Naimisissa kynän kanssa

Kerron teille suhteestani kirjoittamiseen. Kuten otsikosta voi päätellä, se on melko tiivis ja läheinen. 13-vuotiaana rupesin kirjoittamaan runoja ja halusin rakkaideni lukevan niitä ja antavan palautetta. Siitä tuli mulle aika vakava juttu. Pyysin ihmisiä kirjoittamaan palautteensa runovihkoni taakse, jotta pystyin aina lukemaan niitä uudelleen. Ja voitte arvata, että palaute oli aika positiivista. Ei kukaan kritisoi 13-vuotiasta, että "katso nyt, tämän voisi kirjoittaa paremmin, laske tavut tarkemmin". Ja, kun olen jälkeenpäin lukenut ensimmäisiä runojani, olen niihin kyllä ihan tyytyväinen. Olen sopinut itseni kanssa, etten muokkaa niitä, koska haluan nähdä kehityksen, jota vuosien aikana on tapahtunut ja tapahtuu.

Ensimmäistä runovihkoani koristaa Gimmel-tyttöbändi :) Olen kirjoittanut siihen "Tartu minuun, avaa kanteni ja rupea lukemaan", "LUE MINUA!" ja vihon takakanteen, että "Piditkö lukemastasi?". Taisin innostua ehkä vähän liikaa...Palautteista selviää, että eniten sain kehuja hyvistä loppusoinnuista ja siitä, että vaikka runojeni aiheet olivat usein surullisia, niiden keskeltä paistoi toivo. Sanoisin, että nämä molemmat piirteet ovat hyvin voimakkaasti läsnä tänäkin päivänä kirjoittamissani runoissa. Käsittelen paljon kuolemaa, väkivaltaa, pettämistä, tyhjyyttä ja hylkäämistä. Sellainen vain vetoaa muhun parhaiten, herättää voimakkaimpia tunteita. Ja, kun miettii esimerkiksi kuolemaa, jonka jokainen meistä tulee joskus kohtaamaan, niin kyllähän sitä on jotenkin hyvä käsitellä ja opetella sisäistämään, ettei kaikki ole ikuista. Ja ehkä enemmän kuin omaa kuolemaamme, meidän on opittava käsittelemään rakkaiden ihmisten poismenoa, jos he lähtevät aikaisemmin. Koskaan ei voi tietää, keitä itse joudut hyvästelemään.

Runovihkoni ensimmäinen runo on nimeltään Elämä.

Muistaen ja unohtaen
itkien ja nauraen
suuttuen ja iloiten
välittäen ja hylkäen
sydämen ääniä kuunnellen
ja lopulta ne pois heittäen,
elämme elämää, ei sen enempää.

Ja seuraava runo Sinä kertokoon tulevaisuuteni ihastuksesta, kirjoitushetkellä en sitä kenellekään omistanut:

Olet minulle vain niin tärkeä,
ei siinä tarvita yhtään järkeä.
Kaiken toivoni laitan sinuun,
mutta voitko edes luottaa minuun.
Ajattelen sinua iltaisin,
ja sama jatkuu aamuisin.
Siihen on ratkaisu yksinkertaisin,
olet oikeasti maailman herttaisin.

Kuka paneutuu myös ihmissuhteisiin:

Kuka minusta välittäisi,
totuuden kertoisi.
Kuka minua rakastaisi,
kyyneleet kuivaisi.
Vastauksia enää tiedä en,
samalla tavalla kuin ennen.

14-vuotiaana mietin tällaista:

Minut on yksin jätetty,
tuskaisella tavalla petetty.
Murskasit sisimpäni,
revit sydäntäni.
Onko minusta mitään jäljellä,
ajattele sitä järjellä.
Jos sinusta siihen on,
olet kumman tunteeton.

Seuraava runo tuo esiin sen, että kannattaa osata välittää siitä, mitä on:

Kaikkea ei voi saada,
mutta ei se maailmaa kaada.
Ja onhan meillä toisemme,
omat onnenhetkemme.
Pidetään niistä kiinni,
uskotaan unelmiimme.

Kuolemasta kirjoitin 14-vuotiaana näin:

Taivaaseen ei voi milloin vain mennä,
eihän ihminen itsestään sinne lennä.
Sieltä tullaan hakemaan,
meitä taivaaseen kutsumaan.

