Silloin elämä näytti kauniin puolen itsestään

Lauantaina heräsin raukein mielin. Tai hieman väsynein, mutta fiilis oli silti hyvä. Editoin tekstejä pari tuntia koneen ääressä ja suuntasin sitten askeleeni salille. Aurinko paistoi, hyvä fiilis kasvoi. Sali oli ihanan tyhjä, sain tehtyä napakan treenin. Fiilis parani entisestään. Menin kauppaan ostamaan herkkuja illaksi. Kotona päätin rentoutua kunnolla. Annoin itselleni luvan tehdä ihan mitä halusin. Katsoin Youtubesta inspiroivia musiikkiesityksiä ja kaivoin kaapista vanhoja kirjoituksiani. Minulla on kansio täynnä tekstejä, vanhimmat ovat kesältä 2010. Se oli nostalgista. Fiilis oli hyvä.

Laitoin ylläolevan kuvan Instaan, mutta viiden minuutin jälkeen poistin sen. En ole ennen laittanut treenikuvia someen, koska en ole halunnut. Siskoni oli ehtinyt tykätä siitä kuvasta, joten laitoin hänelle viestin, että poistin sen. Siskoni kysyi, miksi. Vastasin näyttäväni rumalta. Hän sanoi, ettei se ole totta. Sanoin, että hän sanoo niin, koska rakastaa minua. Mutta hän vakuutti, etten näytä rumalta. Tiedän, etten näytä siltä kuin voisin astella fitness-lavalle, mutta haluaisin välillä laittaa treenikuvia, koska urheileminen on suuri osa elämääni. En ole kuitenkaan uskaltanut. Päätin kuitenkin rohkaistua, koska tuona hetkenä olin tyytyväinen siihen, miltä näytin. Kehoni on kestänyt paljon, se ansaitsee tulla minulta nähdyksi rakastetusti.

Maailma, somekin, on täynnä mitä erilaisimpia ihmisvartaloita. Usein pohdin, miksi en näe itseni sopivan joukkoon. Miksi vaadin minun näyttävän joltain, mikä olisi jopa epärealistista. En tarkoita, että haluaisin näyttää ufolta tai joltakin maapallon ulkopuoliselta, ihan ihmiseltä siis. Mutta vaadin jokaisen rasvasoluni nujertuvan ja vatsan vetäytyvän itsestään sisään. Jokaisen kohdan pitäisi olla pientä, mutta samalla lihaksikasta ja vahvaa.  Treenaaminen tuottaa suurta nautintoa, ehkä suurempaa kuin mikään muu kirjoittamisen lisäksi, mutta haluan tehdä sen järkevällä tavalla. Niin, että kehostani todella tulee vahva. Ja että se pysyy terveenä.

Elämä on useammin kaunista, jos itseään voi rakastaa ehdoitta sellaisena kuin se on. Lauantain raukeus ja hyvä fiilis tulivat pitkälti siitä, että tunsin fyysistä hyvää oloa. Mutta oli muutakin. Sisälläni vain oli vahva fiilis, että oli lupa olla rauhallinen ja onnellinen. Hengittäminen teki olon seesteiseksi. Hyvänolon tunne kumpusi jostain niin syvältä, että vain hymyilin itsekseni ulkona kulkiessa ja sisällä istuskellessa. Toivottavasti niitä päiviä tulisi useamminkin.

Also luovuuteni palasi lauantai-iltana. Se oli ollut kadoksissa melkein pari viikkoa, kirjoittaminen oli tuntunut tahmealta. Sellaisina päivinä jo se itsessään masentaa. Mutta niitä päiviä on vain siedettävä ja silloinkin vain kirjoitettava. "Sateen jälkeen paistaa aina aurinko" on niin helvetin totta, että silmiini menee joku roska, kun mietin, kuinka asiat välillä järjestyvät edes hetkeksi niin, että ihminen saa hengähtää.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

-Nora