Lupaukset on tehty rikottaviksi?

Vielä pari päivää tätä vuotta jäljellä. Outoa ajatella, että sitten päivämäärien perään kirjoitetaan vuosiluvuksi 2016. Hetkessä siihenkin tottuu. Mitäköhän ensi vuoteen on luvassa? Ennen sinne siirtymistä monet varmaan pohtivat kulunutta vuotta. Oliko se hyvä, menestyksekäs? Toteutuiko unelmia? Vai oliko se yksi paskimmista? Minulla on puolet ja puolet. Loppuvuosi on ollut tajuttoman ihana, koska tunnen syventäneeni ystävyyssuhteitani ja olen saanut opiskella luovan kirjoittamisen aineopintoja. Olen myös päässyt kunnon treenaamisen makuun ja oikeasti alkanut viihtyä kuntosalilla. Kuntoni on kohentunut ja huomaan sen. Vuosi sitten sain hädin tuskin seitsemän punnerrusta tehtyä, nyt menee heittämällä 15. Ja haba jatkaa kasvuaan, sillä joulun jälkeen on ehkä vähän kertynyt massaa muokattavaksi...

En oikein tiedä, mikä voisi nyt tällä hetkellä olla paremmin. Tuntuu hyvältä aloittaa uusi vuosi, olo on suhteellisen onnellinen. Suurin tavoite kevääksi minulle on se, että saan ensimmäisen romaanini kässärin sellaiseen kuosiin, että voin sen ylpeästi lopputyönäni esitellä luovassa. Nyt on parikymmentä sivua kasassa, vielä 80 ainakin pitää saada. Olen alkanut ymmärtää kirjoittamisprosessia ja löytänyt itselleni toimivaa työskentelytapaa. Suurin muutos on se, etten yritä heti saada täydellistä tekstiä aikaiseksi, vaan pääasia on, että tarinalinja etenee ja sitä sitten muokkaillen hiljalleen mielinmäärin. Nyt tuntuu hyvältä senkin suhteen.

Olen miettinyt joitakin uudenvuodenlupauksia, tai  oikeastaan sitä, kannattaako minun niitä tehdä. Niihin suhtaudutaan aina epäileväisesti ja yleensä tunnutaan ajattelevan, että uudenvuodenlupaukset on tehty rikottaviksi. Ne tehdään vain hetken hurmoksessa tai uudenvuodenhumalassa ja sitten arjessa hylätään asap. Mutta silti haluan niitä tehdä. Olen nytkin suunnitellut neljä lupausta, joista kolme paljastan:

1. Ole rohkeampi. En halua pelätä muita ihmisiä enää yhtään. En anna enää kenenkään määritellä minua, asettaa tiettyyn lokerikkoon, etenkin jos se tuntuu väärältä. Olen yhtä arvokas kuin muutkin ja nyt minun on aika uskoa ja sisäistää se. Ei enää liiallista nöyristelyä, ei mielistelyä, vaan tervettä itsearvostusta joka hetki.

2. Keskity kirjoittamiseen enemmän. Olen nyt alkanut ymmärtää, kuinka suuri rakkaus ja intohimo kirjoittaminen minulle on. Asetan sen vieläkin tavoitteellisemmaksi, enkä anna sen jäädä muiden tekemisten jalkoihin. Haluan nähdä lisää kehitystä.

3. Kasvata habaa. Olen ollut todella innoissani hauikseni kasvamisesta ja reisilihasteni lihaksikkuudesta :D Muotoja on alannut näkyä ja olen alkanut haaveilla lihaksikkaammasta kropasta. Kuntosalilla olen kokenut flow-fiiliksiä, kun on tuntunut niin perkuleen hyvältä se lihaksissa tuntuva polte. Aion treenata säännöllisesti, mutta ilman, että liikunnasta tulee minulle uskonto. Mahdutan sen muun elämäni rytmiin. Ensi vuoden lopulla haluan pystyä tekemään 50 (naisten)punnerrusta putkeen!

Neljännen lupauksen jätän henkilökohtaisuuden vuoksi omaan tietooni. Minusta on tärkeää tehdä lupauksia, joilla todella on merkitystä. En halua luvata mitään yhdentekeviä juttuja, koska se olisi yhtä turhaa kuin vesiväreillä maalaaminen sateessa. Uudenvuodenlupauksiin voi tietenkin suhtautua valitsemallaan vakavuudella, itse olen päättänyt ottaa tekemäni lupaukset tosissaan, koska haluan niin. Lupaukseni ovat samalla tavoitteeni ensi vuodelle. Toivon ihan jumalattomasti, että siitä tulee yksi elämäni parhaimmista vuosista, edellytykset ainakin on!

