Silloin elämä näytti kauniin puolen itsestään

Lauantaina heräsin raukein mielin. Tai hieman väsynein, mutta fiilis oli silti hyvä. Editoin tekstejä pari tuntia koneen ääressä ja suuntasin sitten askeleeni salille. Aurinko paistoi, hyvä fiilis kasvoi. Sali oli ihanan tyhjä, sain tehtyä napakan treenin. Fiilis parani entisestään. Menin kauppaan ostamaan herkkuja illaksi. Kotona päätin rentoutua kunnolla. Annoin itselleni luvan tehdä ihan mitä halusin. Katsoin Youtubesta inspiroivia musiikkiesityksiä ja kaivoin kaapista vanhoja kirjoituksiani. Minulla on kansio täynnä tekstejä, vanhimmat ovat kesältä 2010. Se oli nostalgista. Fiilis oli hyvä.

Laitoin ylläolevan kuvan Instaan, mutta viiden minuutin jälkeen poistin sen. En ole ennen laittanut treenikuvia someen, koska en ole halunnut. Siskoni oli ehtinyt tykätä siitä kuvasta, joten laitoin hänelle viestin, että poistin sen. Siskoni kysyi, miksi. Vastasin näyttäväni rumalta. Hän sanoi, ettei se ole totta. Sanoin, että hän sanoo niin, koska rakastaa minua. Mutta hän vakuutti, etten näytä rumalta. Tiedän, etten näytä siltä kuin voisin astella fitness-lavalle, mutta haluaisin välillä laittaa treenikuvia, koska urheileminen on suuri osa elämääni. En ole kuitenkaan uskaltanut. Päätin kuitenkin rohkaistua, koska tuona hetkenä olin tyytyväinen siihen, miltä näytin. Kehoni on kestänyt paljon, se ansaitsee tulla minulta nähdyksi rakastetusti.

Maailma, somekin, on täynnä mitä erilaisimpia ihmisvartaloita. Usein pohdin, miksi en näe itseni sopivan joukkoon. Miksi vaadin minun näyttävän joltain, mikä olisi jopa epärealistista. En tarkoita, että haluaisin näyttää ufolta tai joltakin maapallon ulkopuoliselta, ihan ihmiseltä siis. Mutta vaadin jokaisen rasvasoluni nujertuvan ja vatsan vetäytyvän itsestään sisään. Jokaisen kohdan pitäisi olla pientä, mutta samalla lihaksikasta ja vahvaa.  Treenaaminen tuottaa suurta nautintoa, ehkä suurempaa kuin mikään muu kirjoittamisen lisäksi, mutta haluan tehdä sen järkevällä tavalla. Niin, että kehostani todella tulee vahva. Ja että se pysyy terveenä.

Elämä on useammin kaunista, jos itseään voi rakastaa ehdoitta sellaisena kuin se on. Lauantain raukeus ja hyvä fiilis tulivat pitkälti siitä, että tunsin fyysistä hyvää oloa. Mutta oli muutakin. Sisälläni vain oli vahva fiilis, että oli lupa olla rauhallinen ja onnellinen. Hengittäminen teki olon seesteiseksi. Hyvänolon tunne kumpusi jostain niin syvältä, että vain hymyilin itsekseni ulkona kulkiessa ja sisällä istuskellessa. Toivottavasti niitä päiviä tulisi useamminkin.

Also luovuuteni palasi lauantai-iltana. Se oli ollut kadoksissa melkein pari viikkoa, kirjoittaminen oli tuntunut tahmealta. Sellaisina päivinä jo se itsessään masentaa. Mutta niitä päiviä on vain siedettävä ja silloinkin vain kirjoitettava. "Sateen jälkeen paistaa aina aurinko" on niin helvetin totta, että silmiini menee joku roska, kun mietin, kuinka asiat välillä järjestyvät edes hetkeksi niin, että ihminen saa hengähtää.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

-Nora

Olet huulesi punannut transu

Perussuomalaiset Nuoret aloittivat #tyttö_poika -sukupuolikampanjan, koska heidän mielestään sukupuolineutraalius on huono juttu, sillä se hämmentää nuoria. Heidän mielestään feminismi kyseenalaistaa sukupuolia, jolloin ihmiset eivät voikaan ylpeästi olla sitä, mitä ovat - eli tyttöjä tai poikia. He vannovat geenien määrittämän sukupuolen nimeen yhtään ajattelematta, että sukupuoli on muutakin kuin sitä, mitä alapäästä löytyy. Sukupuoleen vaikuttaa myös henkilön oma kokemus asiasta. Jos ihminen on biologisesti poika, mutta tuntee itsensä tytöksi ja käyttää kuin tyttö, onko hän silloin poika? Ei minusta ole yhtään niin yksinkertaista määritellä ihmisten sukupuolia.

