheiset pitivät minua hulluna ja sanoivatkin ihan suoraan, ettei musta ole siihen. Olin puoliksi samaa mieltä, mutta rahan ahneena päätin kokeilla ja mietin, että ehkä musta onkin. No ei ollut, mutta tulipahan sekin koettua. Mistä sitä voi tietää, mikä on sun juttu, jos ei kokeile vähän kaikkea? En kadu sitäkään kokemusta, vaikka olin sangen pettynyt itseeni sen päivän jälkeen. Tästä on nyt kaksi vuotta aikaa, joten olen ehtinyt käsitellä asiaa ja todeta, että mua tarvitaan jossain muualla kuin puhelinmyynnissä!
Aurinkoista viikonloppua ja vastatkaa ihmeessä vieraisiin numeroihin! Lupaan, etten se ole minä ;)
Puhelinmyyjät soittelee mulle muutaman kerran kuukaudessa, kerran kolme soitti saman päivän aikana! Eniten mua ärsyttää se jankuttaminen, kun olen kieltäytynyt tilaamasta mitään tai ottamasta vastaan "ilmais" lahjoja. Ymmärrän kyllä, että se on heidän työtään ja palkka määräytyy suurimmalta osin myynnin perusteella, jolloin heidän on tehtävä kaikkensa myydäkseen jotakin tuotetta. Se on raskasta työtä. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä olen työskennellyt puhelinmyyjänä. Mun ensimmäinen työpäivä oli samalla viimeinen :D Ihmiset olivat niin torjuvia ja vihaisiakin ja otin sen liian henkilökohtaisesti. Kun työpaikalla joutuu nielemään kyyneleitä, tietää olevansa väärässä paikassa. Mulla oli koko ajan sellainen olo, että pidän ihmisiä tyhminä, koska meillä oli myyntipuhe valmiina paperilla nokan edessä, joka piti esittää. Siinä puhuttiin "yllätyksestä", joka meillä oli asiakkaalle. Se tuntui suoraan sanottuna naurettavalta....
Jos olisin jatkanut töitä siellä, olisin varmaan nyt puolikuuro. Meillä ei ollut mitään kuulokkeita tai hienoja laitteita käytössä, vaan ihan peruskännykät. Ja kaikki soittelivat samassa huoneessa. Voitte kuvitella sitä metelin määrää. Se oli tehdä hulluksi jo ensimmäisen tunnin aikana! Ja sitten, kun vierestä kuuluu, että "kiitos sulle tilauksesta, me lähetetään tuotteet tulemaan" ja tiedät olevasi ainut, joka ei ole saanut edes yhtä vaivaista lehteä myytyä. Paitsi yksi asiakas jäi kyllä harkitsemaan tilaamista ja lupasin soittaa seuraavalla viikolla uudelleen.... :) Jäiköhän hän sitten ilman....
Kun otin työn vastaan, läheiset pitivät minua hulluna ja sanoivatkin ihan suoraan, ettei musta ole siihen. Olin puoliksi samaa mieltä, mutta rahan ahneena päätin kokeilla ja mietin, että ehkä musta onkin. No ei ollut, mutta tulipahan sekin koettua. Mistä sitä voi tietää, mikä on sun juttu, jos ei kokeile vähän kaikkea? En kadu sitäkään kokemusta, vaikka olin sangen pettynyt itseeni sen päivän jälkeen. Tästä on nyt kaksi vuotta aikaa, joten olen ehtinyt käsitellä asiaa ja todeta, että mua tarvitaan jossain muualla kuin puhelinmyynnissä!