Minkälaisia lupauksia te muut aiotte tehdä, vai miten ylipäätään suhtaudutte niiden tekemiseen? Toivottavasti vuodesta 2016 tulee upea ja menestyksekäs kaikille!

-Nora

Tunnelmia joululomalta

Joulu alkaa olla takanapäin ja ehkä ensimmäistä kertaa ikinä se ei minua haittaa. Olo ei ole haikea, vaan odotan jo ajan eteenpäin kulumista, uuden vuoden alkamista. Tähän asti loma on ollut rentouttava. Tunnen, kuinka koko syksyn hermojani kiristänyt ja öitä valvottanut stressi on haihtumassa ja sydämenlyönnit tasaantuneet. Olen valmis uuteen lukukauteen yliopistossa.

Olen lomalla nukkunut pitkään, tänään tein poikkeuksen herättyäni ennen kahdeksaa ilmoittautuakseni pakolliselle ruotsinkurssille, joka alkaa tammikuussa. Siihen en kyllä ole vielä valmis...toisaalta, en ole koskaan. Mutta opiskelutoverini, jotka ovat sen kurssin käyneet ovat jääneet jopa ikävöimään ruotsintunteja ja kehuneet opettajaa niin paljon, että ehkä minäkin siitä selviän. Paino sanalla "ehkä". Olen myös ilmoittautunut pakolliselle englanninkurssille, jonne toivon mahtuvani, vaikka ne ovat suunnattu ensisijaisesti ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Itsensä haastamista siis luvassa as always. Suurin haaste tietysti se, että joudun ehkä 3. periodissa heräämään kolmena aamuna puoli yhdeksäksi luennolle. Voin jo kuvitella niiden itsetuhoisten ajatusten määrää.

Mutta koska vielä on lomaa yllin kyllin jäljellä, en tahdo masentaa itseäni ajattelemalla tulevia aamuherätyksiä. Pahintahan niissä on se, että joudun tinkimään myöhäisistä luovista hetkistäni, jos tahdon pitää silmäpussit kurissa. Mutta se siitä. Sain erään ihanan ja koskettavan joululahjan, joka tulee kotiini aitiopaikalle muistuttamaan minua siitä, että elämässä pääsee eteenpäin vain yrittämällä. Sain äidiltäni runon, joka kertoo elämästäni syntymästä tähän päivään.

Olen siitä todella otettu ja onnellinen. Paras joululahja ikinä <3 Sain myös eräältä ystävältäni kauniin kirjeen vähän ennen joulua, jonka vuoksi vuodatin Niagaran putoukset pienen kotini keittiön pöydän ääressä. Ja kaksi muuta ystävääni kirjoittivat minulle ihanasti ja koskettavasti joulukortteihin. Kiitos niistä kaikista <3 Kirje on sydämestä synnytetty lahja, arvokkainta mitä toiselle voi antaa. Ympärilläni olevien rakkaiden ihmisten vuoksi olen alkanut tuntea itseni hyväksytyksi ja arvokkaaksi. Hauraus ja haavoittuvuus siirtyvät yhä syvemmälle sydämeeni ja olen varma, että jonain päivänä olen vahvempi kuin ikinä uskoinkaan. Tämä vuosi on ollut siitä uskomaton, että olen saanut korvaamattoman upeita ja rakkaita ystäviä elämääni ja kulkenut lähemmäs unelmaani. Tunnen suurta kiitollisuutta.

Nyt ovat alkaneet alennusmyynnit, kunnon hulabaloot jouluisen rauhoittumisen jälkeen. Äitini ja siskoni suunnittelevat menevänsä huomenna ostoksille, katson jos jaksan raahautua mukaan. Jotenkin nyt on se fiilis, että tahdon vain istua koneen ääressä kirjoittamassa romaaniani tai sohvalla lukemassa loppuun Anja Snellmanin Safari clubin. Romaanini käsikirjoitus koki pienen mullistuksen, kun pystyin tekemään tarvittavan eli I killed my darlings. Tunsin, että joku tekstissäni oli vikana, se ei innostanut minua. Niinpä tavallaan aloitin alusta ja nyt olen paljon tyytyväisempi. Ihan kihelmöi, kun ajattelen sen työstämistä. Nyt istun hiljaisessa keittiössä muiden vielä nukkuessa, ehkäpä tartun toimeen heti aamusta.

