Aika mustaa muistot

Joskus niin. Sen tietää siitä, kun jälkeenpäin ajattelet elämiäsi hetkiä, etkä mistään hinnasta tahtoisi palata niihin uudestaan. Kun mietit, että miten oikeastaan jaksoit silloin. Pitikö sinun repiä itsesi vuoteesta aamuisin, vai luovutitko ja jäit sängynpohjalle makaamaan? Vai yrititkö kuitenkin? Jouduit kahlaamaan monet päivät sumussa. Kahlaamaan sumussa? Silloin on täytynyt olla todella raskasta.

Yleensä aika parantaa haavat ja kultaa muistot. Mutta joskus tapahtuu ihan päinvastoin. Aika mustaakin muistot. Sitä ei pidä pelästyä, vaan toivoa, että juuri sillä hetkellä elämäsi tuntuu hyvältä ja olet turvassa. Ehkä on itsesuojeluvaistoa yrittää uskotella itselleen elämässään ajassaan, että juuri sillä hetkellä kaikki on ok, tai vähintään niin hyvin kuin vain mahdollista. Mutta älä rakas ihminen tyydy vähään, tai valehtele itsellesi.

Etenkin lukiovuosistani on jälkeenpäin tullut hieman mustempia kuin ajattelin. Luulin silloin olevani rohkeampi kuin olinkaan, ja uskovani itseeni enemmän kuin uskoinkaan. En haluaisi palata niihin vuosiin enää koskaan. Yläaste oli koulumaailmassa karuinta aikaa elämässäni, mutta lukioaika pelottavinta henkilökohtaisessa elämässäni.

Ensimmäisenä lukiovuotena olin naurettavan ujo ja epävarma. Mutta mitä muuta voi kiusatulta tytöltä odottaa? Ehkä varautuneeseen käytökseeni oli hyvä selitys, mutta kärsin siitä, että pelkäsin muita. Jokainen katse minuun merkitsi halveksuntaa. Jokaisessa keskustelussa sisuksiani tärisytti epävarmuus. Tahdoin tutustua ihmisiin, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna tahdoin silloinkin vielä olla enemmän turvassa omassa maailmassani. Tahdoin olla yksin, koska olin tottunut siihen. Mutta tuttuus ei kaikessa turvallisuudessaan aina olekaan hyvinvointia tukeva asetelma.

Lukion ensimmäisen vuoden aikana aloin myös joutua solmuun fyysisen minäni kanssa. Ajauduin ensimmäiseen vartalokriisiini, josta syntyneet ahdistukset aloittivat helvetin elämässäni, jota kesti koko lukion toisen vuoden ajan, kolmannenkin. Sairastuin syömishäiriöön. Ensin en sitä tietenkään itse nähnyt, vaan olin kiitollinen, että sain otteen vartalostani. Pystyin hallitsemaan itseäni, enkä antanut vartalokriiseilylle valtaa. Niin silloin ajattelin.

Jälkeenpäin asiaa ajateltuna, olin onnettomampi kuin koskaan, eikä tosiasiassa mikään ollut hallinnassani. Kuihtuva olemukseni teki minut vain masentuneeksi, ja elin kuplassa, jonne mahtui vain kaksi asiaa: ruoka ja liikunta. Olin kylmä ja täysin voimaton elämään. Silloin luulin, että olin vienyt itseni hyvään paikkaan, jossa olen aina turvassa. Mustempaa paikkaa en tiedä. En synkempiä ajatuksia.

Kolmas lukiovuosi oli rankka, koska anoreksiasta toipuminen oli pelottavaa, mutta samalla vahvistavaa. Yo-kirjoitukset olivat stressaavia ja lukuloma meni aika levottomissa tunnelmissa. Tiesin jo silloin, että olisin voinut valmistautua paremmin, etenkin kielten kirjoituksiin. Mutta se ei haittaa enää, koska olen jo päässyt yliopistoon. Lukioaikaani mahtui myös työsuhde, joka kuormitti henkisesti todella paljon ja päättyi lopulta katkeransuloisesti.

Kaikkien näiden syiden vuoksi en haluaisi enää palata elämään lukioaikaani, ja tällä kertaa olen kiitollinen, että joku asia maailmassa on mahdotonta. Minun on keskityttävä vain nykyaikaan. Kaikki koettelemukset ovat kuitenkin lopulta vahvistaneet minua, joten siinä mielessä niistä on ollut hyötyä. Olen parhaani mukaan yrittänyt oppia tekemistäni virheistä, jotta tulevaisuuteni ei olisi jo etukäteen mustalla maalattu. Aika näyttää, miten seuraavista vuosistani jälkeenpäin ajattelen. Mutta kuten jo alussa kirjoitin, on vain oltava tyytyväinen tässä hetkessä, eikä liikaa miettiä, miten tulevaisuudessa ajattelee menneisyydestään. Ja mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, mitä nyt ajattelen lukiovuosistani? En enää elä sitä aikaa.

