I.S.M.O

Olisikohan ollut kolmas infopäivä yliopistolla ennen opintojen varsinaista alkamista, kun opintopsykologimme käytti esityksessään I.S.M.O:a. Ihan Sama Mulle Oikeesti. Joku opiskelija oli sen joskus keksinyt. Ajattelin, että kerron asioista, jotka ovat mulle ihan sama. Mutta. Mieleeni ei tullut yhtäkään asiaa, joka olisi minulle yhdentekevä. Toivon, että voisin sanoa, että on ihan sama, mitä muut minusta ajattelevat. Mutta ei se ole. Kyllä minä mietin, mitä tietyt ihmiset minusta ajattelevat ja minkälaisen kuvan itsestäni annan. Eikä se varmasti ole täysin huono juttu. Mutta joskus se on suoraan sanottuna helvetin ärsyttävää ja tunnen, että olen kaukana itsestäni. Että annan muiden määritellä minut, ja jos kuvani ei tunnu hyvältä, minä vain kärsin uskaltamatta olla se kuka olen. Kuka olen? Se on arvoitus vielä itsellenikin. Kun mietin, millainen ihminen olin vuosi sitten....olen nyt erilainen. Tarvitseeko osata sanoa, millainen on ihmisenä?

Meissä on monia eri puolia ja eri tilanteet ja ihmiset tuovat meistä esiin eri asioita. Inhoan sitä, että ihmisestä tehdään joko hiljainen tai puhelias. Introvertti tai ekstrovertti. Itsevarma tai epävarma. Minussa on kaikkia noita piirteitä, mutta ne vaihtelevat eri tilanteissa eri ihmisten läsnäollessa ja paljon riippuu myös sisäisestä tunteestani, millaiseksi koen itseni. Ihminen muuttuu elämänsä aikana, joskus tai oikeastaan aika usein esimerkiksi nuorena hiljaisesta ihmisestä tulee aikuisena puhelias ja ne, jotka ovat vetäneet omaa showtaan yläasteella tai vaikka lukiossakin, rauhoittuvat. Ehkä etenkin nuorena äänekkyys liitetään sisäiseen epävarmuuteen ja ujous sisäiseen vahvuuteen. Mutta en yleistä.

Kysymys siitä, millainen ihminen olet, on minusta turha. Tai tuntuu, ettei kukaan voi vastata siihen rehellisesti. Ehkä kuvailet itseäsi eri ihmisille eri adjektiivein ja kyllähän me haluamme luoda itsestämme parhaan mahdollisen kuvan. Tuskin kukaan kertoisi, että on ihminen, joka valehtelee paljon, vaikka se juuri kuvaisi häntä parhaiten. Tai sanoisi, että puhuu älyttömästi paskaa muiden selän takana. Kuka kaipaa juoruilijaa elämäänsä? Mieluummin tutustuisin valehtelijaan, vaikka toisaalta, eivät he niin hirveästi toisistaan eroa: kumpaankaan ei voi luottaa.

En itse todellakaan ole mikään puhdas pulmunen, minussa on yhtä paljon pahaa kuin hyvääkin. En nykyään määrittele itseäni kauhean mielelläni juuri yllämainittujen syiden vuoksi. En halua tietoisesti rakentaa itsestäni ihmistä, jollainen minun pitäisi olla. Liiallinen määrittely tuhoaa normaalin itsensä arvioinnin. Itsestään tulee liian tietoiseksi. Ja jos jumittaa ajatuksessa, että on esimerkiksi ujo ihminen, ei ehkä pysty muuttumaan rohkeammaksi. Ihmiset näkevät sinut sellaisena kuin olet sillä hetkellä siinä tilanteessa. Tarvitseeko heidän nähdä muuta?

Jos elämässä on monia asioita, jotka ovat merkityksettömiä, niin kannattaa miettiä kenen elämää oikein elää. Jos se ei ole sinunnäköistäsi I.S.M.O-listaasi tulee mittava määrä asioita. Neuvon sinua heittämään roskikseen sen listan, älä elämääsi. Mieti, mitä tahdot ja merkityksellistä lyhyt elämäsi. Vaikka se kestäisi satakin vuotta, aika loppuu aina kesken. Sure sitä vasta sitten, älä nyt, kun niin paljon on edessäsi, jos vain tajuat sen.

