Minulla oli tänään varaa valita neljästä vaihtoehdosta, mitä teen nyt illalla:
1. menen ainejärjestömme ystävänpäiväbileisiin
2. luen Iida Rauman uusinta romaania Seksistä ja matematiikasta, sunnuntaihin mennessä pitää olla anyway luettuna
3. menen dance-fittiin
4. menen kotiin kirjoittamaan
Sydämeni kiemurteli koko päivän näiden välillä ja lopulta päätin 100 sivua Rauman romaania luettuani lähteä kotiin kirjoittamaan. En ole kuitenkaan päässyt kirjoittamisen makuun niin kuin kuvittelin, vaan ennemminkin maissilastujen, raejuuston ja suklaan. Ja kuorittujen maapähkinöiden. Olen kuunnellut musiikkia, miettinyt, onko elämästäni jo mennyt puolet. Tuli paniikki. Niin paljon vielä tekemättä!
Olen tuntenut kipua kaulassa, jäykkyyttä sormissa, vanhan rasitusvamman jalkapöydässä ja painavan väsymyksen silmissä. Olen miettinyt, teenkö liikaa vai teenkö mitään. Minusta tuntuu, etten oikein tee mitään, vaikka päiväni ovat minuuttiaikataulutettuja. Tänään kävellessäni kotiin, tunsin ihan mieletöntä ylpeyttä siitä, että opiskelen kirjallisuutta ja kirjoittamista. Aina välillä tulee hetkiä, kun ruumiiseeni jysähtää se hienouden tunne, mihin olen elämässäni päässyt. En aina osaa arvostaa sitä. Tai oikeastaan, en muista arvostaa sitä.
Eilen sanoin, ja tänäänkin, että nyt elämässäni on sopivasti kiirettä. Ei ole kamalaa stressiä ja suurin osa hommista on aikataulussa. Saan edelleen tehdä mielekkäitä asioita. Ehkä siksi kiire ei aina tunnu kiireeltä. Mutta tiedättekö mitä? Minusta tuntuu, että elämisellä on kiire.
Edelleen minua kalvaa jokin asia. Alan jo hahmottaa sitä. Kyse on jonkinlaisesta epätasapainosta sisäisen maailmani yhtälössä, jossa luvut eivät enää pidä paikkaansa. Yksinäisyys ottaa liikaa valtaa, vaikka sen ei pitäisi. Yksinolo on jo pidempään ahdistanut, ennen se tuntui vain hyvältä. Sellaiselta, mitä tarvitsin paljon. Mutta samalla ajatus jonkun kanssa elämisestä ahdistaa perkeleesti. Ristiriitaisuus vaivaa as always. Ja ajatus siitä, että löytäisi SEN OIKEAN tuntuu mahdottomalta. Eihän sellaista voi löytää. Paskapuhetta. Monet ystävistäni seurustelevat onnellisesti. Tuntuu, että se, mitä elämällä on minulle tarjota, on tällä hetkellä tarpeetonta. Kaikki se mitä tarvitsisin ja tahtoisin, on loppuunmyyty. Vaikka en enää edes tiedä, mitä tahdon. Ehkä vaan herätä seuraavaan päivään ja siinä välissä ehtiä nukkua sikeästi viisi tuntia. Elämä, voitko sen mulle antaa?
-Nora
Voi Nora, kyllä se vielä antaakin. Ajallaan, yllättäen jotkut toiveet saattavat toteutua. Haaveet ja ajatukset ovat ensimmäisiä askelia. Luulen ja uskon, että löytääkseen jotain odotettua, tarvitaan kärsivällisyyttä.
VastaaPoistaJa harvat meistä oikeesti vielä tietää, mitä haluaa. Olemme vielä nuoria ja tietämättömiä. Tämä on se etsimisen ja löytämisen aika. Vuoden vaihteessa myös päätin, että lopetan vastausten liiallisen etsimisen, sellaisen ajattelun, joka ajaa minut ahdistuneena nurkkaan. Elämä kuljettaa. Näin, uudella asenteella, on helpompi hengittää ja olla.
Muistathan myös, miten tärkeä olet. <3 Mulle saa aina soittaa ja kotini on avoin.