Jos elät kuormittavien ajatusten vankina, niin heitä ne sinne, missä pippurikaan ei kasva. Olet ansainnut vapauden, et taakkaa harteillasi. Älä mustaa tulevaisuuttasi, vaikka menneisyytesi olisi enemmän harmaata kuin kultaa. Elämäsi nyt ja tulevaisuutesi voivat olla mitä vaan!

<3:lla Nora

What a week.

Olen onnellinen, että tänään on tämän viikon viimeinen ilta. Viikko on ollut kiireinen ja tapahtumarikas. Kiireinen töiden vuoksi, joita on ollut paljon, mistä olen tietenkin kiitollinen. Tulin tänne tekemään töitä, joten hienoa, että myös saan tehdä niitä. Huomenna menen vielä aikaisin aamulla duuniin ja sitten mulla on kaksi päivää vapaata.

Tällä viikolla kävin tekemässä Tampereelle päiväreissun äitini, siskoni Suvin ja pikkuveljeni Franssin kanssa, kun Ikeaan oli päästävä. Mun hankintalistalla oli vain kuorimaveitsi ja se piti. Mitään muuta en äidiltä pyytänyt ;) Samalla näin ystävääni Siiriä ja tapasin myös hänen äitinsä. Harmi, ettemme ehtineet viettää enempää aikaa yhdessä, mutta parempi nähdä toinen edes vilaukselta kuin ei ollenkaan. Ja pakko näin keliaakikkona mainita, että matkalla Tampereelle pysähdyimme Kahvila-Ravintola Karhunpesään, jossa sain gluteenittoman itseleivotun kinkku-juusto-sämpylän. Ihan luxusta!

Eilinen oli ehkä yksi koko kesän tapahtumarikkaimmista päivistä. Aamulla menin duuniin, sen jälkeen suuntasimme Suvin kanssa Hippipiknikille ja siitä Fontanaan viettämään baari-iltaa lukioaikaisten ystäviemme seurassa. Oli ihan huippuhauskaa ja suurin osa yöstä taidettiin vaan tanssia. Vieläkin hymyilyttää, kun mietin iltaamme. Pitää ottaa uusiksi, ehkä Vaasan Taiteidenyönä, jolloin Fonaan on ilmainen sisäänpääsy ;)

Juuri tuollaisia hauskoja kokemuksia tarvitsee kesään, ja ylipäätään elämään, jotta jaksaa väsymyksen painamat päivät ja ne hetket, kun tuntuu, ettei elämässä ole mitään kivaa. On siinä. Paljon kaikkea hauskaa. Toki siitä hauskuudesta pitää maksaa, nimittäin tänään en kuvailisi oloani kovin pirteäksi. Mutta toisaalta se hyvä puoli tässäkin on, että tänään nukahdan takuulla nopeasti!

Ensi viikko olkoon ihan yhtä kiireinen kuin tämäkin, mutta vähän eri painotuksilla. Siivoustöitä on hieman vähemmän, kirjoittamista enemmän. Tuleva viikko tulee olemaan rauhallisin hetkeen, koska sitä seuraava viikko räjähtää jo nyt käsiin kaiken aikatauluttamisen suhteen, enkä halua edes ajatella sitä vielä. Onneksi kuitenkin tapahtuu vain kivoja asioita. Tänään siis aloitan hoitamaan nämä silmäpussit vex, jotta ne eivät jää pysyviksi, koska tulevina viikkoina mulla ei ole siihen aikaa.

Ihanaa viikkoa kaikille! Kuunnelkaa ja toteuttakaa itseänne <3

<3:lla Nora

Jos joskus

Jos joskus et jaksa, se on vain silloin. Voimasi palaavat vielä. Teen kaikkeni, että ne palaavat. Olemuksestasi poismennyt ilo tulee takaisin. Ehkä tarvitset lepoa ja hiljaisuutta. Ehkä hetken rauhaa. Ajatuksesi sekoittuvat melussa. Ajatuksesi sekoittuvat paikassa, jota et tunnista enää kodiksesi. Se on jo omiaan murtamaan palan, kun huomaa, että asiat ovat toisin. Ne ovat muuttuneet siten, miten et olisi halunnut niiden muuttuvan.

