Mukavuusalueen ulkopuolella

Kehittyäkseen on joskus poistuttava tutuista ja turvallisista ympäristöistä ja astuttava oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Se voi olla pelottavaa ja ahdistavaa. Se voi myös olla äärimmäisen antoisaa, vaikka sen saattaakin huomata vasta, kun on jo selviytynyt vastaanottamistaan haasteista. Olen tällä viikolla joutunut kohtaamaan kaksi kertaa tilanteen, jossa olen ennen tuntenut melkeinpä pakokauhua. Joudun nimittäin tällä periodilla osallistumaan yliopistossa englannin kurssille. Meillä on joka viikko helmikuun loppuun asti kaksi englannin luentoa viikossa, tiistaisin ja torstaisin.

Olen pelännyt tätä jo useamman kuukauden ajan ja miettinyt, miten ihmeessä selviän tästä. Ylioppilaskirjoituksissa tavoitteenani oli vain päästä läpi englannista ja siihen nipin napin pystyin. Koulussa olevista englannintunneista on jäänyt vain sellaisia muistikuvia, että vilkuilin jatkuvasti kelloa ja toivoin ajan kuluvan nopeasti. Joskus pärjäsin paremmin kuin odotin, mutta lähes aina tunsin älytöntä epävarmuutta englannin tunnille mentäessä. Ja siellä istuessa. Aina kun opettaja vaihtoi kielen suomesta englantiin, tuntui että kaikki vähäinenkin osaaminen poistui mielestäni enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Olin joillakin enkun tunneilla yksin, niin etten tuntenut muita kauhean hyvin ja silloin aina pelkäsin, että keneltä kysyn, jos en ymmärrä esimerkiksi sitä, mitä tuli läksyksi. Myös puheharjoitukset olivat pahoja, etenkin, jos kaverit oli eri ryhmässä.

Nämä ajatukset mielessäni menin yliopiston ensimmäiselle englannin kurssilleni. Mietin, että tämän tunnin jälkeen on taas yksi tunti vähemmän englantia. Sitten se alkoi. Meillä on ihana opettaja. Hän on englantilainen ja kertoi, ettei osaa suomea hirveän hyvin. Hän sanoi ymmärtävänsä, kuinka pelottavalta meistä voi tuntua puhua englanniksi. Teimme harjoitteita ja aika kuluikin yllättävän nopeasti. Kun luento päättyi, mulla oli hyvä fiilis. Ei se ollutkaan niin hirveää.

Torstai-aamuna taas mentäessä englannin tunnille mun sydäntä puristi hieman. Yritin muistella ensimmäistä luentoa ja sitä, kuinka siellä oli jopa kivaa?! Tuntimme alkoi sillä tavalla, että meidän piti nousta ylös penkeistä ja jokaisen piti vuorollaan laulaa englanniksi se, mitä oli sinä aamuna tehnyt. No ei oikeesti, vaan meidän piti kyllä nousta ylös penkeistä, mutta oli mentävä jonkun tyypin luokse ja small talkata. Aluksi mietin, että apua, toivottavasti siitä ei tule kiusallista ja ei siitä tullutkaan. Ihmeen hyvin sekin sujui. Tämän luennon jälkeen olin vakuuttunut siitä, että mä selviän tästä kurssista. Ihan varmasti. Tuleva ruotsin kurssi on sitten asia erikseen....

Aion yrittää olla rohkea enkä päästää epävarmuutta päälle, koska itseluottamuksen puute on varmasti yksi suuri syy siihen, miksen uskalla käyttää englantia, vaikka ihan varmasti osaan enemmän kuin uskonkaan. Tavallaan harmittaa, että olen yläasteelta lähtien hokenut itselleni, ettei mulla ole kielipäätä ja siksi en ole myöskään panostanut kielten opiskeluun. Ei se helppoa missään tapauksessa ole nytkään, mutta ainakin asenne on oikeampi. Tärkeintä mulle on nyt todistaa itselleni, että pystyn tähän ja luottaa, etten ole niin tyhmä kuin kuvittelen.

