Ei kai saisi sanoa, että mulla vain ei ole laskupäätä? Jos olisin oikeasti aina tehnyt matikanläksyni ja yrittänyt yrittämisen jälkeen, enkä antanut kyyneltahrojenkaan matikanvihon sivujen välissä haitata laskemista, olisin ehkä voinut pärjätä paremmin ja osata nykyään enemmän. Sain ensimmäisen vitosen matikankokeesta kolmannella luokalla ja sen jälkeen olinkin ysiluokkaan asti tukiopetuksessa. En vieläkään tajua, miten selviydyin lukion laskutehtävistä. Tai kyllähän kirjan takaa aina löytyi oikeat vastaukset...
Saan nykyään kuulla aika usein hyväntahtoista pilkkaa epämääräisistä laskutaidoistani. Viimeisin lienee siitä, kun töissä sanoin päivän jälkeen, että pestyjen ikkunoiden huonemäärä on 28, vaikka todellisuudessa niitä olikin 18. Laskin, että pesin ikkunat yhdestätoista huoneesta ja Suvi seitsemästä, niin yhteensä siis 28 huonetta oli valmiina. Loogista? Huomasin virheeni vasta myöhemmin samana päivänä ja mietin, miten selitän asian bossille. Kelpaako selitykseksi se, että olen humanisti? Aika usein verhoudun sen taakse.
Kun sain neljännellä luokalla uudelleen matikankokeesta törkeän huonon numeron, niin äiti sanoi opettajalle, että kyllä Noralla on aivot, ihan todistetusti. Tähän liittyy tarina:
Olipa kerran 10-vuotias Nora. Hän sairastui vesirokkoon, joka oli melko sitkeä. Onneksi oli Norakin, joten voinnin kohentuessa äiti antoi hänelle luvan mennä ulos leikkimään siskonsa kanssa. Nora ja Suvi päättivät leikkiä intiaanikylää takapihallaan, jonne aukesi suuri metsäalue, maalla kun asuivat. Tytöt leikkivät hetken, kunnes Nora tunsi pahaa oloa ja oksensi. Nora sanoi, että "tää intiaani lepää nyt hetken" ja meni keväthankeen makaamaan. (Erittäin ajattelevaista). Pian Nora kuitenkin oksensi toisen kerran ja päätti sitten mennä sisälle. Äiti oli silloin ystävänsä kanssa lenkillä, mutta isäpuoli oli kotona ja antoi Noralle luvan mennä heidän sänkyynsä lepäämään. Nora oksensi vielä kolmannen kerran, onneksi vatiin. Sitten hän nukahti. Kun Nora heräsi, hän oli vitivalkoinen, ja huolestunut äiti hänen vierellä oli hätääntyneenä miettinyt, että herääkö Nora enää ollenkaan. Ehkä Nora kävikin hetken jossain muualla...Sinä iltana lähdettiin lääkäriin. Noraa tutkittiin ja selvisi, että hän kärsi vesirokon jälkitautina aivoärsytyksestä. Sellaisesta ei ilman aivoja voi kärsiä, joten Nora sai lääketieteellisen faktan todisteeksi aivollisuudestaan. Muuten sitä ei aina välttämättä uskoisi...
Niinpä siis näin 11 vuoden jälkeen tapahtuneesta voin edelleen turvautua siihen, että mulla on oikeasti aivot, vaikka en matemaattisesti välkyimmästä päästä olekaan. Ja, kun puolusteluihin lisätään vielä humanistisuuteni, niin kyllä ihmiset sitten ymmärtävät, etteivät numerot ole mun juttu. Joten pyydänkin, että jos joskus tulette ostamaan jotain jostain kioskista, missä sattuisin olemaan myyjänä, ja ostoksenne maksavat esim. 3,50 €, niin älkää antako 20 € seteliä, älkää mieluiten vitosenkaan. Tasaraha ois varmin juttu.
Ja jep, kaikista varmin juttuhan olis se, että pysyisin poissa laskutaitoa vaativien tehtävien ääreltä. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Kun matikanmaikka aikoinaan sanoi, että me opiskellaan elämää varten, ei koulua, niin kyllä hän taisi osittain olla oikeassa. Onneksi mulla on kuitenkin aivot, niin en ihan täysin toivoton tapaus tämänkään asian suhteen ole. Hassua vaan, että mun piti ensin melkein kuolla ennen kuin aivollisuuteni sai varmistuksen.
Ajattelevaista viikkoa kaikille! En toivo teidän suuntaavan ajatuksianne numeroihin, vaan toisia ihmisiä kohtaan! Asiat tärkeysjärjestykseen ;)
<3:lla Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti