En tarvinnut kuin hiljaisuuden

Ääniä. Ääniä, jotka eivät sano mitään. Vai enkö vain kuuntele? Niin olisi parempi. Jätän itseni sanattomaksi. Tahdoin vain olla onnellinen. Oliko sekin liikaa pyydetty? Liikaa vaadittu, että löytäisin elämääni jotain rakentavaa, joka veisi minua eteenpäin, ei romahduttaisi. Asiat, teot, tavat muuttuvat aina lopulta vanhoiksi, epätyydyttäviksi. Miksi luulin, että vanhenen? Oikeasti elämäni kuluu nopeammin kuin muiden, on lyhyempi. Niin on parempi. Olen tuhlannut aikaa, valuttanut minuutteja, poistanut tunteja tulevaisuudestani...jatkan...

Muutan mieleni. Saanko hiljaisuuden, niin mietin elämääni vielä hetken. Ehkä minulle on varattu aikaa yhtä paljon kuin muille. Olen kuunnellut vääriä ajatuksia. Ajatuksia, joissa ei ole mitään. Ne vain ovat ja tekevät minusta olemattoman. Olen uskonut väärään itseeni, tehnyt minusta jonkun toisen. Olen toisen oma. Muut eivät näe sitä, koska sitä ei ole olemassa. Se on omansa, minä olen sen. En tarvinnut kuin hiljaisuuden, niin kuulin tämän.

En palauta mieleeni ääniä, jotka eivät sano mitään, enkä ajatuksia, joissa ei ole mitään. En ole koskaan ihmetellyt ihmisen heikkoutta enempää kuin nyt. Miksi kuuntelemme niin paljon. Ääniä. Ajatuksia. Ei pitäisi. Meidän ei pitäisi. Koska olemme houkuteltavissa. Väärät äänet, väärät ajatukset. Niillä on surulliset seuraukset. Äänet ja ajatukset eivät aina vastaa todellisuutta. Miksi ottaa ne osaksi minuutta?

Ole vahva. Ole hiljaa. Et tarvitse kuin äänen, joka ei lopulta sano mitään. Hiljaisuus on selkeämpää. Äänettömämpää. Viattomammin sinä itse.

- Nora Palonen

Vartaloasiaa

Kerrankin otsikko, joka menee suoraan asiaan. Tahdon kirjoittaa teille vartaloista. Kesä on vähien vaatteiden aikaa, mikä voi olla vapauttavaa. Tai tuskaisaa. Miten pukeutua kevyesti, mutta näyttää edustavalta. Ja seksikkäältä. Tai siltä, miltä nyt ikinä haluaakaan. Yksinkertaisin ratkaisu on omistaa järkkymätön itseluottamus. Pue mitä vaan, tulet hehkumaan! Ignooraa haukut, jos joku kokee tarpeelliseksi sellaiseen alentua. Tiedät, että voit pukeutua miten haluat, pian muutkin ymmärtävät sen.

Mutta, mitä jos itseluottamuksen hankkiminen ei tähän hätään onnistu? Ollako sisällä koko kesä? En välttämättä kannusta siihen. Monia meitä vaivaa liiallinen itsekriittisyys. Jos on yksikin luomi väärässä paikassa, niin se on sitten ehdoton ei bikineille. Puhumattakaan selluliiteista, raskausarvista, talven herkutteluista jääneistä vatsamakkaroista, siitä, että olet nainen. Onko naisellisuus nykyään pannassa? Jos on rasvaa muuallakin kuin rinnoissa, onko se väärin?

Tuli pakottava tarve kirjoittaa tästä aiheesta juuri nyt, koska a.) kesä alkoi selvästi tänään ja b.) kohtasin tilanteen, jossa huomasin, kuinka negatiivisesti suhtaudun edelleen kroppaani, etenkin muiden edessä. Äiti tuli tänään töistä kotiin ja kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan katsomaan pikkusiskoni jalkapallopeliä. Päätin lähteä mukaan ja sanoin vaihtavani ensin vaatteet. Silloin mulla oli päällä shortsit ja t-paita, ihan fiksut vaatteet siis. Sanoin, että vaihdan ensin vaatteeni. Äiti kysyi, että miksi? Sanoin, etten kehtaa mennä näin julkiselle paikalle, verhoudun mieluummin mustiin vaatteisiin.