Koska joskus on sallittava itselleen herkkupalkinto haasteen jälkeen, niin torstaina kävin kaupassa ostamassa ihania herkkuja:

Nyt mulla on opiskelun täyteinen viikonloppu edessä, mutta aion tehdä sen mahdollisimman rennosti ja katsoa myös hauskoja tv-ohjelmia, joiden ajaksi saan laittaa aivot narikkaan. Siellä ne taitavat vielä olla edellisen kerran jäljiltä.... ;)

Ihanaa viikonloppua kaikille raskaan työn raatajille!

Tunne, joka säätelee kaikkea elämää

"Etsin yhtä ainutta lakia, joka säätelisi kaikkea elämää. Löysin pelon...". Tällaisen ajatuksen takana on kirjailija Michael Ondaatje. Ei ole olemassa mitään yhtä määräävää ja hallitsevaa tunnetta kuin pelko, jolla on pääsy ihmisen sisimpään. Pelon vuoksi voivat monet asiat jäädä tekemättä ja unelmat toteuttamatta tai sitten tekee asioita juuri pelon vuoksi. Ei uskalla kuunnella sydäntään, kun tuntee vain pelon jyskeen korvien välissä. Pelko ahdistaa ja väsyttää, ihminen tulee sairaaksi, kun joutuu rajoittamaan itseään.

Lukiossa kirjoitin esseen "Pelon kourissa", jossa käytin yllämainittua sitaattia. Lainasin esseessäni myös Sofi Oksasen Puhdistus-elokuvassa kuulemani Aliiden vuorosanat:"Ihminen juoksee pakoon niin kauan kuin se jaksaa, ja sitten, kun se ei enää jaksa, se menee piiloon." Ihminen voi yrittää paeta pelkoa ja unohtaa asiat, jotka tuottavat pahaa oloa, mutta samalla sitä varmasti tietää, että joskus tosiasiat joutuu kohtaamaan. Piilossa voi vetää henkeä, valmistautua ja vahvistua, mutta jossain vaiheessa on astuttava esiin. On otettava riski, että luoti osuu suoraan sydämeen. Et ehkä ole sama ihminen, kun olet joutunut kasvamaan henkisesti. Pääasia on, että olet olemassa, vaikka hengittäminen olisi vaivalloista. Pelottavien asioiden jälkeen on uskottava, että vielä jonain päivänä omat jalat kantavat.

Pelkoa on monenlaista. Monet asiat voivat pelottaa. Joitakin pelkoja voi käsitellä ja niiden kanssa voi oppia elämään. Voi hyväksyä, että kaikki ei ole omissa käsissä. Itse pelkään vakavia sairauksia. Ahdistun, kun mietin, mitä kaikkea kamalaa minulle tai rakkailleni voi tapahtua tässä rumassa, säälimättömässä maailmassa. Pelkään myös pettymyksiä. Ja kuten ehkä arvaatte, olen joutunut niitä kohtaamaan. Kukapa ei olisi? Ei elämässä voi aina onnistua eivätkä läheskään kaikki asiat mene suunnitelmien mukaan. Mutta joskus pelkään pettymyksen tunnetta niin paljon, etten uskalla edes yrittää. Epäonnistun jo etukäteen, jotta en varmasti odottaisi liikoja elämältäni. Surkeaa, tiedän. Oma mieli on joskus hemmetin ovela. Ja tyhmä.

Jos mietin vähän pintapuolisempia pelkoni aiheita, niin yksi yleisin on esitelmän tai puheen pitäminen, joita opiskelun merkeissä joutuu silloin tällöin kohtaamaan. Minua jännittää todella paljon suun avaaminen suuren ihmisjoukon edessä ja oman puheenvuoron ottaminen, joten kyllä se välillä menee ihan pelon puolelle. Kun jännitys kasvaa älyttömäksi en voi uskoa, että olen laittanut itseni siihen tilanteeseen ja pieni pakokauhu sykkii rinnassani. Mutta en ole koskaan luovuttanut näissä tilanteissa. Olen ehkä yrittänyt juosta pakoon siirtämällä tilannetta niin kauas kuin mahdollista ja toivonut olevani keuhkokuumeessa esitelmäpäivänä, mutta kun tilanne on tullut eteen, olen täristen kohdannut sen. Ihan kirjaimellisesti täristen. Joskus naamakin tärisee ja silloin jännitykseen sekoittuu kyllä häpeääkin ;) Mutta tärkeintä on kohdata tilanne ja useista näistä tilanteista on loppujen lopuksi jäänyt tosi hyvä fiilis!