Aurinkoista viikonloppua ja vastatkaa ihmeessä vieraisiin numeroihin! Lupaan, etten se ole minä ;)
torstai 4. syyskuuta 2014
Keliakiaviikon kunniaksi: My story
Valtakunnallinen keliakiaviikko on 1.-7.9.2014. Asia koskettaa minua läheltä, sillä sairastuin keliakiaan v.2008. Mutta tarinani alkaa jo vuoden 2007 keväästä. Olin silloin 13-vuotias ja kuudes luokka oli juuri päättymässä. En tiedä, miksi kaikki lähti liikkeelle niin ihmeellisesti, mutta näin ensimmäiset kärsimykseni alkoivat:
Menimme kuudennella luokalla luokkaretkelle PowerParkiin. Se oli kiva juttu. Siellä menin yhteen Music Express -laitteeseen, jossa jouduin käyttämään paljon sormieni puristusvoimaa pysyäkseni kyydissä. Laitteesta poistuttuani sormeni olivat jäykät ja kipeät, mutta ajattelin niiden palautuvan nopeasti. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan nivelkivut jäivät vaivaamaan. Kädet tuntuivat voimattomilta. Kun otin kirjan käteeni, teki mieli pudottaa se, kun sormissa ei tuntunut olevan yhtään voimaa. Käsityötunneilla lapasten kutominen tuotti tuskaa, kun sormet tuntuivat jäykiltä. Rukoilin koiranpentuamme olemaan näykkimättä edes leikillään kipeitä sormiani. Ensin sormet olivat vain jäykät, mutta pikkuhiljaa niitä rupesi särkemään. Olin todella peloissani.
Vuoden 2007 kesällä alkoi olla olla päiviä, jolloin vatsani oli kipeä. Tuntui kuin mahalaukkuni olisi ollut solmussa pari tuntia kerrallaan. Lääkäriaika ehdittiin varata, mutta sitten vatsakivut katosivat.
Alkoi yläaste. Olin valehtelematta seiskaluokalla varmaan enemmän kotona kuin koulussa, koska tunsin itseni usein kipeäksi. Lopulta nivelkivut äityivät niin pahoiksi, että menin lääkäriin alkuvuodesta 2008. Minulla epäiltiin nivelreumaa, koska sitä on suvussamme paljon, mutta yllätyksekseni sain diagnoosiksi keliakian vuoden 2008 keväällä. Keliakia ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vaikka isäpuoleni isä sitä sairastaakin. Olin diagnoosista helpottunut, koska oireille löytyi syy ja vieläpä sellainen, jonka hoitona on tarkka gluteeniton dieetti. Ei lääkkeitä, se on pääasia! Mutta ruokavaliossa täytyy olla "sairaan tarkka", mikä on tämän vuoden keliakiaviikon teemana. Yhtään lipsumisia ei sallita, jos haluaa pysyä terveenä. Keliakiaan kuuluu paljon liitännäissairauksia, joista kilpirauhasen liika-ja vajaatoiminnat ovat tulleet tutuiksi, mutta onneksi pystyn elämään täysipainoista elämää terveenä. Arvostan sitä todella!
Olen usein miettinyt, laukaisiko huvipuiston laite todella keliakiani. Siitäkö kaikki oikeasti alkoi? Jos en olisi mennyt siihen laitteeseen, olisiko keliakiani puhjennut myöhemmin? Anyway, en valita. Nykyään keliakia on jo osa identiteettiäni. Sen ansiosta olen oppinut leipomaan :) En koe keliakiaa riesana, koska se tulee olemaan kanssani aina. Olisi typerää tehdä siitä ongelma. Toki joskus ruokailutilanteet uusissa paikoissa ja etenkin sellaisissa, joissa on paljon ihmisiä, tulee välillä stressiä, että löytyykö sieltä jotain mulle sopivaa ja onhan se varmasti gluteenitonta. En ole hirveästi matkustellut, mutta ensi helmikuussa lähden siskoni kanssa Lontooseen ja sitä pitää jo suunnitella vähän etukäteen, miten selviän hengissä ;) Mutta koen olevani täysin sinut keliakian kanssa enkä osaisi kuvitella elämääni ilman sitä. Enkä leipomista tavallisista jauhoista!! :D
Lopuksi vielä asioita, joita keliaakikoilta usein kysytään, ja mitä itse vastaan :)
1. Miten voit elää ilman ruisleipää?!
Helposti, koska en ole oikeastaan koskaan ollut mikään ruisleivän suurin ystävä. Pidän enemmän
sen tuoksusta kuin mausta, joten voin edelleenkin vain haistella ruisleipäpusseja :)
2. Kaipaatko jotain tavallista ruoka-ainetta tai tuotetta?
Doris-keksejä olen ikävöinyt, enkä ole vielä keksinyt, miten niitä voisi leipoa gluteenittomasti itse.