Mielestäni aika kaunis ajatus, vaikka itse sanokin, ja haluan uskoa kuoleman kauneuteen sen kaikessa pelottavuudessaan. Esittelen vielä yhden nuorena kirjoittamani runon, joka tuo esille sitä, kuinka haluan rohkaista ihmisiä elämään:

Joka etsii sitä parempaa huomista,
ymmärtää,
maailma ei ole pelkkää luomista.
Se on tarkoitettu elämistä varten,
ei maailma ole yksin jumalatarten.
Kanna itse vastuu omassa elämässä,
niin ei tarvitse murheita olla keräämässä.

Runoudesta se kaikki siis lähti liikkeelle. Aloitin yläasteella kirjoittamaan myös Tarina toisesta maailmasta -kertomusta, mutta sitä en ole koskaan saanut valmiiksi. Vuoden 2010 kesällä sitten taas hurahdin totaalisesti biisien kirjoittamiseen, jota innoitti rakastuminen Michael Jacksoniin ja Madonnaan. Sitä kautta löysin myös musiikista suurimman inspiraation lähteen kirjoittamiseeni. Nytkin kuuntelen Jipun En osaa elää -biisiä, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä tämän tekstin kanssa. Tuntuu vain hyvältä kuunnella samalla jotain ja herkistää sanat kirjaimiksi.

Tällä hetkellä mulla on työn alla yhden romaanin käsikirjoitus, jonka toivon jonain päivänä näkevän päivänvalon. Sitten mulla on myös pari musikaalikäsikirjoitusideaa, joista toista olen alkanut työstää. On pelottavaa, kun ideoita vain tulee ja sitten on vaikea keskittyä saattamaan mitään loppuun. Joskus pelkäsin, että ideat loppuvat eikä mulla ole enää mitään sanottavaa. Enää en pelkää sitä. Se on ehkä ainut, mitä en elämässä pelkää.

Tämän blogin kirjoittaminen on myös yksi rakkauden kohteistani. Saan purkaa tänne ajatuksiani ja harjoittaa luovuuttani. On tärkeää kirjoittaa paljon, jotta voi koko ajan kehittyä. Ja on ollut sydäntälämmittävän ihanaa saada ihmisiltä palautetta kirjoituksistani. Kiitos kaikista kauniista sanoistanne, ne saavat minut uskomaan entistä kovemmin siihen, että kirjoittaminen on mun juttu. En pystyisi millään muulla tavoin ilmaisemaan itseäni paremmin kuin kirjoittamalla.

Olen naimisissa kynän kanssa, olemme erottamattomat. Runot ja muut tekstit ovat lapsiani, jotka lähetän haikein mielin matkaan, kylmään maailmaan, jossa niitä arvostellaan. Jos niitä ei ole julkaistu missään siten, ettei niitä voi enää muokata, ne voivat palata äidin luokse ja varustan ne paremmin eväin matkaan. Yritän kuitenkin aina olla ylpeä kaikista pikkuisistani. Eikä maailma ole pelkästään kylmä, senkin olen saanut onnekseni huomata <3 Jos joskus menen naimisiin jonkun enemmän ihmistä muistuttavan kanssa, niin mulla on kaksi vaihtoehtoa: joko erota kynästä ja pysyä hyvinä exinä, tai sitten muuttaa käsitystäni yksiavioisuudesta. Joka tapauksessa, kirjoittaminen on mun elämä enkä olisi yhtään mitään ilman sitä.

<3:llä Nora

Haaveilen....(ei sitä voi sanoa)

Enempää ei ollut tarkoitus sanoa,
ettet näkisi silmistäni surua.
Kyynelillä itseni paljastan,
näet, kuinka kipeästi sairastan
tyhjyyttä,
en tunne enää mitään.
Oli tyhmyyttä
pitää kaikki sisällään.
Enää en voi väistää katseitasi,
se liikaa voimia vaatisi.
Tahdot kuulla olenko olemassa
vai muuten vain hengitän.
"Olen okei"
on ainut mitä vastaan,
enempää en sano taaskaan.
Ihmettelen, miksi yhä minuun katsot,
lempeästi lohdutuksia ääneen sanot.
Vastaat "rakkaudesta"
ja ihmettelen lisää,
koska olen haaveillut vain kuolemasta.