Enkä ymmärrä, miksi meidän on niin kovasti kategorisoitava itseämme ja toisiamme? On konservatiivista lokeroida ihmisiä. #tyttö_poika -sukupuolikampanjassa sanotaan, että "kannatamme kaikenlaisten kiintiöiden heittämistä historian romukoppaan", mutta siinä tunnutaan kyllä tekevän juuri päinvastoin. On olemassa vain tyttöjä ja poikia, ei mitään siltä väliltä. Näin sanomalla sukupuolenilmaisua rajoitetaan, eikä silloin todellakaan voi olla ylpeästi sitä, mitä on.

Jokin aika sitten kirjoitin runon, joka poikkeaa tavanomaisesta tyylistäni. Haluan laittaa sen tämän postauksen yhteyteen osoittamaan, että on olemassa muitakin kuin tyttöjä ja poikia. Ja jokainen, joka kokee olevansa tuon ahtaan kategorian ulkopuolella, olkaa ylpeästi jatkossakin, kunnes niitä rajoja ymmärretään höllentää.

Olet huulesi punannut transu,

sukkahousut väärinpäin.

Vuonna 2011 sairausluokituksesta poistettu,

uusilla vaatteilla ehjäksi korjattu.

Kuulut yhteen prosenttiin väestöstä,

joka ei kuulu joukkoon.

Sinulla on miehen mieli, naisen hame,

lakatut kynnet ja kookkaat kivespussit.

Rinnat tehty tennispalloista,

korkkarit tilattu kevään mallistoista.

Parransänki kutittanut kaksi päivää,

pitäisi leikata.

-Nora

Ohi eletyt päivät

Mitä meillä täällä on, mihin katsoa. Mihin kiinnittää tajunnanvirta, ettei se muutu osaksi pohjavettä ja unohdu. Kuinka kaukaa uskaltaa hakea sanoja, jotka eivät halua tulla löydetyiksi. Kurkussa pala, kun jotain yrittää sanoa. Älä kerro, puhu, lausu sitä ääneen. Älä koskaan kerro, puhu, lausu mitään ääneen.

Onko olemassa asioita, jotka on tehty vaiettaviksi? Vai onko vain ihmisiä, jotka peloissaan vaikenevat? Vaikertavat, koska kokonaiskuva heistä jää osittaiseksi salailun vuoksi. Mitä sinulle on tapahtunut? Kerro, puhu, lausu se ääneen. Minä halaan ja lohdutan.

Kaikille jää päiviä, joita ei muista eläneensä. On ehkä ohuita muistikuvia, mitä on tapahtunut, kenen kanssa ja missä. Mutta tarkemmat yksityiskohdat ovat hukassa, eikä itseasiassa kuitenkaan ole varma, mitä tapahtui. Onnellisilla ihmisillä näitä päiviä on vähemmän. He hengittävät syvään jokaisen päivän. He maistavat elämän, pureskelevat ja nielaisevat sen. Surulliset eivät tee niin. He nyrppivät elämää, jättävät osan syömättä, ehkä oksentavat sen, mitä ehtivät nielaista. Paljon jää unohduksiin.

- Muistaks sä, kun me luisteltiin kotipihalla?

- Ohi.

- Muistaks sä, kun me tehtiin näytelmiä?

- Ohi.

- Muistaks sä, kun me kerättiin omenoita ja niistä tehtiin mehua?

- Ohi.

- Yrittäisit edes.

Mitä on varaa unohtaa? Jos haluaa saada yhtäkkisen hymyn kohoamaan huulilleen, ei kannata päästää irti hetkistä, jolloin nauroi. Tulee aikoja, kun uusia sellaisia hetkiä on vaikea saada. Silloin auttaa, kun muistaa ne hetket, jolloin kehoa hiveli kevyt hyvänolon tunne. Ja silloin tunnistaa, kun se on tulossa takaisin ja antaa sen tulla. Ei elä ohi niin montaa päivää, ettei voida enää edes elämisestä puhua. 

Sillä elämäänhän tänne tultiin.

-Nora

Vaihteeksi ihminen

Yhtäkkiä en olekaan yhtään niin varma, että selviän. Joku napsauttaa valot pois päältä. Kuuluu kun yskin. Valot eivät syty silloinkaan, kun on tullut hiljaista.