Tämän haluan Sinulle kertoa

Sinulle, joka luit edellisen päivitykseni: kiitos. En ole koskaan ennen saanut niin paljon palautetta kuin mitä sain sen postauksen jälkeen. Ja palaute on ollut positiivista, todella rohkaisevaa. Sydämeni särkyi hyvällä tavalla niitä lukiessa. En ajatellut, että koulukiusaaminen nousee siitä niin vahvasti esille, koska en ollut tarkoittanut sitä niin. Ajatuksenani oli puhua rakkaudesta ja siitä, kuinka epätoivoisessakin tilanteessa kannattaa yrittää, koska vaikka siitä ei seuraisi mitään, se kirpaisee hetken, mutta jos et edes yritä tehdä asialle mitään, se voi kirpaista koko loppuelämän ajan.

Kun olen puhunut koulukiusatuksi joutumisesta, saan usein vastauksena kuulla toisen ihmisen samankaltaisen tarinan. Se särkee sydämeni surullisella tavalla. Oikein puristaa niin, että tekee mieli vain halata toista ja sanoa, että hän on arvokas ihminen. Maailmassa on paljon hirveitä asioita, kuten sairauksia eikä niille välttämättä voi mitään. Mutta kiusaaminen on yksi turhimmista asioista, mitä maa päällään kantaa. Kiusaamisessa ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä, ei pienintäkään tolkkua. Miten joku/jotkut voivat olla niin mielipuolisia, että kuvittelevat voivansa kohdella jotakin ala-arvoisesti. Muistan kerran kysyneeni yhdeltä ylimieliseltä kiusaajalta, joka tuli minun ja siskoni luokse meidän seistessä bussipysäkillä koulupäivän jälkeen, että onko heillä joku ongelma, vai miksi he kiusaavat meitä. Sain vastauksena kuulla, kuinka punastuin. Heillä selvästi oli joku ongelma.

Kiusaaminen oli pääosin henkistä laatua. Sanoja ilkeillä äänenpainoilla, haukkumista. Tunneilla minun ja siskoni pulpetille heiteltiin karkkeja, joita oli puoliksi syöty ja meidän annettiin ymmärtää, että olemme rumia ja noloja ihmisiä. Siskoni takki varastettiin yhden tunnin aikana eikä hän saanut sitä koskaan takaisin. Pahimmat kiusaajat olivat poikia. Oli joitakin tyttöjä, jotka puhuivat paskaa selän takana ja meille hihiteltiin eikä liikuntatunneilla haluttu joukkueeseen. Sellaista ulkopuolelle sulkemista. En olisi halunnutkaan kuulua heidän porukoihinsa, halusin vain olla rauhassa.

Tuntuu, että olen nyt viime päivinä palannut yläasteaikaan todella voimakkaasti ja jollain tavalla se on ollut ahdistavaa. Onneksi olen nyt onnellinen ja elän elämää, jota haluan, joten se tekee helpommaksi ajatella sitä synkkyyttä ja pelkoa, joka sisälläni elin jokaisen päivän yläasteella. Nyt haluan hetkeksi jättää asian kokonaan taakse ja varmistua siitä, että kaikki haavat on tikattu umpeen ja uutta ihoa on kasvanut tilalle. Ja toivon, että tikit ovat sulavaa materiaalia, jotta asioiden miettiminen ei satu yhtä paljon kuin niiden kokeminen. Haluan keskittyä tulevaisuuteeni ja tehdä siitä valoisan ja saada unelmani toteutettua.

Lukioaikana löysin elämääni rauhaa, jonka toivon pysyvän minussa hautaan asti. Luotan elämään ja ennen kaikkea itseeni, vaikka usko joskus horjuukin.

I decided long ago
Never to walk in anyone´s shadow
If I fail, if  I succeed
At least I lived as I believe
No matter what they take from me
They can´t take away my dignity

Näin laulaa Whitney Houston kappaleessaan Greatest Love Of All. Tunnen sen sopivan tähän. Olen menossa elämässäni eteenpäin ehjänä ihmisenä ja olen siitä kiitollinen. Nykyään huonot päivät ovat hyviä harvinaisempia ja tiedän, että uskallan elää näköistäni elämää. Vaikka haluan tulla vieläkin rohkeammaksi ihmiseksi ja pystyä arvostamaan itseäni hitusen verran enemmän. Ennen toisten ihmisten seura sai itsevarmuuteni katoamaan taivaan tuuliin, mutta nykyään niin käy harvemmin. Enää en pelkää kohdata tilanteita, joissa ennen epäonnistuin ja, jotka tuottivat suurta ahdistusta ja tyhjyyden tunnetta.