- Nora Palonen

Ihmisiä pitää opettaa

Ihmisiä pitää opettaa kohtelemaan sinua hyvin. Voit vaatia parasta. Saat olla kuin et olisikaan, jos tahdot olla yksin. Jos joku tulee liian lähelle, voit mennä kauemmas sanomatta sanaakaan. Ihmisille pitää opettaa, kuka sinä olet. Heille pitää sanoa, ettet ole lähtökohtaisesti heitä varten. Sinulle aina on olemassa vain yksi ihminen, vaikka kaksi eläisi yhdessä. Et ole ketään varten. Sinun ei tarvitse olla. Mutta saat olla.

Ihmisiä pitää opettaa tulemaan lähelle. Heidän pitää uskaltaa koskea, jos he haluavat rakastaa sinua. Heille pitää kertoa, ettei saa lyödä. Ei sanoin, ei teoin. Sinua ei saa satuttaa. Sydäntäsi ei saa kavaltaa. Etkä sinäkään saisi tehdä niin....

Ihmisille pitää opettaa, kuinka he saavat katsoa sinuun. Heille pitää uskaltaa sanoa, että kääntykää pois. Katsokaa muualle. Kun et halua syytöksiä, pyyntöjä kuin olisit velkaa jollekin, sinulla on oikeus olla paikoillaan. Ei sinun tarvitse kääntyä, palata takaisin alkuun. Saat oppia, mitä elämä opettaa. Saat olla parempi ja vahvempi, kun olet siihen valmis. Joskus kaikki vain on sillä hetkellä liikaa.

Ihmisille pitää opettaa, ettet ole itsestäänselvyys. He eivät saa odottaa sinun ottavan kaikkea vastaan, olemaan aina siellä, missä sinun kuuluu olla. Usein olet kuitenkin muualla. Heidän pitää ymmärtää, että sinulla ei ole paikkaa. Sinulla ei ole aikaa olla paikoillaan. Sinulla on elämä. Kuuluvatko he siihen? Se sinun pitää päättää itse.

Ihmisiä pitää opettaa päästämään irti. Heidän pitää osata hyvästellä. Ymmärtää, mitä "tämä ei toimi" tarkoittaa. Ja heidän pitää hyväksyä, ettet ole siitä ehkä pahoillasi. Ihmisten pitää olla palaamatta asiaan, jos et tahdo. Heidän täytyy osata jättää sinut rauhaan. Sinunkin pitäisi osata luopua....mutta sinun on kuunneltava sydäntäsi. Tunnet itse, mikä on oikein. Muut eivät tiedä, mikä on sinulle oikein. Sinun pitää opettaa heitä.

Stupid child

It was me
I was stupid child
and I don´t lie

Olen joskus ajatellut ja sanonutkin äidille, että olin helppo lapsi. Olin tottelevainen, käyttäydyin hyvin vieraiden seurassa enkä tapellut muiden lasten kanssa. Tein läksyt, ja keksin itse tekemistä kotona. Paljon tuli ulkona remuttua siskon kanssa, ja vilkkaan mielikuvituksen ansiosta tehtiinkin vaikka mitä. Autoin myös nuorempien sisarusten hoitamisessa, ja olin auttamassa isäpuoltani maataloustöissä. Yritin olla hyvä tyttö, ja olinkin.

Mutta olin myös tyhmä lapsi. Murehdin ihan kaikesta, ja tein helposti asioista ongelmia. Tein myös typeriä asioita. Vaarallisin niistä lienee yhden talon katolle kiipeäminen. Tyhmin ehkäpä se, kun hyppäsin isolta kiveltä alas lumihankeen, ja meninkin niin syvälle, että isäpuoleni joutui kaivamaan minut pois sieltä. Kerran juoksin jäätyneellä tiellä, kaaduin ja löin suoraan takaraivoni maahan. Näin tähtiä. Välillä pelkäsin liikaa, että rakkaani muuttuvat tähdiksi.