Kun uskaltaa elää, pakostakin joskus väsyy. Mutta sinun ei tarvitse nukahtaa yksin. Sinua ajatellaan koko ajan ja toivotaan, että otat yhteyttä, kun taas jaksat. Saat oman rauhan, kun sitä tarvitset. Oman ajan käsitellä menneisyydessä tapahtuneita asioita. Ja rakas muista, ne ovat menneitä. Taaksejääneitä asioita, joista olet kulkenut eteenpäin.

Vaikka nyt olisit hetken paikoillasi, jonain päivänä jatkat taas kulkemista. Nyt on tärkeää pysähtyä, jotta tiedät, mihin suuntaan edetä tulevaisuudessa. Mieti, mikä on itsellesi parasta. Lähde aina siitä. Äläkä mieti liian pitkälle tulevaisuuteen, keskity ensiksi vaikka huomiseen.

Jos se joskus on nyt, ja olet vain väsynyt, anna itsellesi lupa hengähtää. Ota taukoa kaikesta. Koskaan ei saa olla niin kiire, ettei ehdi kuunnella itseään. Itke kaikki kyyneleesi, eivät ne ole pelkästään pahasta. Ehkä tarvitset niitä puhdistuaksesi ja uudistuaksesi. Kaiken kokemasi jälkeen olet taas entistä vahvempi. Lupaan sen.

Ja kaikkein tärkeintä Sinun on muistaa, että olen aina Sinua varten. Koskaan en käännä selkääni, enkä ignooraa Sinua. Ikinä en jätä Sinua yksin. Muista se. Muistathan sen oikeasti?

(Omistettu ystävälle)

<3:lla Nora

Ääripäät ovat hankalan matkan päässä toisistaan.

Yhtenä aamuna matkatessani töihin, mieleeni vain jysähti otsikon ajatus. Inhoan pysähtyneisyyttä, mutta eikö matkanteko olisi välillä suotavaa kulkea lyhyemmällä matkavälillä. Tarvitseeko aina soutaa asioiden väliä päästä päähän. Ääripäiden välillä kulkeminen ei tarkoita, että silloin näkisi paljon, vaan ennemminkin sitä, että silloin rajoittaa itseään jäämästä tilaan, jossa olisi mahdollista olla onnellinen. Kulkee aina sen ohi.

Ääripäissä on se ongelma, ettei niissä voi elää ikuisesti. Ei tuhoutumatta, tai tuhoamatta ympäristöä. Ei rajoittamatta itseään liikaa, jolloin elämästä katoaa nautinto, ja kyky tyytyä vähään sekä taito huomata pienetkin asiat, joista elämä loppujen lopuksi pitkälti koostuu. Kun on vannoutunut tiettyjen asioiden suhteen, eikä suostu toimimaan muulla tavalla, tai ajattelemaan toisin, se jos jokin itseasiassa merkitsee pysähtyneisyyttä. Jääräpäistä paikoilleen jäämistä. Ehkä pahaan oloon jäämistä.

Kuka haluaa asettua aloilleen pahaan oloon? Monissa asioissa voi mennä äärimmäisyyksiin. Psyykkeemme ohjailee valintojamme, ja toisille on houkuttavampaa viedä asiat yli äyräiden. Ehkä keskinkertaisuuden pelosta, kyvyttömyydestä lopettaa ajoissa, halusta haastaa itsensä tai epätasapainosta mielen sisällä. Oli syy, mikä tahansa, olisi tärkeää edes jossain vaiheessa huomata, ettei oma toimintatapa välttämättä ole se kaikista paras mahdollinen.

Olen kaikki tai ei mitään -ihminen. Olen nähnyt monista asioista ääripäät. Välillä on vaikeaa pysähtyä, jäädä katsomaan auringonlaskua. Joskus elämässäni haluan vielä nähdä, kuinka aurinko laskee ja aamulla heti, kun se nousee. Silloin olen pysähtynyt pidemmäksi aikaa, kuin koskaan aiemmin. Haluan olla rennompi itseäni kohtaan. En rajoittaa itseäni kyseenalaistamatta sitä. Yksi konkreettinen esimerkki itselläni tästä on alkoholi.

Olen reilun puolen vuoden ajan miettinyt, että josko en olisikaan enää absolutisti. Ensin tyrmäsin ajatuksen heti, koska olen aina ollut alkoholin totaalikieltäytyjä. Mietin, että en voi ryhtyä alkoholistiksi. Sitten mietin uudelleen, ja sanoin hölmölle itselleni, että ei minusta juoppoa tarvitse tulla. On olemassa myös vaihtoehto, jossa alkoholia käytetään erittäin kohtuullisesti. Minulla ei ole mitään terveydellisiä, uskonnollisia tai muita syitä, miksi en voisi juoda alkoholia. Valinta on täysin tahdostani kiinni. Mitä haluan?