Lähden ulos, vaikka yleensä en niin myöhään lähde, ellei minulla ole tiedossa jotakin illanviettoa. En pelkää kulkea yksin, vaikka maisema olisikin pelkkää pimeyttä. Rappukäytävä on ollut levoton koko illan. Ovia on riuhdottu auki, askeleet ovat olleet tavallistakin väkivaltaisempia. Huutoa on kuulunut, mutta se ei ole normaalista poikkeavaa. Pari yötä sitten jonkun rappusiin oksentama ruoka-annos on onneksi jo siivottu. Enää siitä muistuttaa etäisen etova löyhkä, jos sattuu vetämään liian syvään henkeä. Olen oppinut pidättämään hengitystä puoli minuuttia.

Kun olen sulkenut kotini oven, kaksi Andy McCoyn näköistä miestä harhailevat käytävällä ja pyytävät rahaa. Mulla ei oo käteistä, sanon ja kiirehdin alas rappusia. Pidätän hengitystä. Alhaalla, juuri kun olen avaamassa ulko-oven, sieltä tulee voimalla humalainen vanha muija, joka tönäisee minut vasten rappusten kaidetta. Hän on naamani edessä, mutta huutaa humalaisesti "sä et asu täällä". Sillä hetkellä toivon, että en asuisi. Tai että en olisi lähtenyt ulos juuri silloin. Selkääni kihelmöi sen osuttua kaiteeseen ja pidätän kyyneleitä. Hetken koko maailma tuntuu olevan minua vastaan.

Lähden kävelemään päättäväisesti kuntosalille ja annan itselleni luvan olla hymyilemättä. Ei tarvitse sanoa mitään, ei ajatella mitään, vain kävellä. Kuitenkin mietin, miksi juuri nyt, kun en pysty arvostamaan itseäni, muutkaan eivät tunnu niin tekevän. En tunne itseäni ihmiseksi, kun minua paiskotaan pitkin seiniä.

Joskus mietin, että miten elämästä on tarkoitus selvitä. Ei hengissä, sen olen oppinut. Mutta tunnistatteko ne päivät, jolloin olette ylittämässä tietä ja odotatte, että auto on mennyt ohi. Sen jälkeen mietitte hengästyneinä, että mitä jos olisitte kävelleet sen auton eteen. Mitä jos vaan olisitte kävelleet? Nopeasti ne ajatukset ovat kuitenkin ohi. Yhtä nopeasti kuin se auto, jonka matkaa ette pysäyttäneet.

Ehkä on vain inhimillistä joskus itkeä katulamppujen loisteessa, kevyen sateen kastellessa liian pitkiksi kasvaneet hiukset. Ehkä on vain helpottavaa olla välillä ihminen, johon sattuu ihan perkeleesti. Myöntää se kipu ja antaa sen kasvaa niin suureksi kuin se ikinä haluaa. Ehkä se on ihmisyyttä, osa elämää, josta on selvittävä. Jossain vaiheessa valot napsahtavat takaisin päälle ja kaikki tuntuu vähemmän pelottavalta ja mahdottomalta.

- Nora

Sydämen lähiluenta

Joskus tekee älyttömän hyvää sukeltaa oikein syvälle omiin tunteisiin ja antaa mahdollisuus nähdä niiden takana aaltoilevat laineet. Analysoida itseään, antaa vapaus arvostella toimintatapojaan ja mittailla onnellisuuttaan. Usein kuitenkin sanotaan, ettei kannata kyseenalaistaa onnellisuuttaan, koska sitten ei ainakaan enää pysty olemaan onnellinen. Tulee ikään kuin liian tietoiseksi kaikesta, liian haparoivaksi ottamaan riskejä. Mutta kaikenlaisten asioiden kyseenalaistaminen silloin tällöin on mielestäni oman elämänlaadun tarkkailemista, mikä taas on hyväksi, jotta pystymme elämään täysipainoista, omannäköistä elämäämme.

Minusta tuntuu, etten ole viime viikkoina lähilukenut sydäntäni. Olen vain kulkenut tilanteista toisiin pohtimatta rakentavasti, minkälaiseksi koen tämän hetken elämänlaatuni. Välillä elämä tuntuu ihan huisin mahtavalta ja toisessa hetkessä siinä ei ole mitään kivaa. Olen tosin aina vähän ollut tällainen. Mutta inhoan sitä, kuinka välillä hipoo taivasta ja toisinaan laahaa maata.