Rentouttavia lomapäiviä niille, joilla loma jatkuu ja helppoja työpäiviä niille, jotka jo arkeen palaavat!

-Nora

Ihan kohta pukki oveen kolkuttaa

Enää muutama päivä jouluaattoon! Se tuntuu jotenkin ihan uskomattomalta, sillä minulle joulu on vuoden kohokohta, aika jota eniten odotan. Rakastan sitä lämpöä ja sisäistä rauhan tunnetta, joka pikkuhiljaa hiipii sisuksiin ja saa hetkeksi irrottautumaan arjen hullunmyllystä. Tänä jouluna odotan erityisesti sitä, että saan mennä nukkumaan ilman tykyttävää stressiä siitä, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä, mitä en ehtinyt. Aamulla saa herätä aikaisin tai nukkua pitkään, ihan oman fiiliksen mukaan. Ja kaikki tv:stä tulevat joulukonsertit! Rakastan niitä!

Ja sitä, kun sisarusteni kanssa pakkaudumme sohvalle ja kiusoittelemme toisiamme. En ole tuntenut koti-ikävää, vaikka olen nähnyt perhettäni viimeksi kesällä, sillä tunnen niin vahvasti Turussa olevani kotona ja sosiaalisen median kautta voi pitää yhteyttä perheenjäseniinkin kätevästi, mutta joulu on yhteisöllisyyden aikaa. Silloin tahdon olla perheeni kanssa. Olen Turussa kävellessäni katsonut ihmisten kotien ikkunoista heidän olohuoneisiin ja miettinyt, että pian minäkin olen perheeni keskellä. Tuntuu niin hyvältä, kun tietää olevansa ainakin pari viikkoa rakkaidensa ympäröimänä.

Aion lomalla kirjoittaa romaanini käsikirjoitusta ja laittaa draama-kurssin portfolioni kasaan. Aion lukea kasan kirjoja, olen jo aloittanut Anja Snellmanin Safari Clubista. Ihanaa lukea ihan mitä tahtoo! Ja kinkkua aion syödä ihan hemmetisti, samoin muita jouluruokia. Vastaan tänäkin vuonna joulupöytämme jälkiruokatarjoilusta, ainakin glögijuustokakkua on luvassa. Ja suklaata aion syödä kilon. Jotta mahdun farkkuihini myös ensi vuonna, käyn äidin kanssa lenkillä ja Suvi on luvannut viedä minut pilatekseen. Mutta aion lomalla keskittyä lepäämiseen niin paljon kuin siihen kykenen. Tarvitsen energiaa ensi lukukautta varten.

Olen parin viime viikon aikana ehtinyt jo aloittaa joulun fiilistelyä. Kävin Myllyssä kuuntelemassa, kun Jippu lauloi muutaman joulubiisin ja about viikko sitten olin Siirin kanssa Valkeakoskella ja kävimme pikaisesti Lempäälän Ideaparkissa, jossa oli piparkakkutalo-kilpailu. Siellä oli toinen toistaan upeampia luomuksia! Tänä vuonna en varmaan itse ehdi tehdä gluteenitonta piparitaloa. Kotonani on ollut joulukoristeita jo marraskuusta lähtien. Niin mahtavaa, että joulu tosiaan on ihan pian täällä! Ah, pakahdun!








Nauttikaa joulunodotuksesta vielä hetki ja sitten itse joulusta ihan silmittömästi!

-Nora

Kysy se kysymys

Tuskin elämässä on pelottavampaa kuin nähdä toisen piilottelevan jotain polttavaa kysymystä. Se tulee esiin vilkaisuina, ahdistuksen raotuksina ja pelkäät, mitä on luvassa. Ja kun kuulet sen, olet että, miksi et kertonut aiemmin. Miksi pelkäsit puhua?

Minä pelkään puhua. Avautuminen on antautumista omien heikkouksien armoille. Silloin joutuu kuuntelijan kynsiin, tuomitseeko hän sinut. Ehkä, ehkä ei. Todennäköisesti ei. Jos olet hänelle ihminen, hän ei tuomitse. Kaikilla meillä on luutuneet ruumiimme kaapeissa ja laatikoissa. Milloin ottaa ne esille, se on se kysymys.