Domino-keksit osaan tehdä jo gluteenittomina ;)
3. Kai sä voit maistaa tota vehnäpullaa tai syödä juustokakusta sen täytteen ja jättää pohjan?
Ei tulis mieleenkään!! Pienikin altistus vaurioittaa mun rakasta suolinukkaa ja sen toipuminen
kestää viikkoja, ehkä kuukausia. Enkä halua vatsakipuja tai niveloireita. On olemassa ihan
tarpeeksi hyviä gluteenittomia herkkuja niin, ettei mun tarvitse leikkiä terveyteni kustannuksella.
4. Ajatuskin gluteenittomilla jauhoilla leipomisesta tuntuu mahdottomalta!
Ei se ole. Mäkin olen siihen pystynyt ja ihan fiksun näköisiä tarjoiluja saanut aikaiseksi. Tehdessä
oppii! Haasta itsesi ja yllätä keliaakikko :)
5. Jäätkö paljon ilman herkkuja esim. kyläilessä?
Joskus pitää jättää mässäilyt vähemmälle, mutta todella harvoin on niin, etteikö mulle jotain
tarjoittaisi. Aina olen edes banaanin saanut, jos ei muuta. Tärkeämpää on seura <3
6. Onko keliakia rasite?
Ei ole. Oikeanlainen asennoituminen on tärkeää ja maailmassa on paljon pahempiakin sairauksia
(, joilta en väitä olevani turvassa), joten keliakia kulkee mun elämässä suhteellisen vaivattomasti.
Aina on hyvä erottua jotenkin muista ;)
Ja, koska kutonen on yksi huonon onnen luvuistani, laitan vielä yhden kysymyksen with my answer:
7. Miltä tuntuu, kun jotkut pitävät gluteenitonta ja mautonta synonyymeinä?
No ei se ihan niin oo, koska kyllä mä edelleen tykkään syödä :) Jotkut gluteenittomat leivät
ovat pahanmakuisia tai eivät maistu miltään, mutta niitä oppii välttämään ja nykyään
riisikakuille löytyy kymmeniä vaihtoehtoja ja koko ajan tulee lisää uusia tuotteita! Ja kannattaa
leipoa itse, niin on ainakin maukasta ja maistuvaa ;)
Seitsemän vuotta keliakian kanssa on opettanut paljon ja jatkossakin aion pysyä kärryillä, mitä sillä rintamalla tapahtuu. Koko ajan tehdään uusia tutkimuksia ja kauppojen hyllyt täyttyvät uusista tuotteista. Jos olet koskaan miettinyt, miltä tuntuisi elää päivä keliaakikkona, haastan Sinut kokeilemaan sitä! Tai koko viikon! Tai sitten, yritä leipoa jotain gluteenitonta, onnistut varmasti!
Menimme kuudennella luokalla luokkaretkelle PowerParkiin. Se oli kiva juttu. Siellä menin yhteen Music Express -laitteeseen, jossa jouduin käyttämään paljon sormieni puristusvoimaa pysyäkseni kyydissä. Laitteesta poistuttuani sormeni olivat jäykät ja kipeät, mutta ajattelin niiden palautuvan nopeasti. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan nivelkivut jäivät vaivaamaan. Kädet tuntuivat voimattomilta. Kun otin kirjan käteeni, teki mieli pudottaa se, kun sormissa ei tuntunut olevan yhtään voimaa. Käsityötunneilla lapasten kutominen tuotti tuskaa, kun sormet tuntuivat jäykiltä. Rukoilin koiranpentuamme olemaan näykkimättä edes leikillään kipeitä sormiani. Ensin sormet olivat vain jäykät, mutta pikkuhiljaa niitä rupesi särkemään. Olin todella peloissani.
Vuoden 2007 kesällä alkoi olla olla päiviä, jolloin vatsani oli kipeä. Tuntui kuin mahalaukkuni olisi ollut solmussa pari tuntia kerrallaan. Lääkäriaika ehdittiin varata, mutta sitten vatsakivut katosivat.