Kesken tämän kirjoittamisen ystäväni jakaa ryhmäviestiketjuumme WhatsAppissa jutun nuoresta naisesta, jonka elämä muuttui totaalisesti syöpähoitojen seurauksena. Hänen ja hänen perheensä elämä meni ihan uusiksi, moni olisi ehkä luovuttanut. Kilpatason urheilijasta vaikeasti vammaiseksi. Pidän ajatustauon, jonka aikana yritän toipua jutun aiheuttamasta surun ja pelon tuottamasta järkytyksestä. Siitä, että elämä todellakin on helvetin arvaamatonta ja samalla hetkellä kelaan päässäni kaikki ne tänäänkin vuodattamani turhat valitukset. En kuitenkaan usko siihen, että ihmisten kannattaa vähätellä omia ongelmiaan, vaikka ne olisivatkin laimeampia kuin syöpä, sillä jokainen meistä elää ja kokee asioita omista lähtökohdistaan. Mutta esimerkkien kautta voimme oppia arvostamaan enemmän niitä asioita elämässämme, jotka ovat hyvin. Uskon, että jokaisen matkalle pudotetaan esteitä, joista on tavalla tai toisella selvittävä.

Sanoisin, että olen tällä hetkellä onnellinen. Viime päivät ovat olleet monin tavoin merkityksellisiä, on tapahtunut paljon hyviä asioita. Mm. se, että pääsin ystäväni kanssa haastattelemaan Ote-verkkolehteen kirjailija Iida Raumaa ja vaikka jännitys ennen haastattelua oli kohdallani suurta, oli haastattelun tekeminen todella hauskaa. Mennessämme syömään haastiksen jälkeen, ystäväni tokaisi, että "me ollaan journalisteja" ja silloin sisälläni värähti lapsuudesta tuttu innostuksen tunne, joka kupli sisälläni koko loppupäivän. Ollaan me ainakin "yhden jutun journalisteja" ;) No ei maiskaan, en usko, että se tähän jäi!

Toivon, että aurinko paistaa mahdollisimman monien päiviin, eivätkä elämät hämärry iltaan ennen aikojaan. Aika täällä tosiaan on rajallista, let´s make it elämisenarvoista!

- Nora

Sunnuntai-ajatuksia

Eikä minkä tahansa sunnuntain, vaan ystävänpäivä-sunnuntain. Nyt taisin vähän valehdella. Minulle nimittäin tämä päivä ei ole sen suurempi tai pienempi kuin muutkaan, ystävät ovat yhtä tärkeitä ja yhtä paljon ajatuksissani kuin tänäänkin. Mutta onhan se hienoa, että tällainen päivä on olemassa. Ei siitä mitään haittaakaan ole. Ellei sitten kuulu niihin ihmisiin, joiden yksinäisyys puristuu tiukemmin ympärille, oikein korostuu tällaisina päivinä.

Pari päivää ennen tätä päivää mietin, vihaanko tätä päivää. Ystävänpäivään kuuluu aika voimakkaasti romanttisuus, pariskuntien välinen. Tämä ei ehkä ole niin voimakkaasti "ystävän" päivä kuin nimi antaa olettaa. Kun muut suunnittelevat, miten rakkaansa yllättävät ja miten kietoutuvat toisiinsa rakkauden huumassa yön koittaessa, arvelen itse istuvani lukemassa Iida Rauman romaaania Seksistä ja matematiikasta. Se on hyvä kirja, ei sen puoleen. Mutta yhtäkkiä minua suorastaan oksetti kaikki se vaaleanpunaisuus ja yltiöromanttisuus. Mutta sitten palautin itseni maan pinnalle. Olen vain katkera sinkku, joka tavallaan juuri nyt myös haluaa olla sellainen. Tai jätetään se "katkera" pois.

Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla tällä hetkellä on. Niistä ystävistä, jotka todella välittävät minusta ja joita kohtaan tunnen suurta lämpöä. Perheestäni, joka on aina valmis rakkaudessaan tukemaan ja iloitsemaan kanssani. Kurssikavereista, joista jatkuvasti inspiroidun. Hupista, rakkaasta bordercolliestamme, joka aina tervehtii häntä heiluen ja käpertyy kainaloon. Kirjallisuudesta, jota ilman maailma olisi kylmä ja tyhjä. Kirjoittamisesta, jota ilman olisin rikki ja epätoivoinen. Niistä hetkistä, kun tuntee ylittäneensä itsensä ja on onnellinen.

