Ei joulua voi aloittaa näin!!

Aion olla tylsä ja puhua opiskelusta, vaikka jouluaattoon on enää alle viikko aikaa. Sain eilen palautettua viimeisen esseeni ja kuvittelin, että sen jälkeen oloni olisi helpottunut ja onnellinen. Että voisin aloittaa hartaasti odottamani joululoman ja fiilistellä ihania joulujuttuja. Ehkä näin olisikin ollut, jos olisin tehnyt kaikkeni esseideni eteen. Mutta taisin päästää itseni naurettavan helpolla, koska odotin joululomaa jo vähän liikaa. Ja nyt sydäntä puristaa, kun mietin, kuinka niiden kanssa käy.

Katsoin eilen Nettiopsusta arvosanoja toisen periodin kursseilta ja silloin hymyni hyytyi. Olen saanut kahdesta pääaineeni kurssista kolmoset (arvoasteikko 1-5) ja ihan ok, mutta ensimmäisen periodin vitosen ja nelosten jälkeen se tuntuu jotenkin kauhealta. Tuntuu, että mulla oli ensimmäisellä periodilla paljon onnea matkassa. Sain sivuaineeksi unelma-aineen (mediatutkimus), vaikka luulin, etten olisi saanut edes hyväksyttyä numeroa sivuainekokeesta ja ensimmäiseltä pääaineemme kurssilta (kotimainen kirjallisuus) sain vitosen ja olin ihan äimänä, koska aiheena oli Johdatus kirjallisuudentutkimukseen, mikä tuntui luennolla välillä hankalalta sisäistää. En tehnyt niiden kurssien eteen hirveästi töitä, joten taisin kietoutua pumpuliin ja kuvitella, että selviän nytkin onnella ja professorien lämpimillä ajatuksilla.

Olemme omassa fuksiryhmässämme puhuneet paljon kurssien numeroista ja niiden merkityksistä. Kurssien jälkeen kyselemme toisiltamme avoimesti, mitä sä sait siitä ja siitä kurssista, missä on hyvät ja huonot puolensa. Hyvää on se, että saa vähän osviittaa siitä, miten muilla menee ja voi sitä kautta pohtia ja suhteuttaa omaa pärjäämistään, mutta toisaalta itsensä vertaaminen muiden suorituksiin on vähän älytöntä. Oikeastaan missä tahansa asiassa. 

En ole koskaan ollut erityisen numerosuuntautunut, jos näin voi sanoa. Yläasteella ja lukiossa olen vain tehnyt opiskelujen eteen sen, minkä sillä hetkellä olen jaksanut. Reaaliaineista olen saanut ysejä ja kymppejä, kun taas matematiikka ja kieliaineet ovat olleet seiskan tasoa. Pitäähän tilannetta vähän tasoittaa, ettei ole liian hyvä ;) Vaikka olen käynyt lukion ja opiskelen nyt yliopistossa, mun täytyy myöntää, etten ole koskaan erityisesti pitänyt opiskelusta. Inhoan tenttiin lukemista ja sitä, kun pitää lukea aineistoja, jotka eivät aina ole kiinnostavimmasta päästä. Inhoan sitä, kun pitää vain istua ja laskea esseiden sivumääriä. Mutta joku juttu tässä on, mikä saa mut aina tekemään sen kaiken. Ja luulenpa, että se on se onnistumisen tunne, kun sellainen osuu kohdalle.

Haluan myös tuntea viisastuvani ja tietää, että mulla on koko ajan mahdollisuus oppia lisää ja kehittyä. En halua pysähtyä ja jumittua elämässä. Yliopistossa vaaditaan teoreettista ja analyyttistä otetta, mikä tuottaa mulle haasteita. En ole tieteellinen ihminen. Tiedän, ettei musta tule koskaan tutkijaa. Eikä äidinkielen opettajaa. Se, mihin haluan päästä tällä koulutuksella, on kirjailijaksi. Olen jo nyt kiitollisena huomannut, kuinka kotimaiseen kirjallisuuteen pureutuminen opinnoissa on lisännyt omaa luovuuttani ja paloani kirjoittamiseen. Siitä aion pitää jatkossakin kiinni kynsin hampain, enkä menettää luovuuttani silloinkaan, kun on aika tehdä oma pro gradu-tutkielma. Tai ehkä sitä luovuutta juuri silloin tarvitaankin....