Ja kenen edessä, kenelle? Tuletko rasittaneeksi toista avautumalla omista asioistasi vai osoittaneeksi luottamusta uskoutumisestasi? En halua tulla torjutuksi sen vuoksi, että paljastun keskeneräiseksi. Kiiltokuvani naarmuuntuu ja arvistani tulee näkyviä. Kenen edessä voin olla raavittu ja täynnä häpeää?

Harvojen. Edes ammattiauttajien edessä en pystynyt olemaan niin peloissani kuin oikeasti olin. Tunnen velvollisuudekseni suojella muita murheiltani, koska kuuntelijan taakka on raskas. Mistä tiedän, kuka minua haluaa kuunnella aidosti auttaakseen? Pelkään ihmisissä olevaa sisäsyntyistä itsekkyyttä. Sitä on minussakin. Loppujen lopuksi olemme täällä itseämme varten. Mutta vasta loppujen lopuksi, sillä tarvitsemmehan muita. Meissä on myös sisäsyntyistä rakkautta, joka pyrkii päästä jaettavaksi. Eikä sen tuhlaamista tarvitse pelätä, ei se lopu kesken. Elämä loppuu aina ennen kuin rakkaus.

Olen ihminen, jolta pitää kysyä, miten menee. Muuten en vieläkään uskalla puhua. Paitsi olen alkanut joskus joillekin. Ja se on helpottanut. En ymmärrä, miksi rakennan sisälleni padon, koska lopulta aina hukun. Ehkä en vajoaisi ihan pohjaan, jos edes joku tietäisi sukeltaa perääni. Mutta pelkään hukuttavani muutkin.

Elämä on itsensä voittamista. Jokainen päivä on omalla tavallaan haaste. Kuunnelluksi tuleminen on ihme. En kuitenkaan tahdo olla pessimisti ja kuvitella, että ihmiset vain ohittavat toisiaan. Kyllä on niitä, jotka pysähtyvät, tai edes vilkaisevat. Emme vain aina osaa välittää niin kuin pitäisi. Mutta yrittäminenkin lasketaan hyvyydeksi. Eikä aina tarvitse kysyä filosofisesti kuulumisia, vaan vaikka vain katsoa niin, että silmissä näkyy rakkaus.

-Nora

Ensi vuoden haasteet odottavat jo

Olen ensi vuonna astumassa uusiin saappaisiin. Otan vastuuta asioista, joista minulla ei tällä hetkellä ole juuri mitään tietoa. Pintapuolisesti tiedän, mitä minulta tullaan vaatimaan, mutta muuten olen vielä vähän out. Ehkä olen aina vähän muutenkin, mutta nyt erityisesti.

Toimin nimittäin ensi vuoden ajan ainejärjestömme koulutuspoliittisena vastaavana. Se lankesi minulle hieman yllättäen, kun hallituksemme syyskokouksessa minua ehdotettiin siihen virkaan ja päätin lyhyen mietinnän jälkeen asettua ehdolle. Meitä oli kolme ehdolle asettujaa ja äänestysten jälkeen olin toinen valituista. Kopo-parini on ihana ja uskon, että meillä tulee olemaan hauskaa tässä oppimisen ohessa. Olimme viime viikolla ensimmäisessä koponeuvostossa, jossa jo hieman perehdytettiin ensi vuotta varten. Siellä oli muidenkin ainejärjestöjen entisiä ja tulevia kopoja. Siitä jäi hyvä ja innostunut fiilis, sain selkeyttä tulevaa varten.

Toinen iso oppimisen asia ensi vuonna tulee olemaan humanistisen tiedekunnan johtokunnassa varajäsenenä toimiminen. Hain sinne, koska hakuaikaa pidennettiin ja ajattelin, etten voi hävitä siinä mitään. Hieman haukoin henkeä, kun sain tietää tulleeni valituksi, sillä ei minulla ole mitään kokemusta tuollaisesta toiminnasta. Ainoastaan tämän vuoden olen toiminut ainejärjestömme hallituksessa sihteerinä, mistä jonkinnäköistä kokemusta on voinut kertyä. Tänään oli ensimmäinen perehdytyskerta, jossa sai hieman tutustua muihin hallinnon opiskelijaedustajiin ja kuulimme, mikä meitä odottaa. Keskustelin ihmisen kanssa, jonka henkilökohtaisena varajäsenenä toimin ja hänen mielestään innokkuus on tärkeää. Ja sitä minulla alkaa olla näitä tehtäviä varten nyt, kun niitä on hieman raotettu.