Eilen olin kahden tunnin Spinningissä, se oli nimetty Love-Maratoniksi pre-ystävänpäivän vuoksi. Tuntui vähän ironiselta ekan tunnin jälkeen :D Mutta kokemus oli upea ja hauska, eikä se ollut niin rankkaa kuin kuvittelin. Kävin viime syksynä yhdellä spinning-tunnilla, joka kesti 45 minuuttia ja olin ihan kuollut sen jälkeen. Kunto on siis kehittynyt ja tahto vahvistunut. Kyllä siinä joutui, etenkin lopussa, psyykkaamaan itseään uuden työosuuden alkaessa, että jaksoi puristaa itsestään kaikki tehot irti. Se kannatti!

Kotiin suunnatessa sain isovanhempani ja Hupin kylään. Mummi oli ostanut herkkuja ja he toivat mukanaan myös ihan taivaallista gluteenitonta hapanreikäleipää, mikä tuoksui aivan ruisleivältä! Juttelimme pitkään sukututkimuksesta ja sain tietää, että äidin puolen sukuni juuret ovat lähtöisin Ranskasta. Sain kuulla tarinoita ja sovimme, että joku kerta menen heidän luokseen katsomaan vanhoja valokuvia. Haluan myös kuulla osan niistä tarinoista uudelleen, jotta voin kirjoittaa niitä ylös. Nyt tuli niin paljon nimiä ja tapahtumia kerralla, että ne ovat sekoittuneet mielessäni. Mutta oli ihanaa kuulla asioista, joista ei aikaisemmin ole ollut harmainta aavistustakaan.

Tänään olen kirjoitellut novellia, tehnyt hyvää ruokaa (okei, jauhelihaa, "ruisleipää", ruusukaalia, mutta välillä muutakin kuin kuivattuja taateleita ja suklaapähkinöitä), vähän haaveillut ja illalla luvassa Zumbaa sekä Rauman romaanin lukemista. Tämä päivä menee iltaan omalla painollaan.

- Nora

LOPPUUNMYYTY!

Miehet, naiset, realiteetit, järki, itsearvostus, vapaa-aika, pohjaton onnellisuus, elämästä puolet. Kaikki ne on loppuunmyyty. En ehtinyt ostaa niitä. Shit.

Minulla oli tänään varaa valita neljästä vaihtoehdosta, mitä teen nyt illalla:

1. menen ainejärjestömme ystävänpäiväbileisiin
2. luen Iida Rauman uusinta romaania Seksistä ja matematiikasta, sunnuntaihin mennessä pitää olla anyway luettuna
3. menen dance-fittiin
4. menen kotiin kirjoittamaan

Sydämeni kiemurteli koko päivän näiden välillä ja lopulta päätin 100 sivua Rauman romaania luettuani lähteä kotiin kirjoittamaan. En ole kuitenkaan päässyt kirjoittamisen makuun niin kuin kuvittelin, vaan ennemminkin maissilastujen, raejuuston ja suklaan. Ja kuorittujen maapähkinöiden. Olen kuunnellut musiikkia, miettinyt, onko elämästäni jo mennyt puolet. Tuli paniikki. Niin paljon vielä tekemättä!

Olen tuntenut kipua kaulassa, jäykkyyttä sormissa, vanhan rasitusvamman jalkapöydässä ja painavan väsymyksen silmissä. Olen miettinyt, teenkö liikaa vai teenkö mitään. Minusta tuntuu, etten oikein tee mitään, vaikka päiväni ovat minuuttiaikataulutettuja. Tänään kävellessäni kotiin, tunsin ihan mieletöntä ylpeyttä siitä, että opiskelen kirjallisuutta ja kirjoittamista. Aina välillä tulee hetkiä, kun ruumiiseeni jysähtää se hienouden tunne, mihin olen elämässäni päässyt. En aina osaa arvostaa sitä. Tai oikeastaan, en muista arvostaa sitä.

Eilen sanoin, ja tänäänkin, että nyt elämässäni on sopivasti kiirettä. Ei ole kamalaa stressiä ja suurin osa hommista on aikataulussa. Saan edelleen tehdä mielekkäitä asioita. Ehkä siksi kiire ei aina tunnu kiireeltä. Mutta tiedättekö mitä? Minusta tuntuu, että elämisellä on kiire.