Tällainen oli fiilis, kun näin arvosanat, joihin kauhukseni olin pettyneempi kuin osasin kuvitellakaan.

Mutta asioita pohdittuani fiilis on muuttunut paremmaksi, jouluisemmaksi.

Elämä jatkuu ja tästäkin pääsen yli, kuten aina kaikesta muustakin. Enää en sano, että ensi periodilla jumalauta paahdan menemään ja opiskelen hulluna, koska sen lupauksen olen tehnyt monta kertaa ja yhtä useasti rikkonut. Päätän vain, että ensi vuonna opinnot taas jatkuvat ja teen parhaani. Aion olla kevätlukukaudella yhtä aktiivisesti mukana ainejärjestömme Muusan toiminnassa kuin tähänkin asti olen ollut ja keskityn sihteerin-pestiini Muusan hallituksessa suurella intohimolla :D Haluan pitää kiinni asioista, jotka tuottavat elämääni rikastuttavaa sisältöä ja nauttia pikku "turhuuksista" (luitko tuhmuuksista?). Tällaisilla ajatuksilla se joulu pitää aloittaa eikä asioiden murehtimisella! Olen tämän viikon aikana syönyt jo kaksi suklaalevyä, ehkä turhautumiseeni, mutta tästä edespäin nautitut herkut menevät joulun ja siitä nauttimisen piikkiin!

Ihanaa joulunodotusta kaikille! Älkää tuhlatko tätä vuoden yltäkylläisyyden aikaa kyllästyttämällä itseänne märehtimisellä ja murehtimisella!

Oletko vapaa ilmaisemaan tunteesi?

Näin edellisyönä erikoista unta. Tai ei se sinänsä ollut mitään erikoista, vaan todella selkeä uni. Ja se tekeekin siitä niin erikoisen. En yleensä hirveästi jää pohtimaan unieni merkityksiä, koska näen niitä todella paljon ja jotenkin ne aina hukkuvat muiden ajatusten alle. Mutta tätä jäin miettimään. Yritän kertoa sen mahdollisimman ymmärrettävästi.

Olin sulkeutunut yhteen huoneeseen. Huone oli kauttaaltaan valkoinen ja muodoltaan pitkä, mutta kapea. Istuin ihan huoneen perällä lattialla seinää vasten ja luin jotain kirjaa. En pystynyt keskittymään lukemiseen yhtään, olin ahdistunut. Huoneen ulkopuolelta kuului aina välillä ääniä, askeleita. Yhtäkkiä huoneen ovi avautui. Säikähdin ja katsahdin ovelle, mutta siirsin katseeni hyvin nopeasti takaisin kirjaan. Tunsin ihmisen ovelta katsovan minua ja lopulta katsoin häneen uudelleen, senkin tein nopeasti, mutta ehdin nähdä ovella seisovan hymyilevän. Nopea katseeni oli hänelle merkki astua sisään. Hän sulki oven ja tuli luokseni, istui viereeni lattialle ja kysyi: "Saatko olla vihainen, saatko olla surullinen?". Katseeni irtosi kirjasta ja tuijotin suoraan eteenpäin. Muistan tunteneeni surua. Luuliko ihminen, että olen vihainen? Kesti kauan ennen kuin sanoin mitään ja juuri kun olin aloittamassa lauseen, ihminen vieressäni sanoi, että pitäisi pystyä aina näyttämään tunteensa muille.