Koska minua selvästi kiinnostaa ottaa selvää, kuinka alkoholi minulle sopii, olen päättänyt antaa itselleni siihen mahdollisuuden. En pysy ääripäässä, koska olen aina ollut siellä, vaan kuuntelen itseäni ja siirryn lähemmäs kohtuutta. Yhden skumppalasin olen jo juonut (eikä tuntunut missään, kuten oletinkin). Ei se alkoholi nyt niin taikajuomaa olekaan, että heti menisin pitkin seiniä. Harmi ;)

Minkä tahansa asian Sinun elämässäsi olet haitallisesti vienyt ääripäähän, tuo se pois sieltä. Pikkuhiljaa. Älä rajoita itseäsi turhaan, se vain tekee elämästäsi vaikeaa. Älä jumiudu kaavoihin ja tapoihin, jotka eivät tue hyvinvointiasi. Ääripäät ovat hankalan matkan päässä toisistaan, ja aluksi niistä pois pysyminen voi olla hankalaa, mutta jossain vaiheessa huomaat, ettei jumissa eläminen ole edes elämisen arvoista. Ansaitset parempaa!

<3:lla Nora

Onkohan hän täällä huomennakin

Olen tässä viime aikoina miettinyt tavallista enemmän sitä, mitä näen kaduilla, puistoissa, kaupoissa, toreilla: pariskuntia. Olen 21-vuotias, mutta en ole löytänyt sielunkumppaniani. Todellista rakkautta, sitä en ole kokenut. Miltä se tuntuu? Onko se jokaisen ihmisen kohdalla erilaista, vai onko olemassa joku määritelmä, josta tietää, että on varmasti rakastunut? Miten voi olla varma siitä, että jokainen solu hengittävässä ruumiissasi on rakastunut?

Mietin elämäni ihmissuhteita ja huomasin, että harvat niistä ovat olleet kestäviä. Oikeastaan vain perhesuhteet ovat olleet pysyviä, muuten vaihtuvuus ja katoavaisuus on ollut todellista. Parisuhteessa pitäisi pystyä luottamaan siihen, että toinen on siinä vielä huomennakin. En ole tottunut luottamaan pysyviin ihmissuhteisiin. Ihmisiä tulee ja menee. Minä tulen ja menen. On pelottavaa ajatella, miten riipaisevaa rakastuneen mielen on luopua siitä oikeasta, koska hän ei ollutkaan se oikea.

Olisinko pikkuhiljaa valmis luottamaan pysyvyyteen? Olisinko vihdoin itse valmis jäämään, jos se tuntuisi kannattavalta, oikealta? Juuri sillä hetkellä oikealta, koska eihän tulevaisuutta voi ennustaa. Pelottavin ajatus parisuhteessa on se, että pystynkö olemaan kenellekään tarpeeksi ja pystyykö kukaan olemaan minulle tarpeeksi? Olen rehellinen ja toivon, ettei se tee minusta kylmää.

Koska mieti nyt. Elämän rakkaus. Elämän. Liian suuret sanat synnyttävät liian suuria vaatimuksia. Pelkään, että pilaan jonkun toisen elämän ja päinvastoin. Miten olla riittävä? Se kysymys pyörii mielessäni, enkä saa vastausta. Kukaan ei voi vastata minulle. Muuta kuin ehkä se oikea, kun hänet joskus löydän ja hän minut.

Voisikohan rakkauden löytymiseen päteä sama ajatus kuin asunnon etsimiseen: etsit kuumeisesti kotia, menee viikkoja, käyt asuntoesittelyissä, vaivut epätoivoon, mutta sitten naps, oikea koti löytyykin. Et tarvitse kuin yhden kodin, se riittää. Ehkä rakkaus yllättää samalla tavalla? Lukuisten harha-askelien jälkeen pääset perille, oikean ihmisen ovelle. Se voi tapahtua milloin vain, ehkä juuri silloin, kun sitä vähiten odotat.

Kuljet elämääsi sitten yksin tai onnekkaasti jonkun toisen kanssa, muista olla itse vastuussa omasta onnellisuudestasi. Kukaan toinen ei yksin siihen riitä, ei ole edes reilua olettaa niin.

<3:lla Nora

Just nyt just näin

Tasan viikko sitten kotonamme oli hälinää, kun oli vanhemman pikkuveljeni rippijuhlat. Tunnelma oli lämmin, ja minullakin oli ihmeen hyvä olla. Joskus etukäteen stressaan juhlapäiviä, jolloin täytyy seurustella ihmisten kanssa ja hymyillä, vaikka ei naurattaisi. Mutta viime viikolla hymyilin ja nautin ihmisten seurasta aidosti. Oli jotenkin rauhallinen olo. Viihtyisä.

