Jatkoa jäähyväisille

Niin paljon kuin tämä pimeä aika vuodesta inspiroikin minua kirjoittamaan ja elämään, joskus se saa minut todella surulliseksi. Sade ropisee ikkunaa vasten ja koko ajan on pimeää. Kun heräät aamulla on pimeää. Kun tulet kotiin yliopistolta on pimeää. Kun menet nukkumaan on pimeää. Silloin ajatukseni pyörivät helposti melankolian ympärillä, mutta onneksi surumielisten asioiden kirjoittaminen vähentää pimeyden taakkaa sydämessäni. En tiedä, miksi rakastan tätä vuodenaikaa niin paljon, vaikka silloin myös itken eniten. Kaikessa haikeudessaan siinä on jotain äärettömän puhdistavaa. Ihmiseen kerääntyy ahdistusta ja jossain vaiheessa oma huokaus on kuin pamaus, joka saa sinut lysähtämään ja ymmärrät, että nyt olet yksin. Saat luvan itkeä ja nousta uudelleen. Tällaisissa hetkissä yksinolo on nimenomaan helpotus, en tarkoita sillä yksinäisyyttä. Kun nouset uudelleen, et ehkä ole entistä vahvempi. Olet helpottuneempi ja tiedät olevasi vain yksi ihminen muiden joukossa. Enempää ei tarvitse edes yrittää, on jo tarpeeksi olla oma itsensä.

Kannan lähes aina mukanani kirjoitusvihkoa, koska inspiraatio voi iskeä missä ja milloin tahansa. Niinpä yhdellä linja-automatkalla Turusta Naantaliin sinne syntyi runo kuolemasta, toisen ihmisen poislähdön tuskasta. Kirjoitin jonkin aikaa sitten tänne päivityksen Nämä voisivat olla jäähyväiset, joka oli silkkaa tajunnanvirtana syntynyttä tekstiä, jota muokkailin kyllä ennen täällä julkaisemista. Jäin kiinni siihen aiheeseen, sillä jos joskus päädyn kirjoittamaan runokokoelman, uskon sen kietoutuvan tämän teeman ympärille. Niinpä kirjoitin runon, jossa nousee esille samoja asioita kuin yllämainitussa päivityksessäni. Näin synkkiä tekstejä mieleni synnyttää tässä jatkuvassa hämäryydessä.

Jos nämä olisivat jäähyväiset,
mitkä sanat olisivat viimeiset.
Kertoisitko kuinka rakastit,
pyytäisitkö anteeksi, jos pahoinpitelit.
Kuiskaisitko
Huutaisitko
Olisiko sinulla voimia tunnustaa,
kuinka avuton joskus olit.

Jos nämä olisivat jäähyväiset,
tahtoisitko suuret hautajaiset.
Antaisithan muille luvan itkeä,
eivät he halua sinun poislähtevän,
kuolevan.

Jos nämä olisivat jäähyväiset,
liian lyhyiksi jäivät vuodet yhteiset.
Surun humalaan hukkuvat kirosanat,
tuska juovuttaa ja tekee mieli luovuttaa.
Miksi nämä olisivat jäähyväiset?

Pienen hetken uskon, ettei se ole niin.

Mutta.

Nämä voisivat olla jäähyväiset,
mielen valtaa muistot kultaiset.
Olit niin kauan täällä kuin jaksoit,
aiemmin kuin muut velkasi maksoit.
Enää emme sinua näe, emme voi koskettaa.
Silitän tekemääsi tyynyliinaa, nyt kyynelten tahrimaa.
Tuskin elän hetkeen,
vain sinulle hymyilen.
Niin paljon otit mukaasi, 
vaikka vain itsesi veit.

Jokainen kohtaa sen hetken, kun kaikista rakkain on poissa. Ja jokainen aiheuttaa tuskaa rakkaimmilleen täältä poislähtiessään. Vain kuolema on peruuttamatonta, mikään muu ei ole. Tämän kun muistaisi eläessään, niin ei tarvitsisi katua kuollessaan.