Eilen illalla äiti sanoi, että on outoa nähdä mut niin vähissä vaatteissa (päälläni oli musta mekko). Kysyin, että miksi? Siksikö, että näytän lihavalta? Äiti sanoi, että ei, vaan koska yleensä mulla on niin paljon vaatteita (totta, koska jäädyn helposti). Jälkeenpäin ymmärsin, että otin äidin kommentin siitä, että on outoa nähdä mut vähissä vaatteissa, negatiivisena. Heti ensimmäisenä olin ajattelemassa, ettei mun pitäisi pukeutua niin, koska vartalossani on peitettävää.

Media ja muu ympäristö ruokkivat itsekriittisyyttämme, mutta onneksi siitä voi päästä eroon. Omaa silmääni miellyttävät hyvin erilaiset vartalot. Ollakseen kaunis silmissäni, ei tarvitse olla jonkun tietyn kokoinen tai näköinen. Itseluottamus on oikeasti kauneinta, sen huokuminen ihmisestä tekee hänestä kauniin. En ymmärrä, miksi en voi nähdä itseäni kulkemassa napapaidassa, tai käyttämässä edes mekkoa julkisella paikalla. En usko, että vartalossani on hirveästi mitään hävettävää. Nykyään osaan arvostaa kehoani enemmän. Minulla on lupa ajatella itseäni kauniina.

Joten. Kaikki lähtee oikeastaan siitä, että osaa nähdä itsensä kauniina. Anna itsellesi lupa pukeutua juuri niin kuin tahdot. Ei kuitenkaan tarvitse mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Ei kaikkien tarvitse käyttää minihameita. Löydä oma kesätyylisi ja ole itsevarma. Se on Sinulle parasta. Ja vartalollesi. Ole yhtä hyväksyvä itseäsi kohtaan kuin muitakin.

<3:lla Nora

Mullakin on aivot?

Olen joskus todella tyhmä. Siis ihan todella tyhmä. Teen uskomattoman typeriä, ajattelemattomia virheitä. Etenkin mitä tulee kaikkeen matemaattiseen ajatteluun. Numerot vain ovat mulle hepreaa ja myönnän kyllä, että olen aika haluton opettelemaan uutta kieltä. Eli oma vika, kun matemaattisia taitoja tarvittaessa tyhmyyteni paljastuu.

Ei kai saisi sanoa, että mulla vain ei ole laskupäätä? Jos olisin oikeasti aina tehnyt matikanläksyni ja yrittänyt yrittämisen jälkeen, enkä antanut kyyneltahrojenkaan matikanvihon sivujen välissä haitata laskemista, olisin ehkä voinut pärjätä paremmin ja osata nykyään enemmän. Sain ensimmäisen vitosen matikankokeesta kolmannella luokalla ja sen jälkeen olinkin ysiluokkaan asti tukiopetuksessa. En vieläkään tajua, miten selviydyin lukion laskutehtävistä. Tai kyllähän kirjan takaa aina löytyi oikeat vastaukset...

Saan nykyään kuulla aika usein hyväntahtoista pilkkaa epämääräisistä laskutaidoistani. Viimeisin lienee siitä, kun töissä sanoin päivän jälkeen, että pestyjen ikkunoiden huonemäärä on 28, vaikka todellisuudessa niitä olikin 18. Laskin, että pesin ikkunat yhdestätoista huoneesta ja Suvi seitsemästä, niin yhteensä siis 28 huonetta oli valmiina. Loogista? Huomasin virheeni vasta myöhemmin samana päivänä ja mietin, miten selitän asian bossille. Kelpaako selitykseksi se, että olen humanisti? Aika usein verhoudun sen taakse.