Alkoi yläaste. Olin valehtelematta seiskaluokalla varmaan enemmän kotona kuin koulussa, koska tunsin itseni usein kipeäksi. Lopulta nivelkivut äityivät niin pahoiksi, että menin lääkäriin alkuvuodesta 2008. Minulla epäiltiin nivelreumaa, koska sitä on suvussamme paljon, mutta yllätyksekseni sain diagnoosiksi keliakian vuoden 2008 keväällä. Keliakia ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vaikka isäpuoleni isä sitä sairastaakin. Olin diagnoosista helpottunut, koska oireille löytyi syy ja vieläpä sellainen, jonka hoitona on tarkka gluteeniton dieetti. Ei lääkkeitä, se on pääasia! Mutta ruokavaliossa täytyy olla "sairaan tarkka", mikä on tämän vuoden keliakiaviikon teemana. Yhtään lipsumisia ei sallita, jos haluaa pysyä terveenä. Keliakiaan kuuluu paljon liitännäissairauksia, joista kilpirauhasen liika-ja vajaatoiminnat ovat tulleet tutuiksi, mutta onneksi pystyn elämään täysipainoista elämää terveenä. Arvostan sitä todella!
Olen usein miettinyt, laukaisiko huvipuiston laite todella keliakiani. Siitäkö kaikki oikeasti alkoi? Jos en olisi mennyt siihen laitteeseen, olisiko keliakiani puhjennut myöhemmin? Anyway, en valita. Nykyään keliakia on jo osa identiteettiäni. Sen ansiosta olen oppinut leipomaan :) En koe keliakiaa riesana, koska se tulee olemaan kanssani aina. Olisi typerää tehdä siitä ongelma. Toki joskus ruokailutilanteet uusissa paikoissa ja etenkin sellaisissa, joissa on paljon ihmisiä, tulee välillä stressiä, että löytyykö sieltä jotain mulle sopivaa ja onhan se varmasti gluteenitonta. En ole hirveästi matkustellut, mutta ensi helmikuussa lähden siskoni kanssa Lontooseen ja sitä pitää jo suunnitella vähän etukäteen, miten selviän hengissä ;) Mutta koen olevani täysin sinut keliakian kanssa enkä osaisi kuvitella elämääni ilman sitä. Enkä leipomista tavallisista jauhoista!! :D
Lopuksi vielä asioita, joita keliaakikoilta usein kysytään, ja mitä itse vastaan :)
1. Miten voit elää ilman ruisleipää?!
Helposti, koska en ole oikeastaan koskaan ollut mikään ruisleivän suurin ystävä. Pidän enemmän
sen tuoksusta kuin mausta, joten voin edelleenkin vain haistella ruisleipäpusseja :)
2. Kaipaatko jotain tavallista ruoka-ainetta tai tuotetta?
Doris-keksejä olen ikävöinyt, enkä ole vielä keksinyt, miten niitä voisi leipoa gluteenittomasti itse.
Domino-keksit osaan tehdä jo gluteenittomina ;)
3. Kai sä voit maistaa tota vehnäpullaa tai syödä juustokakusta sen täytteen ja jättää pohjan?
Ei tulis mieleenkään!! Pienikin altistus vaurioittaa mun rakasta suolinukkaa ja sen toipuminen
kestää viikkoja, ehkä kuukausia. Enkä halua vatsakipuja tai niveloireita. On olemassa ihan
tarpeeksi hyviä gluteenittomia herkkuja niin, ettei mun tarvitse leikkiä terveyteni kustannuksella.
4. Ajatuskin gluteenittomilla jauhoilla leipomisesta tuntuu mahdottomalta!
Ei se ole. Mäkin olen siihen pystynyt ja ihan fiksun näköisiä tarjoiluja saanut aikaiseksi. Tehdessä
oppii! Haasta itsesi ja yllätä keliaakikko :)
5. Jäätkö paljon ilman herkkuja esim. kyläilessä?
Joskus pitää jättää mässäilyt vähemmälle, mutta todella harvoin on niin, etteikö mulle jotain
tarjoittaisi. Aina olen edes banaanin saanut, jos ei muuta. Tärkeämpää on seura <3
6. Onko keliakia rasite?
Ei ole. Oikeanlainen asennoituminen on tärkeää ja maailmassa on paljon pahempiakin sairauksia
(, joilta en väitä olevani turvassa), joten keliakia kulkee mun elämässä suhteellisen vaivattomasti.