Edelleen minua kalvaa jokin asia. Alan jo hahmottaa sitä. Kyse on jonkinlaisesta epätasapainosta sisäisen maailmani yhtälössä, jossa luvut eivät enää pidä paikkaansa. Yksinäisyys ottaa liikaa valtaa, vaikka sen ei pitäisi. Yksinolo on jo pidempään ahdistanut, ennen se tuntui vain hyvältä. Sellaiselta, mitä tarvitsin paljon. Mutta samalla ajatus jonkun kanssa elämisestä ahdistaa perkeleesti. Ristiriitaisuus vaivaa as always. Ja ajatus siitä, että löytäisi SEN OIKEAN tuntuu mahdottomalta. Eihän sellaista voi löytää. Paskapuhetta. Monet ystävistäni seurustelevat onnellisesti. Tuntuu, että se, mitä elämällä on minulle tarjota, on tällä hetkellä tarpeetonta. Kaikki se mitä tarvitsisin ja tahtoisin, on loppuunmyyty. Vaikka en enää edes tiedä, mitä tahdon. Ehkä vaan herätä seuraavaan päivään ja siinä välissä ehtiä nukkua sikeästi viisi tuntia. Elämä, voitko sen mulle antaa?

-Nora

Be wise enough to wonder, be brave and let it go

Elämä kulkee vääjäämättä eteenpäin. Silloinkin, kun se tuntuu pysähtyneeltä. Toiset uskovat enemmän siihen, että voivat itse vaikuttaa elämäänsä. Toisille tämä matka tuntuu etukäteen käsikirjoitetulta. Mutta olisi hyvä muistaa, ettei mikään käsikirjoitus ikinä toteudu kuten ensimmäisessä versiossa lukee. Se muokkaantuu jatkuvasti tarpeiden ja vaatimusten mukaan, ja sinulla on aina lupa olla vaativa. Mutta ei meillä ole lupa ainoastaan vaatia asioita, vaan meidän on tehtävä niiden eteen töitä. Joskus kuitenkin se, että uskaltaa ajatella vaativansa elämältä jotain, on se eniten voimia vievä osa. Itseensä ei ole aina helppo luottaa.

Mutta siksi on ystäviä. Niin minulle sanotaan, kun tunnen yksinäisyyttä tai voimattomuutta, että siksi on ystäviä. Ja siksi on perhe ja kaikki rakkaat, jotka pystyvät lisäämään energiaasi ja uskoa itseesi. Toivon olevani ihminen, joka pystyy luomaan uskoa rakkaimpiinsa. Tiedän kuinka tärkeää on, että on joku, kuka välittää. Haluan olla sellainen, joka välittää, koska minustakin huolehditaan niin paljon. Tunnen pohjatonta kiitollisuutta ajatellessani kaikkia, jotka ovat jollain tavoin minua auttaneet. En olisi näin vahva ilman heitä. Elämää olisi hankalaa kulkea yksin. Rehellisesti sanottuna, mieluummin kuolisin.

Joskus tuntuu siltä, että aika ajaa ylitse armottomalla jyrällään ja on ajautumassa kohti onnettomuutta. On menossa kohti asioita, jotka tulevat tekemään onnettomaksi. Välillä ei ole voimia vastustaa niitä, sitä vain liiskaantuu ajan jyrän alle. Ja sitten jossain vaiheessa alkaa muotojen takaisin saaminen. Surun sekaan palaa häivähdys iloa ja ikävän tilaa valtaa kiitollisuus. Pitäisi uskaltaa elää hetkessä, mutta samalla olla tarkkana siitä, että on menossa oikeaan suuntaan. Pitää muistaa katsoa risteyksissä, ettei jää jyrän alle. Joskus se on todella väsyttävää. Täytyy osata päästää irti asioista ja ihmisistä, jotka eivät tee sinulle hyvää, mutta joista luopuminen kuitenkin jollain tavalla tekee kipeää. Lopulta on viisautta ajatella omaa etuaan. On myös itsekästä pitää matkassa ihmisiä, joista ei todella välitä. En itse haluaisi olla kenenkään elämässä sillä tavoin mukana. Ihmissuhteet on tarkoitettu vastavuoroisiksi.

Olen viime aikoina pohtinut elämääni ehkä tavallista enemmän. On alkanut tulla pakottava tarve tuntea menneensä eteenpäin jollain tasolla. Olen ehkä saanut itseeni taas hieman rohkeutta, se tuntuu hyvältä. Mutta välillä elämä tuntuu palapeliltä, johon on sekoittunut sopimattomia paloja. Sisälläni on jotain, mitä en edes sanoina saa ulos. Se on vielä pelkkänä tunteena. Mutta ajallaan se avautuu minullekin. Mutta sen voin kuitenkin loppukevennyksenä kertoa, ettei Zumbaan kannata mennä pissahädässä. Silloin voi haluta koko ajan kotiin :D

Ihanaa alkavaa uutta viikkoa ja hei, hyvää laskiaissunnuntaita! Syökää paljon pullia!

