Oletko vapaa ilmaisemaan tunteesi?

Näin edellisyönä erikoista unta. Tai ei se sinänsä ollut mitään erikoista, vaan todella selkeä uni. Ja se tekeekin siitä niin erikoisen. En yleensä hirveästi jää pohtimaan unieni merkityksiä, koska näen niitä todella paljon ja jotenkin ne aina hukkuvat muiden ajatusten alle. Mutta tätä jäin miettimään. Yritän kertoa sen mahdollisimman ymmärrettävästi.

Olin sulkeutunut yhteen huoneeseen. Huone oli kauttaaltaan valkoinen ja muodoltaan pitkä, mutta kapea. Istuin ihan huoneen perällä lattialla seinää vasten ja luin jotain kirjaa. En pystynyt keskittymään lukemiseen yhtään, olin ahdistunut. Huoneen ulkopuolelta kuului aina välillä ääniä, askeleita. Yhtäkkiä huoneen ovi avautui. Säikähdin ja katsahdin ovelle, mutta siirsin katseeni hyvin nopeasti takaisin kirjaan. Tunsin ihmisen ovelta katsovan minua ja lopulta katsoin häneen uudelleen, senkin tein nopeasti, mutta ehdin nähdä ovella seisovan hymyilevän. Nopea katseeni oli hänelle merkki astua sisään. Hän sulki oven ja tuli luokseni, istui viereeni lattialle ja kysyi: "Saatko olla vihainen, saatko olla surullinen?". Katseeni irtosi kirjasta ja tuijotin suoraan eteenpäin. Muistan tunteneeni surua. Luuliko ihminen, että olen vihainen? Kesti kauan ennen kuin sanoin mitään ja juuri kun olin aloittamassa lauseen, ihminen vieressäni sanoi, että pitäisi pystyä aina näyttämään tunteensa muille.

Minusta on taito pystyä näyttämään tunteensa avoimesti muille. Että ei väkisin vedä tekohymyä naamalle, koska sunhan pitää olla aina positiivinen. Kuka muuten naurattaisi muita? Ethän sä ole sä, jos et ole hauska! Tietysti tunteita pitää pystyä säätelemään, ettei räjähdä joka asiasta ja käyttäydy typerästi, jos on sattunut nousemaan väärällä jalalla. Mutta se, että uskaltaa sanoa, että tänään mulla on ihan törkeän huono päivä ja antaa itselleen luvan olla hiljainen ja omissa oloissaan, se on taito. Pitää uskaltaa uskoa omien tunteidensa vapauteen. On sallittua leijua joskus pilvissä ja toisinaan olla erottumatta maan tomusta.

Yleensä ajatellaan, että negatiivisten tunteiden näyttäminen julkisesti esim. ystävien seurassa on vaikeampaa kuin positiivisten. Mutta oletko koskaan pelännyt olevasi muiden mielestä liian iloinen? Tuntuuko susta välillä, että hehkutat ihanaa elämääsi niin paljon, että muut ärsyyntyvät ja pitävät sinua itsekkäänä? Mulla on välillä ollut sellainen olo. Ei saa olla liian onnellinen. Kaikesta pitäisi aina löytää se kultainen keskitie. Ja tämän sanon vakavissani: pitää muistaa inhimillisyys. Jos sulla menee perkeleen hyvin ja kaverilla on murheita, niin ehkä silloin ei ole järkevintä vain hehkuttaa omaa elämää, vaikka toisaalta positiivisuus voi tarttua. Mutta ehkä kaverin saa vedettyä pois synkistä mietteistä kuuntelemalla häntä ja lohduttamalla ja kun hän on kunnossa, voitte yhdessä jumaloida elämisen kauneutta.

Tunteet. Ne ovat niin henkilökohtaisia, mutta samalla niitä jaetaan toisten kanssa. Ilman tunteita olisimme kuin robotteja. Ilman tunteita elämä olisi kylmää, vaikka emme tuntisi sitä kylmyyttä. Me vain olisimme ja tekisimme asioita miettimättä niitä sen enempää. Ilman tunteita elämä olisi yksinkertaisempaa. Joskushan sitä toivoo, ettei tuntisi mitään. Joskus tunteista on pelkkää haittaa. Ne satuttavat, monimutkaistavat elämää. Mutta olisiko tyhjyys parempaa kuin vahva tunne, jonka myötä tietää elävänsä?

Uskon, että unellani oli merkitys. Sen sanoma oli minulle, että uskaltaisin näyttää tunteeni avoimemmin. Mitkään tunteet eivät ole kiellettyjä. Niitä pitää vain osata käsitellä, jotta niistä ei ole haittaa. Ja jos jäit miettimään, kuka unessani huoneeseen tullut ihminen oli, niin en kerro. Ehkä Jumala. Tai Jeesus. Se Jukka Hildenin esittämä Jeesus tulevassa Iron Sky -leffassa.