Aina on hyvä erottua jotenkin muista ;)
Ja, koska kutonen on yksi huonon onnen luvuistani, laitan vielä yhden kysymyksen with my answer:
7. Miltä tuntuu, kun jotkut pitävät gluteenitonta ja mautonta synonyymeinä?
No ei se ihan niin oo, koska kyllä mä edelleen tykkään syödä :) Jotkut gluteenittomat leivät
ovat pahanmakuisia tai eivät maistu miltään, mutta niitä oppii välttämään ja nykyään
riisikakuille löytyy kymmeniä vaihtoehtoja ja koko ajan tulee lisää uusia tuotteita! Ja kannattaa
leipoa itse, niin on ainakin maukasta ja maistuvaa ;)
Seitsemän vuotta keliakian kanssa on opettanut paljon ja jatkossakin aion pysyä kärryillä, mitä sillä rintamalla tapahtuu. Koko ajan tehdään uusia tutkimuksia ja kauppojen hyllyt täyttyvät uusista tuotteista. Jos olet koskaan miettinyt, miltä tuntuisi elää päivä keliaakikkona, haastan Sinut kokeilemaan sitä! Tai koko viikon! Tai sitten, yritä leipoa jotain gluteenitonta, onnistut varmasti!
maanantai 1. syyskuuta 2014
Nyt ymmärrän paremmin
Liikun nykyään lähes päivittäin Turussa. On (melkein) aina mukavaa mennä kaupungin vilskeeseen täältä rauhallisesta Naantalista ja ihailla kaupungin monikulttuurisuutta. Ihmisten kirjo on suuri. On ihmisiä erilaisista lähtökohdista. Jokainen suuntaa kohti omaa päämääräänsä ja kantaa mukanaan omia unelmiaan. Toiveita tulevaisuudesta tai pelkästään alkavasta päivästä. Toisten harteilla painavat pettymykset. Voimme yrittää arvailla tunnetta vastaantulijan sisällä aavistamatta yhtään, mikä se on. Miksi joku ei hymyile. Onko hän töykeä hapannaama vai kenties omissa mietteissään. Jos hän sattuu katsomaan silmiisi ja sinä hymyilet, ehkä saat hymyn takaisin. Ei pitäisi aina ensimmäiseksi nähdä muita negatiivisessa valossa, vaikka jonkun ulkokuori vaikuttaisi siltä, kuin muut voisivat painua pimeimpään metsään, näin kauniisti sanottuna. Emme koskaan tiedä, mitä toistemme sisäisissä maailmoissa tapahtuu. Arvailujen varaan ei kannata rakentaa mitään kovin kestävää.
Tänä aamuna, kun kävelin yliopistolle, huomioni kiinnittyi erääseen vanhaan rouvaan, joka kerjäsi liikennevalojen vieressä. Hän on varmasti ollut siinä ennenkin, tai jos hän ei ole, joku toinen on. Suhtaudun kerjäämiseen aika negatiivisesti. Yhteiskuntamme ei katso sitä hyvällä ja nykyinen taloustilanne on ajanut myös monet suomalaiset ahdinkoon. Kävelen kerjäävien ihmisten ohi ja kuulen heidän rukouksensa, mutta en välitä niistä. Usein kupit ovat tyhjiä muutamaa kolikkoa lukuunottamatta. Mutta tänä aamuna tullessani liikennevaloista kerjäävää vanhaa rouvaa kohti, sydämeni melkein särkyi. Näin hänen kasvoillaan juonteiden joukossa kyynelten virtaamiskohdat. Kuinka monet itkut hänen kasvoillaan on itketty pelosta ja ahdingosta. Mieleni teki polvistua hänen eteensä, ottaa häntä käsistä kiinni ja sanoa: "annan sinulle niin paljon rahaa, että voit lähteä nyt perheesi luokse ja huolehtia heistä". Mutta en voinut antaa hänelle rahaa. Olen opiskelija, rahallisesti köyhä ihminen siis itsekin. Ja ehkä juuri siksi tunnen, että nyt ymmärrän paremmin ihmisiä, jotka kerjäävät kadunvarsissa. Ymmärrän, miltä tuntuu laskea joka penni ja toivoa, että jääkaapissa on loppuviikosta muutakin kuin valo. Jätin naisen kuiskimaan rukouksiaan ja toivon, että niihin vastataan.