Nyt on sunnuntai ja huomenna viikko alkaa taas alusta. Odotan sitä innolla. Mutta kaikki eivät odota. Tälläkin hetkellä joku pieni olento miettii, kuinka selvitä ilman mustelmia seuraavista koulupäivistä, tai ehkä hän ei uskalla mennä kouluun ollenkaan. Ehkä hän miettii, haluaako hän mennä koskaan enää minnekään. Olisiko parempi vain kuolla pois. Sitä ne kiusaajatkin kai haluavat. Toivon, ettei kenenkään ikinä tarvitsisi ajatella noin. Kiusaaminen on anteeksiantamatonta, sanoinkuvaamattoman julmaa ja epäreilua. Siinä ei ole mitään oikeutettua.

Jossain taas joku miettii, kuinka nöyryyttää uhriaan huomenna. Miten saada hänet tuntemaan itsensä vieläkin ala-arvoisemmaksi kuin viime viikolla. Pitäisikö lyödä kovempaa. Heittää sen tavarat asfaltille ja lopuksi heittää se niiden päälle. Käskeä jotain pitämään siitä kiinni niin, ettei sillä ole mitään mahkuja. Kun hänen vihansa on purkautunut näihin mietteisiin, hän murenee oman elämänsä suruun. Siihen, kuinka yksin hän on. Kuinka tylsää ja merkityksetöntä kaikki on. Onko hän turha ihminen? Ei, hän ei ole turha ihminen, mutta hänen kiusaamistekonsa ovat.

Koska en halunnut jäädä katumaan, tein sen.

Kuinka monta kertaa olet ollut ihastunut toiseen ihmiseen? Kuinka monta kertaa se on johtanut rakastumiseen? Vai erotatko niitä toisistaan? Minusta ihastuminen on suurimmaksi osaksi fyysistä tunnetta. Sisäistä värinää, joka alkaa, kun näet ihastuksesi. Tai vain ajattelet häntä. Punastelet, täriset, hikoilet, naurat hermostuneesti eivätkä jalkasi kanna. Haluat olla ihastuksesi lähellä, mutta samalla se on kestämätöntä. Haluat puhua hänestä koko ajan, mutta kavereillesi se on kestämätöntä ;) Kaikki energiasi menee ihastuksesi miettimiseen. Et ehkä tiedä hänestä mitään, hän on mystinen arvoitus, josta haluat ehdottomasti saada kaiken selville. Ja haluat myös hänen tietävän sinusta kaiken.

Rakastumiseen liittyy myös fyysisiä ulottuvuuksia, mutta siihen sisältyy paljon enemmän tunnetta. Vakaampaa tunnetta, joka kuitenkin kiihottaa. Rakkaus on luottamuksenosoitus. Luotan sinuun, tervetuloa elämääni. Olen tällainen, älä satuta minua. Ymmärrä, että olen vain ihminen. Rakastan sinua takaisin, teen sinusta onnellisen. Ainakin yritän parhaani. Tiedät minusta enemmän kuin kukaan muu, älä käytä sitä väärin. Rakkaudessa jaetaan elämä yksityiskohtia myöten, jolloin rakastaminen on arkisempaa, pysyvämpää, surua ja iloa sisältävää aikaa, jossa tietämys toisesta vain syvenee ja toivottavasti myös itse rakkaus. Kun tunnet, ettet voisi enää elää ilman kumppaniasi, on rakkaus todella syvää.

Olen ollut ihastunut monta kertaa, mutta yksi tapaus on jäänyt erityisesti mieleeni. En ymmärrä, miksi kirjoitan tästä. Ehkä siksi, etten osaa hävetä sitä. En edes näin jälkeenpäin.