Minusta on taito pystyä näyttämään tunteensa avoimesti muille. Että ei väkisin vedä tekohymyä naamalle, koska sunhan pitää olla aina positiivinen. Kuka muuten naurattaisi muita? Ethän sä ole sä, jos et ole hauska! Tietysti tunteita pitää pystyä säätelemään, ettei räjähdä joka asiasta ja käyttäydy typerästi, jos on sattunut nousemaan väärällä jalalla. Mutta se, että uskaltaa sanoa, että tänään mulla on ihan törkeän huono päivä ja antaa itselleen luvan olla hiljainen ja omissa oloissaan, se on taito. Pitää uskaltaa uskoa omien tunteidensa vapauteen. On sallittua leijua joskus pilvissä ja toisinaan olla erottumatta maan tomusta.

Yleensä ajatellaan, että negatiivisten tunteiden näyttäminen julkisesti esim. ystävien seurassa on vaikeampaa kuin positiivisten. Mutta oletko koskaan pelännyt olevasi muiden mielestä liian iloinen? Tuntuuko susta välillä, että hehkutat ihanaa elämääsi niin paljon, että muut ärsyyntyvät ja pitävät sinua itsekkäänä? Mulla on välillä ollut sellainen olo. Ei saa olla liian onnellinen. Kaikesta pitäisi aina löytää se kultainen keskitie. Ja tämän sanon vakavissani: pitää muistaa inhimillisyys. Jos sulla menee perkeleen hyvin ja kaverilla on murheita, niin ehkä silloin ei ole järkevintä vain hehkuttaa omaa elämää, vaikka toisaalta positiivisuus voi tarttua. Mutta ehkä kaverin saa vedettyä pois synkistä mietteistä kuuntelemalla häntä ja lohduttamalla ja kun hän on kunnossa, voitte yhdessä jumaloida elämisen kauneutta.

Tunteet. Ne ovat niin henkilökohtaisia, mutta samalla niitä jaetaan toisten kanssa. Ilman tunteita olisimme kuin robotteja. Ilman tunteita elämä olisi kylmää, vaikka emme tuntisi sitä kylmyyttä. Me vain olisimme ja tekisimme asioita miettimättä niitä sen enempää. Ilman tunteita elämä olisi yksinkertaisempaa. Joskushan sitä toivoo, ettei tuntisi mitään. Joskus tunteista on pelkkää haittaa. Ne satuttavat, monimutkaistavat elämää. Mutta olisiko tyhjyys parempaa kuin vahva tunne, jonka myötä tietää elävänsä?

Uskon, että unellani oli merkitys. Sen sanoma oli minulle, että uskaltaisin näyttää tunteeni avoimemmin. Mitkään tunteet eivät ole kiellettyjä. Niitä pitää vain osata käsitellä, jotta niistä ei ole haittaa. Ja jos jäit miettimään, kuka unessani huoneeseen tullut ihminen oli, niin en kerro. Ehkä Jumala. Tai Jeesus. Se Jukka Hildenin esittämä Jeesus tulevassa Iron Sky -leffassa.

Blogilla omat facebook-sivut!

Olen nyt pitkän miettimisen jälkeen päättänyt tehdä blogilleni facebook-sivut, jotta sitä seuraavat voivat seurata blogiani entistä helpommin :) Blogini löytyy Facebookista nimellä No Dream No Life. Käy tykkäilemässä, jos siltä tuntuu :)