Kun sain neljännellä luokalla uudelleen matikankokeesta törkeän huonon numeron, niin äiti sanoi opettajalle, että kyllä Noralla on aivot, ihan todistetusti. Tähän liittyy tarina:

Olipa kerran 10-vuotias Nora. Hän sairastui vesirokkoon, joka oli melko sitkeä. Onneksi oli Norakin, joten voinnin kohentuessa äiti antoi hänelle luvan mennä ulos leikkimään siskonsa kanssa. Nora ja Suvi päättivät leikkiä intiaanikylää takapihallaan, jonne aukesi suuri metsäalue, maalla kun asuivat. Tytöt leikkivät hetken, kunnes Nora tunsi pahaa oloa ja oksensi. Nora sanoi, että "tää intiaani lepää nyt hetken" ja meni keväthankeen makaamaan. (Erittäin ajattelevaista). Pian Nora kuitenkin oksensi toisen kerran ja päätti sitten mennä sisälle. Äiti oli silloin ystävänsä kanssa lenkillä, mutta isäpuoli oli kotona ja antoi Noralle luvan mennä heidän sänkyynsä lepäämään. Nora oksensi vielä kolmannen kerran, onneksi vatiin. Sitten hän nukahti. Kun Nora heräsi, hän oli vitivalkoinen, ja huolestunut äiti hänen vierellä oli hätääntyneenä miettinyt, että herääkö Nora enää ollenkaan. Ehkä Nora kävikin hetken jossain muualla...Sinä iltana lähdettiin lääkäriin. Noraa tutkittiin ja selvisi, että hän kärsi vesirokon jälkitautina aivoärsytyksestä. Sellaisesta ei ilman aivoja voi kärsiä, joten Nora sai lääketieteellisen faktan todisteeksi aivollisuudestaan. Muuten sitä ei aina välttämättä uskoisi...

Niinpä siis näin 11 vuoden jälkeen tapahtuneesta voin edelleen turvautua siihen, että mulla on oikeasti aivot, vaikka en matemaattisesti välkyimmästä päästä olekaan. Ja, kun puolusteluihin lisätään vielä humanistisuuteni, niin kyllä ihmiset sitten ymmärtävät, etteivät numerot ole mun juttu. Joten pyydänkin, että jos joskus tulette ostamaan jotain jostain kioskista, missä sattuisin olemaan myyjänä, ja ostoksenne maksavat esim. 3,50 €, niin älkää antako 20 € seteliä, älkää mieluiten vitosenkaan. Tasaraha ois varmin juttu.

Ja jep, kaikista varmin juttuhan olis se, että pysyisin poissa laskutaitoa vaativien tehtävien ääreltä. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Kun matikanmaikka aikoinaan sanoi, että me opiskellaan elämää varten, ei koulua, niin kyllä hän taisi osittain olla oikeassa. Onneksi mulla on kuitenkin aivot, niin en ihan täysin toivoton tapaus tämänkään asian suhteen ole. Hassua vaan, että mun piti ensin melkein kuolla ennen kuin aivollisuuteni sai varmistuksen.

Ajattelevaista viikkoa kaikille! En toivo teidän suuntaavan ajatuksianne numeroihin, vaan toisia ihmisiä kohtaan! Asiat tärkeysjärjestykseen ;)

<3:lla Nora

Sade+räntä=Suomen juhannus

Tänään monet raatavat töissä viimeistä päivää ennen pitkää viikonloppua, jonka juhannus heille suo. Oma juhannukseni menee töissä, mutta työpäivät ovat lyhyitä ja helppoja, joten se passaa paremmin kuin hyvin. Olisi niin ihanaa, jos perheellämme olisi mökki, jonne yhdessä käpertyisimme grillaamaan, saunomaan ja tekemään kaikkea mukavaa, mitä sadepäivinä voisi tehdä. Sillä todennäköisesti tänäkin juhannuksena sataa. Vettä ja/tai räntää.