Tänään täällä on hiljaista. En ole yksin kotona, mutta melkein olen. Pikkuveli on huoneessaan, muut kokonaan muualla. Olin aamulla töissä. Nyt istun keittiössä ja kuuntelen kellon raksutusta. Kuulin sen yölläkin, mutta en antanut sen häiritä minua. Kerrankin niin, koska yleensä tarvitsen täyden hiljaisuuden nukahtaakseni. Ajatukset yksinäänkin ovat riittävän meluisia.

Taisin olla töissäkin ajatuksissani, sillä kolhin itseäni jatkuvasti johonkin, ja vahingossa jopa vetäisin verhotangon alas, kun piti vain vetää verhot hotellihuoneen ikkunan eteen. Huomenna täytyy skarpata ja olla varovaisempi. Ja vähemmän kömpelö. 

Olen mennyt ihan sekaisin päivistä. Lähinnä siksi, koska teen töitä viikonloppuisinkin, kuten eilen ja tänään. Tuntuu kuin nyt olisi keskiviikko, ei sunnuntai. Eikä todellakaan tunnu siltä, kuin kello olisi jo vähän yli seitsemän illalla. On niin valoisaa. Toivon, että viikonpäivät ja -ajat otettaisiin hetkeksi pois ihmisten tietoisuudesta, ja sitten vain elettäisiin kuin jokainen päivä olisi oma suosikkipäivä. Suurin osa eläisi varmaan aina perjantaita...

En jaksaisi ajatella syksyä niin paljon, mutta tuntuu, etten voi elää tätä kesää koko aikaa. En ole vielä tehnyt juuri mitään järkevää opiskelujeni eteen ja se alkaa stressata. Jos säät nyt viilenevät, voin hyvällä omatunnolla kadota työpäivän jälkeen kirjaston uumeniin ja lukea siellä iltaan asti ilman, että tarvitsee potea syyllisyyttä menetetyistä hetkistä rannalla, joista voi nauttia vain kesäisin. Ajattelin pyhittää ensi viikkoa omille projekteilleni, koska viime viikot ovat olleet liian härdellisiä niihin. Just nyt on tilanne se, että tarvitsen aikaa itselleni. Haluan olla vähän yksin. Tällä viikolla näin ihania ystäviäni ja sain uutta energiaa, jota kanavoin asioihin, jotka olen luvannut itselleni saada valmiiksi tämän kesän aikana. Ajatukseni ja tunteeni tarvitsevat tilaa järjestäytyä.

<3:lla Nora

Vuorotellen

Kesä alkaa kovaa vauhtia olla jo puolessa välissä ja viimeistään nyt alkaa tuntua siltä, että pianhan nämä aurinkoiset päivät ovat jo ohi. Nyt niistä pitää osata nauttia. Nyt jos koskaan.

Olen tehnyt niin tähänkin asti, mutta vuorotellen sydämeni antaa minulle rauhan nauttimiseen ja murehtimiseen. Lämpimät, valoisat päivät tekevät olon autuaaksi ja levänneeksi raskaan työpäivänkin jälkeen, mutta sisälläni kalvaa pelko ja huoli, ettei maailma ole järjestyksessä. Oma elämäni jatkaa kulkuaan, hallitsen sitä niin paljon kuin pystyn.

Pelkään, etten riitä auttamaan ihmisiä, joita haluaisin. Olen turhautunut omaan riittämättömyyteeni ja avuttomuuteeni. Voisinpa kulkea osan muiden vääristä poluista, kantaa osan muiden vääristä ratkaisuista tai olla edes jotenkin tarpeeksi. Ehkä olen, mutta...

Uskon siihen, että asiat aina järjestyvät. En koskaan hoe sitä muille vain niin sanoakseni, vaan tarkoitan sitä todella. Jos voin auttaa asioita järjestymään, teen sen. Minulta tarvitsee vain pyytää apua, niin autan.

Olen kuluneina päivinä vuorotellen katsonut ihmisiä oikeasti silmiin ja katsonut, mutta silmäni ovat lukkiutuneet ajatuksiin, joissa viiltävät tunteet, joihin jumiudun. Olen katsonut, kuinka kyyneeleeni valuvat suihkussa muun veden mukana viemäriin ja katoavat sinne. Murheetkin katoavat. Aina lopulta.

Toivon aurinkoisia päiviä ja ajatuksia.

<3:lla Nora