Maailma on täynnä ihmisiä, joille huominen ei ole itsestäänselvyys. Monet heistä taistelevat päivittäin epävarmuutta vastaan ja yrittävät selvitä yhden yön kerrallaan. Elämän kovuutta ei voi täysin ymmärtää, jos ei itse ole sitä kokenut. Kuulun niihin onnekkaisiin, joilla on aina ollut perusasiat elämässä hyvin, joten voin vain yrittää ymmärtää sitä kärsimystä, jota pelon alaisuudessa eläminen tuottaa. Nyt elän taloudellisesti tiukkaa aikaa ja tunnen itsekkyyttä, kun laitan rahat vain itseni elättämiseen, mutta siihenkin ne hädin tuskin riittävät. Olen kiitollinen kaikesta, minkä yhteiskunta opiskelijoille suo, sen haluan sanoa. Yritän kasvaa henkisesti ja kypsyä hyvään ajatteluun. Yritän oppia ymmärtämään paremmin niitä asioita, jotka olen tähän asti ohittanut, koska ne eivät ole koskettaneet minua. En koe, että olen elänyt itsekkäästi, mutta koskaan ei voi välittää liikaa.
Tänä aamuna, kun kävelin yliopistolle, huomioni kiinnittyi erääseen vanhaan rouvaan, joka kerjäsi liikennevalojen vieressä. Hän on varmasti ollut siinä ennenkin, tai jos hän ei ole, joku toinen on. Suhtaudun kerjäämiseen aika negatiivisesti. Yhteiskuntamme ei katso sitä hyvällä ja nykyinen taloustilanne on ajanut myös monet suomalaiset ahdinkoon. Kävelen kerjäävien ihmisten ohi ja kuulen heidän rukouksensa, mutta en välitä niistä. Usein kupit ovat tyhjiä muutamaa kolikkoa lukuunottamatta. Mutta tänä aamuna tullessani liikennevaloista kerjäävää vanhaa rouvaa kohti, sydämeni melkein särkyi. Näin hänen kasvoillaan juonteiden joukossa kyynelten virtaamiskohdat. Kuinka monet itkut hänen kasvoillaan on itketty pelosta ja ahdingosta. Mieleni teki polvistua hänen eteensä, ottaa häntä käsistä kiinni ja sanoa: "annan sinulle niin paljon rahaa, että voit lähteä nyt perheesi luokse ja huolehtia heistä". Mutta en voinut antaa hänelle rahaa. Olen opiskelija, rahallisesti köyhä ihminen siis itsekin. Ja ehkä juuri siksi tunnen, että nyt ymmärrän paremmin ihmisiä, jotka kerjäävät kadunvarsissa. Ymmärrän, miltä tuntuu laskea joka penni ja toivoa, että jääkaapissa on loppuviikosta muutakin kuin valo. Jätin naisen kuiskimaan rukouksiaan ja toivon, että niihin vastataan.
Maailma on täynnä ihmisiä, joille huominen ei ole itsestäänselvyys. Monet heistä taistelevat päivittäin epävarmuutta vastaan ja yrittävät selvitä yhden yön kerrallaan. Elämän kovuutta ei voi täysin ymmärtää, jos ei itse ole sitä kokenut. Kuulun niihin onnekkaisiin, joilla on aina ollut perusasiat elämässä hyvin, joten voin vain yrittää ymmärtää sitä kärsimystä, jota pelon alaisuudessa eläminen tuottaa. Nyt elän taloudellisesti tiukkaa aikaa ja tunnen itsekkyyttä, kun laitan rahat vain itseni elättämiseen, mutta siihenkin ne hädin tuskin riittävät. Olen kiitollinen kaikesta, minkä yhteiskunta opiskelijoille suo, sen haluan sanoa. Yritän kasvaa henkisesti ja kypsyä hyvään ajatteluun. Yritän oppia ymmärtämään paremmin niitä asioita, jotka olen tähän asti ohittanut, koska ne eivät ole koskettaneet minua. En koe, että olen elänyt itsekkäästi, mutta koskaan ei voi välittää liikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)