Pelolla on taipumus ottaa ihmisen koko elämä hallintaan ja säädellä sitä mielipuolisesti, mutta siihen ei tarvitse alistua. On selvää, ettei kukaan selviä elämästä ilman pelkoja, mutta ne eivät ole ansoja, joihin langettuaan kaikki toivo olisi menetetty. Taistelutahdon edessä pelko on voimaton. Kysymys on halusta ylittää itsensä ja asettua pelon yläpuolelle. Ja siihen pystyt varmasti! Ehkä vielä pelko jatkaa ainoana lakina kaiken elämän säätelijänä, mutta taistelu sitä vastaan jatkuu entistä kovempana. Koskaan ei pidä luovuttaa mahdottomienkaan asioiden edessä. Ne on tehty mahdollisiksi.

Paluu arkeen ankeaan. Ei oikeasti vielä, koska aion vähän fiilistellä joulua.

Huh huh. Kuukauden joululoma on nyt ohi ja tänään oli ensimmäinen opiskelupäivä tämän vuoden puolella. Olin valmistautunut yhden luennon päivään, mutta lopulta istuinkin kuuden tunnin edestä yliopistolla. Ei mikään kevyt paluu todellisuuteen. Mutta olen niin onnellinen siitä, että minulla on tässä periodissa keskiviikko ja perjantai päiviä, jolloin ei ole luentoja. Tykkään siitä, että saan suunnitella aikatauluni itse joustavasti ja kirjoittaa runoja vaikka koko yön eikä tarvitse miettiä herääkö ajoissa luennolle valvotun yön jälkeen. Ihan niin kuin lomalla....

Olin koko joululoman äidin ja sisarusteni luona ja voi että, kuinka nautin rennoista päivistä, jolloin sain lukea, syödä, ulkoilla, kirjoitella, katsoa elokuvia ja vain olla. Kaikkea tätä mielin määrin. Aion rentoutua hiihtolomalla yhtä antaumuksella, mutta sitä ennen tiedossa on niska limassa raatamista. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että joulu tuli ja meni ja nyt pitää taas vuosi odotella seuraavaa jouluruokailua. Onneksi otin paljon kuvia, niin joulufiiliksiin voi palata ihan milloin vain.

                                                Ilman joulurauhan julistusta ei tule joulua!

                                              Voisin syödä jouluruokaa vaikka joka päivä....

                                                    Kinkku on kunkku :P

                                                    Paula Koivuniemi tv:ssä <3

                                                    Leffaevästä.

                                                    Uusi vuosi.

                                                    Uuden vuoden jälkkäriherkut :P

                        Sain joulahjaksi silmäpussit. Lomalla ei nukuta, kun voi valvoa koko yön.

Oli todella haikeaa palata takaisin omaan asuntoon ja jättää rakkaat monen sadan kilometrin päähän. Myönnän, että itkin ihan hulluna, kun olin yksin kotona Vaasassa pakkaamassa :) Olen joskus kirjoittanut haikeudesta runoja ja silloin olen pitänyt sitä kauniina. Mutta kun sisällä kalvaa hirmuinen ikävä, ei haikeudessa ole mitään kaunista. Vasta, kun ikävä alkaa hellittää, ymmärtää, että haikeus on merkki siitä, että todella välittää ihmisistä, joiden kanssa on viettänyt aikaa ja talosta, jonka ovesta on astunut sisään purevasta pakkasesta kynttilöiden lämpöön. Mietin, että miten sopeudun taas tähän yksin elämiseen, kun olin lähes kuukauden perheeni kanssa, mutta yllättävän nopeasti tämä lähtee taas sujumaan. Ehkä sen ansiosta, että opinnot lähtivätkin niin vauhdilla käyntiin. Tuntuu, etten ole poissa ollutkaan.