Olin yhdeksännellä luokalla. Olin yksinäinen ja kiusattu, ei siis toivoakaan, että olisin voinut saada jonkun hotinnäköisen poikaystävän. Enkä edes tavoitellut sellaista. Halusin vain selviytyä hengissä päivästä toiseen ja toivoa ajan kuluvan nopeasti, jotta helvetillinen yläaste aika voisi jäädä jo taakse. Mutta. Ihastuin yhteen minua vuotta nuorempaan poikaan. Bändissä soittavaan, tulevaan rock-tähteen. Ihan palavasti. Aina, kun hän oli näköpiirissäni tai, kun kuljimme ruokalassa vastaan tarjottimiemme kanssa, pelkäsin pudottavani astiat.  Punastuin varmaan joka kerta, kun hän käveli ohitseni ja sydämeni hakkasi hulluna. Hulluksi itseni tunsinkin. Näin kaksi vaihtoehtoa: unohtaa pojan, koska muuten vain kiduttasin itseäni turhaan tai sitten rohkeuden keräämisen lähestymistä varten. Reilun puolen vuoden miettimisen jälkeen valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.

Sitten aloin suunnitella, miten pyrkisin saamaan pojan huomion. Minä, tyttö, jota koko koulu vihasi ja syrji. Yläaste, jota kävin, oli pieni ja pirullinen. Tunsin kuitenkin sydämessäni, että jos en tekisi mitään ihastukseni juttusille pääsyn eteen, liittyisin itseni vihaajien riviin. Tiesin, etten uskaltaisi vain kävellä pojan luokse ja lirkutella niitä näitä, joten päädyin kirjeen kirjoittamiseen hänelle. Kirjeen, johon kirjoitin:"älä pelästy, tämä ei ole rakkauskirje. Haluan vain olla ystäväsi." Niinpä niin ;) Ennen kuin uskalsin ajatella tätä ideaa ääneen, kirjoitin sen päiväkirjaani. Ja, koska halusin kuulla jonkun mielipiteen tulevasta teostani, näytin päiväkirjan siskolleni juuri ennen nukkumaanmenoa. Käteni eivät ole koskaan hikoilleet yhtä paljon kuin odottaessani hänen lukiessaan sitä. Ja hän oli yhtä järkkyttynyt ja yllättynyt ideasta kuin pelkäsinkin, mutta sanoi, että anna mennä. Niinpä kirjoitin sen rakkauskirjeen yöllä ja laitoin toiveikkaana laukkuuni odottamaan hetkeä, jolloin ojentaisin sen ihastukselleni. Kirje oli laukussani varmaan kuukauden, joten jouduin todella odottamaan sitä hetkeä.

Ja sitten yhtenä perjantaina hetki koitti. Viimeinen välitunti oli juuri päättymässä ja huomasin pojan kävelevän yksin sisälle päin. Menin hänen luokseen, ojensin kirjeen ja näytimme molemmat varmaan yhtä hämmentyneiltä :D Viimeisen tunnin istuin pulpetissani kuin tulisilla hiilillä ja olin onnellinen.

Viikonloppu oli sanoinkuvaamattoman stressaava. Mietin, vastaisiko poika minulle vai heittäisikö hän sen vain nauraen roskikseen. Entä, jos koulussa rupeaisi leviämään juttu epätoivoisesta ihastumisestani? Se olisi ollut raastavaa.

Maanantai oli pelottava päivä. Tunnit kuluivat, välitunnit vähenivät, toivoni myös. Kun kellot soivat sisään viimeiseltä välitunnilta olin ihan epätoivoinen. Mitä olinkaan kuvitellut. Liikoja taas kerran, minä, ikuinen unelmoija. Mutta yhtäkkiä taakani ilmaantui hahmo viereeni, joka ojensi paperin palasta minulle ja sanoi:"Vastaus kirjeeseesi". Hän hymyili. Olin shokissa. Otin lapun ja luin sen vasta kotiin päästyäni. Olin otettu siitä, että hän tuli luokseni antamaan kirjeensä ja, että hän ylipäätään oli kirjoittanut minulle takaisin.

Sen jälkeen juttelimme muutaman kerran, mutta that´s all. Muistan, kuinka kevätjuhlapäivänä, kun tiesin, etten koskaan enää näkisi häntä, haikeus sisälläni oli kouriintuntuvaa. Kun juhlatilaisuus oli ohi, huomasin parkkipaikalla hänen moponsa muiden mopojen joukossa ja jäin odottamaan siihen lähettyville. Halusin sanoa hänelle vielä jotain ennen kuin hän olisi auttamatta poissa elämästäni. Jonkin ajan kuluttua hän tulikin siihen ja luojan kiitos yksin. Menin hänen luokseen ja halasimme. Sinä kesänä en aloittanut kesääni hilpeissä tunnelmissa, vaan sydän täynnä toivoa siitä, että vielä joskus ihastuisin johonkuhun yhtä voimakkaasti ja, että se muuttuisi rakkaudeksi.