Mulle juhannus on vähän niinkuin vappu: se tulee ja menee, that´s it. Suunnitelmat jäävät aina viime hetkeen. Lopulta se ei eroakaan muista rennoista viikonlopuista. Toisaalta, olen jo suunnitellut syöväni suklaapähkinöitä oikein luvan kanssa, niin tarvitsenko muita pläänejä? Tuskin ;) Tänään menen kirjastoon, joten lukemistakin tulee riittämään.

Viettäkää hauska juhannus, älkää hukkuko, älkääkä antako ystäviennekään tehdä niin. Ajattelin lopuksi vielä kirjoittaa, että ehkä voisimme kuitenkin olla optimistisempia juhannussäiden suhteen, mutta sitten vilkaisin ulos ikkunasta; toivottavasti grillauspaikoissanne on katos.

<3:lla Nora

Kesäkuulumisia

Kesäkuu alkaa olla jo puolessa välissä. Aika menee niin hurjan nopeasti, ettei ehdi aurinkoa sanomaan, kun aamu on jo kääntynyt iltaan. Mutta pidän tästä ajan nopeasta kulusta. Vähän pelottaa, että tästä lähtien elämä kulkee aina tällaista vauhtia. Miten lapsena kesät olivat niin jumalattoman pitkiä ja kun syksyllä palasi kouluun, tuntui ettei olisi siellä koskaan ollutkaan. Kaikki oli uutta ja jännittävää, vaikka samat kaverit ja opettajat siellä odottivat kuin ennen kesääkin.

Olen nyt ollut viikon Vaasassa, tähän mennessä minulla on ollut kaksi työpäivää. Alunperin piti olla vain yksi, mutta sainkin eilen kutsun töihin ja lähdin sinne mielelläni. Olen edelleen niin kiitollinen siitä, että sainkin kesätöitä ja se on syy, miksi Vaasassa nyt kesän vietän, joten olen valmis raatamaan niska limassa. Ja pidän työstäni. Olen ehtinyt myös rentoutumaan, käymään Raxissa Suvin kanssa, käymään kirpparilla ja istuskellut ulkona ja syönyt suklaapähkinöitä.

                                                Löysin upouuden nahkatakin kirppikseltä!!

Kirpputoreilta voi löytää ihania aarteita ja niin kävi tälläkin kertaa. Tarkoitukseni oli löytää musta kaulahuivi, mutta sen sijaan ostinkin kolme takkia. Olisin voinut ostaa useammankin kokeilemistani takeista, mutta yritin pitää järjen päässä ja rahat kukkarossa. Mutta joku päivä menen uudelleen...Rupesin nyt vaan miettimään, että miksi sen nimi on kirpputori? Kirppu? Miksi?

Ja sitten viime torstaina itkettiin yhdessä Suvin kanssa, kun hän sai tietää pääsevänsä tanssialan koulutukseen, jonne hän palavasti halusikin! Siskostani tulee tanssija! Olen niin ylpeä hänestä ja onnellinen, että Suvi saa seurata unelmiaan ja toteuttaa itseään hänelle parhaalla mahdollisella tavalla. Hän lähtee Outokumpuun, joten kilometrit välillämme taas kasvavat, mutta unelmiaan on seurattava. Ja sitäpaitsi, niin ristiriitaiselta kuin tämä ehkä kuulostaakin, niin sitä läheisempiä olemme, mitä kauempana toisistamme olemme. Ehkä nyt osaamme arvostaa yhteistä aikaa enemmän, toinen ei ole enää itsestäänselvyys. Tai en usko, että on tähän mennessäkään ollut.

Pikkuhiljaa pitäisi ruveta opiskelemaan nykykirjallisuuskurssia, jonka suunnittelin kesän aikana suorittavani. Syksyllä palautan opettajalle aiheesta kaksi esseetä. Ensin on vain onnistuttava lainaamaan täältä kirjastoista oikeat kirjat, jotta pääsen töiden alkuun. Olkoon se ensi viikon projekti.