-Nora

Otsikko on Seinabo Seyn biisistä Sorry.

Epäreilu vapaus

Täällä oli valoisaa, mutta jonnekin se valo ehti jo kadota. Olin todistamassa sitä vakavaa hetkeä, kun sinäkään et enää hymyillyt. Pakoilit suupielesi vavahduksia, mutta lopulta olkapääsi hytkyivät kuten muidenkin. Olimme ohimenevässä hetkessä kaikki yhtä hukassa.

Muistatko sen, kuinka aurinko levitti valonsa kokonaisen metsän ylle ja joen pulputuksen pystyi kuulemaan? Jalkojen alla saattoi olla pehmeää hiekkaa, kovaa kiveä, upottavaa sammalta. Puiden oksat eivät raapineet. Ainoastaan saattoivat tarttua hiuksiin, mutta eivät takertuvasti. Olimme vapaita. Aurinko laski, mutta nukkumaan menimme vasta, kun halusimme.

Saatoimme juosta koko yön. Välillä käsi kädessä, välillä molemmat omiin suuntiimme. Kerran luulin eksyneeni, mutta sitten hyppäsit puun takaa ja toit valon takaisin. Nauroin alkavan itkuni alta ja tartuit käteeni kuin yrittäisit olla huomaamatta säikähdystäni. Arvelit, että minua nolottaisi. Pyyhin kosteat silmäkulmani, vaikka yllemme laskeutunut sade kasteli ne uudestaan. Olimme niin vapaita, että se vapaus tuntui epäreilulta. Sen jälkeen tietäisimme, miltä tuntuu olla vangittuina.

Siinä vakavassa hetkessä kuulit, että sinä et elä kauaa. Ehdit suudella minua vielä 150 kertaa ennen kuin huulesi kuivuivat pysähtyneen sydämesi mukana. Se oli levinnyt joka puolelle, se syöpä. Et aavistanut, miten lyhyiksi yöt lopulta jäivät ja kuinka ikävään voi kuolla. Sanoit, että juoksemme joka yö niin kauan kuin sinä vielä olet täällä. Mutta emme me niin tehneet, koska pian et enää edes pystynyt kättäsi nostamaan. Muistan viimeisen kerran, kun riisuin vaatteesi ja rakastelimme pakkasyönä tähtien tuikkiessa kipeän kirkkaina. Niistä yksi sinä pian olisit. Sitten tämä sänky tuntuisi liian suurelta, liian hukuttavalta ja nyt jo mietin, saanko enää koskaan unta. Miten turhauttavalta on elämän tarkoitus tuntua? Juuri kun ehti tulla valoisaa, tulikin niin pimeää, ettei eteensä pysty näkemään. Onko siellä mitään?

Makaat vangittuna puisessa arkussasi ja kaikki ympärilläsi ovat sisäisen surunsa kahlitsemia. Minut on sidottu kaipaamaan sinua koko lopunikääni. Toivon, että kuolen nuorena. Lasken jo valmiiksi kuihtuneen ruusun pääsi viereen ja kumarrun suutelemaan sinua vielä viimeisen kerran. 151. Sinä olet lähdössä sinne, minne minun ei ole vielä lupa tulla. Tai ehkä jo olet siellä. Kuvittelen tuntevani huulillasi vielä lämmön, mutta olet kauttaaltasi kylmä kuin jäätynyt postikortti hennon lumihunnun alla. Vie taivaaseen terveisiä.

Multaa kopahtelee arkkusi päälle ja tunnen, kuinka ikävä jysähtää minuun aina vain raskaammin jokaisen lapionheilahduksen myötä. Siellä sinä makaat, yksin ikiuntasi nukkuen. Onko meidän todella jätettävä sinut? En halua. En pysty siirtämään jalkojani jäätyneessä maassa ja kävelemään poispäin sinusta. Tänään on ollut liikaa viimeisiä kertoja. Olkapäistäni tartutaan ja joku vie minut pois, mutta tiedäthän, että en haluaisi.