Jatkoa jäähyväisille

Niin paljon kuin tämä pimeä aika vuodesta inspiroikin minua kirjoittamaan ja elämään, joskus se saa minut todella surulliseksi. Sade ropisee ikkunaa vasten ja koko ajan on pimeää. Kun heräät aamulla on pimeää. Kun tulet kotiin yliopistolta on pimeää. Kun menet nukkumaan on pimeää. Silloin ajatukseni pyörivät helposti melankolian ympärillä, mutta onneksi surumielisten asioiden kirjoittaminen vähentää pimeyden taakkaa sydämessäni. En tiedä, miksi rakastan tätä vuodenaikaa niin paljon, vaikka silloin myös itken eniten. Kaikessa haikeudessaan siinä on jotain äärettömän puhdistavaa. Ihmiseen kerääntyy ahdistusta ja jossain vaiheessa oma huokaus on kuin pamaus, joka saa sinut lysähtämään ja ymmärrät, että nyt olet yksin. Saat luvan itkeä ja nousta uudelleen. Tällaisissa hetkissä yksinolo on nimenomaan helpotus, en tarkoita sillä yksinäisyyttä. Kun nouset uudelleen, et ehkä ole entistä vahvempi. Olet helpottuneempi ja tiedät olevasi vain yksi ihminen muiden joukossa. Enempää ei tarvitse edes yrittää, on jo tarpeeksi olla oma itsensä.

Kannan lähes aina mukanani kirjoitusvihkoa, koska inspiraatio voi iskeä missä ja milloin tahansa. Niinpä yhdellä linja-automatkalla Turusta Naantaliin sinne syntyi runo kuolemasta, toisen ihmisen poislähdön tuskasta. Kirjoitin jonkin aikaa sitten tänne päivityksen Nämä voisivat olla jäähyväiset, joka oli silkkaa tajunnanvirtana syntynyttä tekstiä, jota muokkailin kyllä ennen täällä julkaisemista. Jäin kiinni siihen aiheeseen, sillä jos joskus päädyn kirjoittamaan runokokoelman, uskon sen kietoutuvan tämän teeman ympärille. Niinpä kirjoitin runon, jossa nousee esille samoja asioita kuin yllämainitussa päivityksessäni. Näin synkkiä tekstejä mieleni synnyttää tässä jatkuvassa hämäryydessä.

Jos nämä olisivat jäähyväiset,
mitkä sanat olisivat viimeiset.
Kertoisitko kuinka rakastit,
pyytäisitkö anteeksi, jos pahoinpitelit.
Kuiskaisitko
Huutaisitko
Olisiko sinulla voimia tunnustaa,
kuinka avuton joskus olit.

Jos nämä olisivat jäähyväiset,
tahtoisitko suuret hautajaiset.
Antaisithan muille luvan itkeä,
eivät he halua sinun poislähtevän,
kuolevan.

Jos nämä olisivat jäähyväiset,
liian lyhyiksi jäivät vuodet yhteiset.
Surun humalaan hukkuvat kirosanat,
tuska juovuttaa ja tekee mieli luovuttaa.
Miksi nämä olisivat jäähyväiset?

Pienen hetken uskon, ettei se ole niin.

Mutta.

Nämä voisivat olla jäähyväiset,
mielen valtaa muistot kultaiset.
Olit niin kauan täällä kuin jaksoit,
aiemmin kuin muut velkasi maksoit.
Enää emme sinua näe, emme voi koskettaa.
Silitän tekemääsi tyynyliinaa, nyt kyynelten tahrimaa.
Tuskin elän hetkeen,
vain sinulle hymyilen.
Niin paljon otit mukaasi, 
vaikka vain itsesi veit.

Jokainen kohtaa sen hetken, kun kaikista rakkain on poissa. Ja jokainen aiheuttaa tuskaa rakkaimmilleen täältä poislähtiessään. Vain kuolema on peruuttamatonta, mikään muu ei ole. Tämän kun muistaisi eläessään, niin ei tarvitsisi katua kuollessaan.

We want We want We want

Mitä me tahdomme? Tasa-arvoa. Vai tahdommeko? Tuntuu siltä, että kaikki eivät tahdo. Erityisen pahalta tuntuu se, etteivät kaikki kansaa edustavat halua suoda kansalaisille tasa-arvoista oikeutta solmia avioliittoa. En pysty hyväksymään sitä, että toiset ihmiset määrittelevät toisten asemaa ja arvoa. Eikä sellaista pidäkään hyväksyä. Jokaisella on oikeus toteuttaa itseään ja suuntautumistaan missä tahansa asiassa kunhan ei satuta itseään tai muita. Homojen avioliitto-oikeus, satuttaako se muita?