Tuntuu kuin tänään olisi sunnuntai, koska menen huomenna töihin. Mutta lauantai-iltapäivässä ollaan, taidan käydä vähän pyöräilemässä ja illalla kirjoitan romaanini käsikirjoitusta. Uppoudun omaan pieneen maailmaani, vaikka se onkin kasvamassa aika suureksi. Olisipa jo ilta.

Aurinkoa viikonloppuunne! Viikon päästä onkin jo juhannus ;)

<3:lla Nora

Terveiset tuulisesta Vaasasta!

Matkustin Vaasaan pari päivää sitten. Vietän täällä kesän kotikotona äidin patojen ääressä, koska sainkin täältä kesätöitä. Kaipaan jo Turkua ja ystäviäni. Onneksi Vaasa on kuitenkin aurinkoinen kesäkaupunki ja onhan se tavallaan nostalgista olla taas täällä sitten lukioaikojen jälkeen. Mutta samalla juuri se tekee tästä ahdistavaa. Muistan, kuinka kipeästi minun oli nimenomaan päästävä pois täältä lukion loputtua. Mutta nyt tilanne on eri, ja olen täällä vain kesän. Sitten palaan Turkuun. Ja ehkä ehdin käydä Turussa kääntymässä jossain vaiheessa.

Eilen olin ahkera ja siivosin kotiamme. Pesin kauttaaltaan yläkerran wc:n, imuroin huushollimme ja pesin lattiat. Olin koko päivän lämpimissä sisätiloissa, koska ulkona tuuli ja satoi niin vimmatusti. Katsoin viidestä eteenpäin tullutta LiveAid-hyväntekeväisyyskonserttia ja se oli ihan mieletön!! Uskomattoman upeaa, miten tuhannet vapaaehtoiset saivat niin mahtavan shown pystyyn ja lastensairaalalle saatiin kerättyä yli kaksi miljoonaa euroa. Hyvä Suomi! Niin hienoa, miten Suomeen ollaan tekemässä maailman parhainta lastensairaalaa.

Tämä päivä on chillailua, ehkä siivoilen vähän kellarikerrostamme, mutta muuten keräilen voimia huomista työpäivää varten. Huomasin tänään, että habani on kasvanut viikon sisään oikein hienosti johtuen viikko sitten raahaamista muuttotavaroista ees taas, ja perjantaina kantamistani painavista matkalaukuista. Niskani on ihan jumissa. Mutta hauikset ovat kasvaneet, se on pääasia. Pitää kai sisällyttää inhoamani punnerrukset treeniohjelmaan, etteivät ne katoa varkain, vaikka sillä tavalla ehkä tulivatkin ;)

Huomenna tosiaan lampsin töihin. Siivoan Omenahotellissa, jonne siskoni sai minut hommattua, koska hän on siellä töissä tanssijuttujensa ohessa. Siskoni perehdyttää minut, siitä tulee kivaa. Loppuviikko onkin sitten vielä vapaata, koska uusi työlista, jossa minäkin olen mukana, astuu kehiin vasta 15.6. Toivon paljon töitä, jotta voin ensi lukuvuoden keskittyä rauhassa opintoihini. Tämä työ on mukavaa vastapainoa teoreettiselle opiskelulle, ihan tervetullutta vaihtelua siis. Odotan, että homma pyörähtää kunnolla käyntiin, ja että saan pitkien duunipäivien jälkeen vain istahtaa rauhassa kirjastoon lukemaan. Ja ennenkaikkea odotan laatuaikaa Suvi-siskon kanssa, odotan kaikkea kivaa, mitä vielä teemme yhdessä. Kaikkea hullua. Näemme koko ajan vain harvemmin ja harvemmin, joten tästä otetaan kyllä kaikki irti, kun olemme koko kesän samalla paikkakunnalla <3

Nyt etsin jostain kauratyynyn, jolla voin helpottaa niskakipuani. Tai ehkä teen ruokaa ensin. Ihanaa sunnuntaita kaikille, ladatkaa akkuja uutta viikkoa varten!