Vaikka rakkauskirje ei ole ehkä ensisijainen tapa lähestyä ihastustaan, etenkään yläasteella, olen ylpeä, että tein sen. Olen ylpeä siitä, että uskalsin, vaikka pelotti ihan järjettömästi ja olin solmussa tunteideni kanssa. En antanut järjen osallistua päätöksentekoon (ihan kuin se olisi muutenkaan mahdollista kohdallani ;) ) enkä miettinyt, etten olisi sitä voinut tehdä. Että se olisi ollut hullua, suorastaan järjetöntä. Mutta kukaan ei kuollut. En häpeä tätä asiaa yhtään, vaikka jotain voikin nolottaa puolestani. Nyt en ainakaan jää katumaan sitä, etten koskaan edes yrittänyt.

Don´t look back ´cause I am crying

Syvällä.

Niin syvällä ovat tuskan juuret. Älä kastele niitä, eivät ne kuole koskaan. Jos et usko, et ole nähnyt vielä mitään. Älä sano toisin, jos asia olisi niin, minäkin ehjä oisin.

Kun en ollut yksin, emme olleet kaksin. Olin sinun kanssasi, mutta ääni päässäni oli kolmas joukossamme. Minulle se huusi. Sinä tunsit sen kylmistä käsistäni. Jähmetyin paikoilleni, kyynelkin jäätyi ennen poskelta vierähtämistään. Se hajosi tuhansiin uusiin pisaroihin. Uutta, tuoretta tuskaa maailma taas täynnä. Kaikki lähtee tästä huoneesta. Silmät kostuvat, vaikka ne ovat tyhjät. Yrität pitää käsistäni kiinni, mutta jäädyt itsekin. Lähde ennen kuin tuhoan sinut, mutta älä katso taaksesi, koska itken.

Jos jokin on helppoa, se on tuhoon tuomittua. Minkään ei pitäisi onnistua ensimmäisellä kerralla, koska silloin se ei vahvista sinua. Ihmistä pitää retuuttaa, syyllistää, laittaa polvilleen ja rukoilemaan, vaikka hän ei edes uskoisi Jumalaan. Ihminen on heikko ja mitätön kohtalon narri. Hänet voi heittää laatikkoon, kun leikit on leikitty. Sulloa pimeään kaappiin ja unohtaa. Löytää vuosien päästä ja sanoa, sinua ei enää tarvita. Siirtää seuraaviin käsiin, jotka eivät välitä aiemmista kolhuistasi.

Kanssasi oli helppoa. Uskalsin olla. Hengitin ilman, että sitä tarvitsi ajatella. Silitit hiuksiani, ne menivät sotkuun. Minä vain nauroin. En suuttunut, tahdoin, että hyväilet lisää. Sekoitat pääni. Anna minun unohtaa kaikki, mikä on ennen sekoittanut ja sotkenut elämäni. Koske jokaiseen hiussuortuvaan ja suorista mutkat elämästäni. Pyydänkö liikaa? En ole sanonut vielä kaikkea.

Oikeasti vain ajattelen. Taaskin kaikki ainoastaan sisälläni. Kyyneleet ovat ainoat, jotka tulevat ulos. Minun on vaikea olla ja sinun niin helppo lähteä. Siltä se tuntuu...Vain kosketus poskeeni ja sitten jo menet. Mene mene mene, äläkä käänny, koska itken.

Olen jo tarpeeksi nöyryyttänyt itseäni edessäsi. Vain lapsella on oikeus toivoa mahdottomia. Kantaa mukanaan unelmia, joihin tuuli tarttuu. Eikä se heitä niitä maahan. Paisko niin, että kaikki särkyy ja satuta niin, ettei puhaltaminen auta. Olen siinä pisteessä, että unelmointi on pelottavaa. Silti tarvitsen sitä, koska mitä kivaa elämässä muuten on. Jos sinä et anna minulle toivoa, on minun etsittävä sitä muualta. Vielä uskon, etten ole toivoton tapaus. Vielä uskon, että löydän jonkun. Haaksirikkouduin, sydämeni hukkui, mutta ruumiini vielä vaeltaa täällä. Ei enää täynnä toivoa, mutta vielä sitä virtaa veressäni. Näen edessäni tulevaisuuden. Itken vieläkin, mutta enää et sitä näe, vaikka kääntyisit.