Ei.

Vuoteen 1971 asti "homoseksuaaliset teot" olivat rangaistavia  Suomessa ja vuonna 1981 homous lakkasi olemasta virallisesti listattu sairaus. Nämä muutokset herättivät aikanaan varmasti suurta vastarintaa ja niiden eteen piti taistella. Miksi ihmiset riistävät toisiltaan vapautta? Mikä siinä on, kun ei ymmärretä, että olemme kaikki ihmisiä, jotka seisovat samalla viivalla seksuaalisista suuntautumisista riippumatta? Miksi seksuaalinen suuntautuminen ylipäätään määrittää ihmistä niin paljon, että sen mukaan meitä on eriarvoistettu? Olemme menossa eteenpäin, vieläpä oikeaan suuntaan, kun avioliittolain muutosehdotus meni läpi eduskunnassa, mutta vielä taistelua on jatkettava. Vaikka asia herättää nyt paljon tunteita, voi vuosien päästä olla toisin. Ja varmasti onkin. Toivon, että lapsenlapsemme ovat vieraantuneet seksuaalisten suuntausten eriarvoisuuden ajatuksesta ja pitävät sitä järjettömänä. Yhtä hulluna kuin sukupolveni pitää ajatusta homoudesta sairautena.

Jotkut ovat miettineet närkästyneinä, miksi homot on nostettu jalustalle ja heitä hyysätään. Minä kysyn, miten homojen asemaa voidaan parantaa, jos keskustelua ei käydä avoimesti yhteiskunnassa? Eivät homot ole vaatineet huomiota käännyttäkseen muita homoiksi, kuten jotkut tuntuvat ajattelevan. Epätasa-arvo ei ole ohitettava ongelma, jonka voi niellä purematta. Sitä ei pidä niellä ollenkaan.

Joidenkin mielestä riittää, että homot voivat rekisteröidä parisuhteensa, kuten autonsa. Miltä Sinusta tuntuu ajatella, että homoseksuaali ystäväsi on eriarvoinen kanssasi? Että hänen rakkautensa on mitättömämpää kuin sinun? Miltä tuntuu sanoa omalle lapselleen, ettei hän voi mennä naimisiin, koska hänen rakkautensa ei ole hyväksyttävää? Ihmisenä hän on kuitenkin ihana. Rakkaus on osa ihmistä. Jos ei hyväksy ihmisen rakkauden suuntautumista, ei hyväksy ihmistäkään. Kuinka voi katsoa silmiin toista, jos vastustaa hänen tapaansa rakastaa.

Harmillisesti monet ovat sekoittaneet avioliittolain muutoksen koskevan myös kirkkoa ja vedonneet Raamattuun, jossa rakkaus nähdään kuuluvan ainoastaan miehen ja naisen välille. Tämä lakiehdotushan koskee nimenomaan lakia eikä sillä ole kirkon kanssa mitään tekemistä. Mutta toivon, että kirkot seuraisivat arkkipiispa Kari Mäkisen esimerkkiä ja olisivat avoimempia Raamatun tulkinnalle. Miksi asioita pitää tulkita niin, että aina joitain sattuu ja he jäävät ulkopuolelle?

Olen toiveikas sen suhteen, että Suomeen saadaan tasa-arvo eri seksuaaliryhmien välille. Toivon, että jokainen veisi asian lähelle itseään ja miettisi sitä. Tahdothan Sinäkin olla suvaitsevainen ja ymmärtää, että kyse on ihmisistä, jotka tahtovat sinetöidä rakkautensa avioliitolla. Siihen pitää kaikilla olla oikeus! Keneltäkään ei olla riistämässä mitään, vaan tasa-arvoinen oikeus annetaan heillekin, joilla se olisi myös pitänyt olla alusta alkaen.