<3:lla Nora

Uusi koti, uusi elämä(kö)

Nyt on muuttorumba ohi ja olen siitä onnellinen. Aina aluksi, kun rupeaa pakkaamaan on innostusta ilmassa ja kihelmöivää kutkutusta vatsanpohjassa. Saa heittää pois vanhoja tavaroita ja vaatteita, (ostaa uusia tilalle), suunnitella uuden kodin sisustusta ja jättää vanhaa elämää taakseen. Viikko ennen muuttoa on ikään kuin välitilassa: vanha koti näyttää sotkuiselta ja "puretulta", mutta uusi koti on vielä koskematon. Pitää päättää, kuinka paljon keskittyy menneisyyden ikävöimiseen, ja kuinka innolla odottaa tulevaa uudessa ympäristössä.

Viime viikko tuntui tuhottoman pitkältä, koska odotin muuttoa kuin kuuta nousevaa. Päätin jättää ikävöimisen vähemmälle. Pakkailin ja fiilistelin sitä, että kohta tää turkulainen on palannut juurilleen. Yritin ottaa Naantalista vielä kaiken irti ja kävinkin viimeisten päivien aikana rakkaimmissa paikoissani istuskelemassa ja haaveilemassa. Olen onnekas, että sain asua niin kauniissa kaupungissa. Se on kai ainut paikka, missä mieleni todella lepää.

Viime sunnuntaina äitini sitten saapui miehensä kanssa Naantaliin ison, sinisen pakettiauton kanssa. Ennen kuin he tulivat, olin jo aloittanut tavaroiden alas roudaamisen ja valuin jo siinä vaiheessa hikeä. Muutama tunti kaikkien tavaroiden kuljetuksessa vanhasta kodista uuteen vierähti, ja sitten lähdimme Ikeaan syömään ja shoppailemaan. Sain uuden sängyn, mikä on ihan jumalainen!! Sitten oli vielä lamppujen asennusta ja pientä hienosäätöä, kunnes muuttoapuni lähti takaisin Vaasaan, ja minä kauppaan ostamaan iltapalaa.

Hetkeksi tuli se sama fiilis kuin silloin, kun muutin 13 kuukautta sitten ekaan omaan kämppääni, kun jäin yksin, niin se haikeus. Koko päivän on hälinää ja sähläämistä ja sitten onkin ihan hiljaista. Siinä oli myös jotain rauhoittavaa.

Kävin maanantaina palauttamassa vanhan kotini avaimet, mutta se ei tuntunut oikein miltään. Ihmettelin sitä. Eilen illalla katsoin kuvia, joissa näkyi vanha kotini, ja silloin vierähti kyynel poskelle. Iski hirveä ikävä. Olen luvannut itselleni aloittaa uuden elämän, mutta eilen tuntui siltä, että olen luvannut liikaa. Minun pitäisi olla vahvempi. Minun pitäisi löytää sisälläni asuvan tyhjyyden tilalle jotain rakentavaa. Mutta eihän sellaista tehdä hetkessä?

Olen viime päivinä pystynyt tuottamaan paljon runollista matskua, mikä johtuu varmaan kaikista sisälläni myllertävistä tunteista. Olen ollut paljon yksin, sanoille saan puhua. Tarvitsen tunteilleni tulkin. Tällä hetkellä haen elämääni. Ehkä se ei olekaan uusi muuton myötä, vaan sama vanha, mutta muutoksen mahdollisuus on parempi.

Tässä vielä kuvia muuttorumbasta!

Ja sitten kuvia uudesta kodista, tältä täällä näytti ekana iltana:

Ja nyt:

Olen onnellinen tästä kodista, ja ainakin tähän asti täällä on ollut todella rauhallista. Olen varma, että ajan kuluessa kiinnyn myös tähän paikkaan, ja tästäkin tulee minulle rakas koti. Täällä on hyvä olla <3 Mutta muuttaminen on kyllä ihan perseestä. Aion asua tässä vähintään seuraavan vuoden!!

Toivottavasti viikkonne on lähtenyt hyvin käyntiin!

<3:lla Nora