Illalla nojaan vasten ikkunalautaa ja tuijotan tähtiä, jotka näen silmieni utuisen verhon lävitse. Siellä sinä olet. Silitän tyynyäsi ja menen makuulle sinun puolellesi. Olet katsonut tätä kohtaa katossa ja nähnyt seinillä ne varjot, joita minä nyt hätkähdän. Pyöritän väsyneenä päätäni puolelta toiselle ja lopulta nukahdan katsoessani yöpöydällä olevaa kuvaamme. Kauniit kehykset valittiin huolella. Jokainen päivä elettiin huolella. Sinua ja minua väritti vapaus, josta on jäänyt jäljelle vain kaipaus.

-Nora

Tää käy mulle - ainakin toistaiseksi

Naapurissa lapsi itkee. On itkenyt jo viimeiset kaksi viikkoa. Ei se mua tavallaan haittaa. Toivon, että kuulen ympärilläni hälinää, koska muuten olisi olo, kuin olisi yksin maailmassa. Vaikka enhän mä koskaan ole. Mutta aina kun tuntee jotain, ei ole mitään väliä, kuinka asiat todellisuudessa ovat. Tunteet määrittävät elämääni ja siksi välillä kuolen sisäisesti, ja toisinaan taas olen enemmän elossa kuin ihmisen on edes mahdollista.

Pari yötä sitten joku hakkasi keskellä yötä vasaralla seinään. Olin juuri ehtinyt nukahtaa. Ensimmäinen ajatukseni oli: pliis lopeta. Toinen: ei helvetti. Kolmas: ihanaa olla hereillä tämäkin yö. Eilen myöhään illalla joku huusi ulkona rappukäytävän oven edessä PÄÄSTÄKÄÄ SISÄÄN! En ole varma, päästikö kukaan. Viime viikolla löysin rappukäytävästä postilaatikoiden päältä jonkun jättämän kirjan: Onko Luojaa joka välittää sinusta? Voisin välillä kysyä, onko täällä ketään, kuka välittää yhtään mistään. Myönnän, etten itse aina välitä. Myönnän, että näen ihmisissä, etteivät he aina välitä. Myönnän, että joskus elämä on niin perseestä, ettei jaksa välittää.

Haluaisin muuttaa. Olen lukion jälkeen muuttanut vuoden välein. Tällä hetkellä asun kaksi kadunpätkää liian kaukana. Siltä musta aina tuntuu kotiin kävellessä. En jaksaisi ylittää kahta viimeistä risteystä. Mutta rakastan kotiani sisältäpäin. Kirjoitin ensin, että asuntoani, mutta kyllä tämä koti on. Lämmin koti. Vain jollain tavalla väärässä paikassa. Lähellä yliopistoa, mutta kaukana keskustasta. Ystäväni sanoi tänään, ettei kaikkea voi saada. Ehkä se on totta, vaikka haluaisin, ettei aina tuollaiset asiat olisi totta. Vastasin ystävälleni, että kyllä kaiken voi saada ja hetken uskoin siihen. Mutta myönnän, että voi käydä niinkin, että jää kaikesta paitsi. Siihen nähden kompromissi on hyvä vaihtoehto.

En aio muuttaa hetkeen. Olen oppinut pakenemaan sisälläni vellovaa levottomuutta ympäristönvaihdoksella, mutta nyt se ei ole ratkaisu. Mun on muutettava aivoni asetuksia siten, että lakkaan koko ajan kyselemästä itseltäni, olenko onnellinen. Siitä syntyy tragedia. Kyseenalaistamalla onnellisuuteni jatkuvasti, menetän kykyni elää. Jos jokaisen asian pitää tuntua lottovoitolta, ei kohta enää mikään tunnu miltään.

Yritän olla ahnehtimatta elämää liikaa kerralla. Kaiken ei pidä tapahtua nyt heti. Jotkut asiat voivat odottaa huomiseen, toiset ensi viikkoon, monet voivat tapahtua vasta kuukausien päästä, jotkut vasta vuosien. Ei pidä pelätä ajan loppumista kesken, vaikka se onkin mahdollista. Yhtenä iltana kävellessäni kotiin ja aloittaessani toiseksi viimeisimmän risteyksen ylittämistä, mietin, jos olisin juuri saanut kuulla eläväni korkeintaan kuukauden. Mitä tekisin? Luultavasti olisin hieman katkera, mutta ihan pienen hetken tunsin sisälläni sähkön, joka antaisi virtaa olla helvetin onnellinen ja vapaa. Miksi en olisi jo nyt? Koska olen aikuinen, se on ihan hyvä vastaus.

-Nora