Nämä molemmat perehdytykset ovat olleet Ylioppilaskuntatalon Turku-salissa, jossa muistan käyneeni ihan ensimmäisinä yliopistopäivinä. Muistan, kuinka siellä kuulimme koulutuspolitiikasta ja ajattelin, että voinko lähteä kotiin. Silloin minua ei yhtään kiinnostanut nämä jutut, ne tuntuivat monimutkaisilta ja kaukaisilta. Ja kyllä etenkin toi hallintohomma tuntuu vieläkin utuiselta mielessä, mutta nyt minulla on kiinnostusta saada niihin asioihin selkoa.

Ja kaikkein parasta tässä on se, että saan tutustua uusiin ihmisiin. Nyt saan huomata, kuinka rikaskulttuurinen yliopisto todella on. Tunsin tämän lukuvuoden alussa, että tarvitsen elämääni taas jotain uutta, joten nämä jutut ehkä tuovat elämääni kaipaamaani lisäväriä. Ja uskon, että pystyn tähän. Ensi vuonna vain on osattava vieläkin paremmin huolehtia ajankäytöstä, sillä en jaksa enää valvoa näin monia öitä putkeen, mitä tämän syksyn aikana on kertynyt. Edes se, että kuolema kuittaa univelat ei nyt lohduta.

<3:lla Nora

Who can say why your heart cries?

Pitääkö meidän aina olla tietoisia tunteistamme? Siitä, miksi jokin tietty asia, tapahtuma tai ihminen herättää meissä tietynlaisia tuntemuksia? Minusta se ei aina ole tarpeellista.

Elän sydäntäni kuunnellen, mutta otan järjeltä neuvoja vastaan. Niin pyydän muitakin tekemään. Se voisi tarkoittaa sitä, että on analysoitava sisimpäänsä tunteiden kautta, mutta minusta voi tuntea tietämättä, miksi juuri jokin tietty tunne on vallassa. Joskus tietoisuus niistä tulee myöhemmin. Syy sydämen itkuun selviää ajan kuluessa. Jos sen tietäisi sillä hetkellä, ehkä itkeminen tuntuisi väärältä. Mieti vaikka tilannetta, jossa itket erosta kumppaniisi, joka kohteli sinua väärin. Tuntuisi tyhmältä kaivata ihmistä, jolta ei saanut ansaitsemaansa kohtelua. Mutta luopuminen myös huonoista asioista tai ihmisistä tekee kipeää. Sekin pakottaa muutokseen, joka voi pelottaa.

Välillä saamme ulkopuolelta ehdotuksia siihen, miksi tunnemme minkäkin vuoksi niinkuin tunnemme. Ihmisillä on perustavanlaatuinen tarve selittää sisäistä maailmaansa ja siihen otetaan apua vastaan myös ulkopuolelta. Vaikka on pelottavaa tuntea voimakkaasti jotain ilman, että tietää sille selitystä, on se myös vapauttavaa.

Olen väsynyt selittämään itselleni sydämeni toimintoja. Se johtaa aina liialliseen ajatteluun, mistä ei useinkaan seuraa mitään hyvää. Kun on liian tietoinen omista tunteistaan, ei uskalla ottaa riskejä. Jos tulee satutetuksi, tunnistaa kivun heti ja sen analysoiminen vain lisää kipua. Kun voisi vain irtautua tunteistaan ja olla hetki olemassa ilman niiden tuomaa pakotetta väistää jokaista kivun lähdettä. Ajattelemisella pyritään suojelemaan virheiden tekemiseltä. Samalla se estää elämästä täydellä potentiaalilla. Liiallinen ajattelu saa minut katoamaan, koska se paljastaa kaikissa asioissa piilevät riskit.

Sydämeni itkee, kun se haluaa. Sydämeni pumppaa verta elinvoimaisesti, kun se haluaa. Annan sen elää omaa elämäänsä, koska silloin minäkin elän. En voi kahlita itseäni tuntemasta, vaikka välillä se olisi ihanaa. Mutta ehkä selittämättömyyden tarve auttaa ottamaan tunteet puhtaina vastaan ja niitä saa luvan kokea. Ei ihmisen sisäinen maailma aina ole järjestettävissä. Ei ainakaan juuri sillä hetkellä, ehkä vasta myöhemmin.

Ja kun tänään on 6.12, niin hyvää itsenäisyyspäivää Suomi!

<3:lla Nora