I wished I could be as beautiful as you but I forgot I am special too

Olet itsellesi armoton, koska ajattelet olevasi muille arvoton. Et kiinnosta ketään, kukaan ei välitä mielipiteistäsi. Kukaan ei välitä sinusta. Kun olet poissa, sitä ei huomata. Kun tulet takaisin, sinua ei huomata. Katseesi ei kohtaa ketään. Joskus silmäsi yrittävät tavoittaa jonkun, mutta usein et itsekään välitä olla läsnä. Katsot maahan. Näet itsesi tallattuna, maahan poljettuna. Ehkä itket, ehkä et pysty edes siihen. Jäätynyt mieli ei sula, sen on vallannut ikirouta. Sinusta voidaan veistää palasia päästäkseen sisimpääsi, mutta et olisi koskaan enää ehjä. Eikä kukaan oikeastaan halua käyttää aikaa sinuun. Haluatko sulaa vedeksi, näkymättömäksi? Imeytyä maaperään ja tulla olemattomaksi.

Mitä, jos tulet kotiin ja kaikki sanat ovat sisälläsi? Et ole saanut sanotuksi niitä kenellekään, koska et ole uskaltanut. Epäilet itseäsi. Vaikka mielessäsi ei olisikaan mitään ihmeellistä, olet ollut vain hiljaa. Sisälläsi kiehuu. Pettymys, viha, suru, pelko, lamaannuttava yksinäisyys. Mikä on kohtalosi, jos et saa suutasi auki. Se on saatava!

Näet muut täydellisinä. Tai et täysin virheettöminä, mutta kauniina ja onnistujina. Heillä on toisensa. He puhuvat ja nauravat, koskaan mikään ei lakkaa. Heillä ei ole kiusallisia hiljaisia hetkiä. Kun ei kuulu mitään, ollaan vain. Kaikki yhdessä rykelmässä ilman, että hetkeen tarvittaisiin muuta. He silittävät toistensa hiuksia ja menevät yhdessä vessaan. Salaisuuksia. Yhteiset elämät ovat turvallisesti kietoutuneet toisiinsa. Ei tarvitse päättää mitään itse. Ei tarvitse pelätä, että valitsee väärin. Ajatukset voi aina jakaa muiden kanssa.

Mutta, kun on yksin muiden joukossa. Kun on se, joka seisoo nurkassa hiljaa tai on yrittänyt tulla lähemmäs ja istuukin muiden keskellä. Mutta käy silti vuoropuhelua vain omien ajatustensa kanssa. Oma sisäinen ääni kuiskii hiljaa. Se yrittää olla kovempi päästäkseen mielesi ulkopuolelle, mutta ei helvetti, se ei onnistu. Muut lähtevät. Olet yksin ympärilläsi ei ketään. Jäät siihen ja toivot, ettei sinun tarvitse koskaan mennä muualle. Toivot, että joku tulisi luoksesi ja sanoisi, että olet yhtä hyvä ja kaunis kuin muutkin. Ja, jos vielä voisit uskoa sen.

Olen itse alannut uskoa siihen vasta viime aikoina. Kaikki me olemme erityisiä. Olemme ainutlaatuisia yksilöitä, joita kukaan muu ei voi koskaan korvata. Jokaisella on oikeus uskoa omaan erityislaatuisuuteensa. Usko siihen saattaa horjua tai rakentua hataralta pohjalta, mutta se on totta. Toista Sinua ei ole eikä tule. En sano, että olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet, koska kukaan ei ole täydellinen. Olemme täynnä virheitä ja teemme joskus huonoja valintoja. Täydellinen ihminen ei tekisi niin. Mutta se ei tee Sinusta arvotonta. Älä koskaan anna kenenkään uskotella niin. Enää en epäile, ettenkö myös minä olisi arvokas. I wished I could be as beautiful as you but I forgot I am special too. On turhaa yrittää olla joku toinen, koska samalla maailmakin menettäisi paljon.