Vilkkaasta mielikuvituksesta oli se hyvä puoli, että pystyi kehittelemään mitä erikoisimpia leikkejä, ja mielikuvitusmaailmoihin siirtyminen oli helppoa. Tykkäsin roolileikeistä. Halusin olla välillä joku muu. Mutta vilkas mielikuvitus tekee helposti hulluksi. Pääkipu saattoikin olla merkki aivokasvaimesta, hiustenlähtö saattoi tarkoittaa kaljuuntumista tai mahatauti koleraa. Peloilla ei ollut rajoja. Eikä ollut unelmillakaan. Elin kaukana realismin tunteettomuudesta.

I was a dreamer
My life was fairy tale
When I was a child

Now I see
How stupid I was
I scared too much

Pelkäsin, että minulle tai rakkaimmilleni tapahtuisi kauheita asioita. Ja pelkään edelleenkin. Mutta nykyään ymmärrän, että elämää ei voi hallita. Elämä on tehty elettäväksi, ei pelättäväksi. En haluaisi olla enää tyhmä. Välillä kuitenkin olen. Aina en välitä siitä, koska kyllästyn toimimaan oikein. Kyllästyn siihen, että kun yksi ongelma ratkeaa, seuraava odottaa jo nurkan takana. Lapsena ajattelin, että kun olen iso, niin leikin vaikka koko yön barbeilla aamuun asti, enkä koskaan siivoa leikkejä pois. En koskaan tee mitään tylsää. Vatkaan kaksi desiä kermaa, ja syön sen suoraan kulhosta. Vietän aina kesälomaa.

En oikeasti ollut helppo lapsi. En ollut perinteisellä tavalla vaikea. En paiskonut ovia, en huutanut. Elin murheita sisälläni. Joskus se on pahempaa kuin huuto. Minulla on ollut tyhjä katse. En aina nähnyt mitään. Onneksi äiti ei koskaan sulkenut silmiään. Onneksi juuri hän on äitini. Ja onneksi isä on halunnut pitää minut elämässään, vaikka onkin ollut fyysisesti kaukana monen sadan kilometrin päässä. Ja onneksi minulla on isäpuoli, joka kasvatti minua omana tyttärenään. Ja onneksi minulla on neljä rakasta sisarusta, joista jokaisella on erityinen paikka sydämessäni. Te tiedätte elämäni, ja silti rakastatte minua. Onneksi saan rakastaa takaisin.

En koskaan lapsena tuntenut itseäni tyhmäksi, joskus kyllä tyhjäksi, mutta olin kuitenkin onnellinen. Ei siinä ole mitään väärää, jos on joskus elänyt täysillä, ja joskus ei ollenkaan. Ehkä minulle tasapaino syntyy siitä, kun molempia on suhteessa yhtä paljon. Tunnen, että nyt olen elossa, mutta voisinko olla vieläkin enemmän? En halua havahtua ohi menneisiin vuosiin, tai ymmärtää, että olin kykenemätön nauttimaan elämästä, kun siihen oli syytä. Lapsena/nuorena en aina osannut iloita keveästä tunteesta, koska tunsin herkästi, miten jalat alkoivat painaa. Liikaa liian raskaita askelia. Mutta vastapainoksi paljon kasvolihaksia koettelevia naurukohtauksia. Elämä on kaikennäköistä. Yritän pitää huolen siitä, etten vanhana ajattele, että olin tyhmä aikuinen.

It was me
I was stupid child
Why should I lie

(Laulukohdat on otettu omasta biisistäni Stupid child)

<3:llä Nora

Liian suuri maailma

Joskus tuntuu siltä, ettei omaa paikkaa löydä mistään. Onko maailma liian suuri, vai ihminen liian pieni? Pienuuteensa nähden ihminen on kyllä saanut aika paljon tuhoa aikaan....On vaikea tietää, mihin itse on tarkoitettu, kun elämä on joskus yhtä kaaosta. Oma elämä on sekaisin, ja muutkin rämpivät juoksuhiekassa. Mitään ei pääse pakoon, ei edes piiloon hetkeksi. Totuus jahtaa ja löytää sinut aina. Katso sitä silmiin, vaikka kyyneliä pidätellen.

Aina, kun joudun kriisiin itseni ja maailman kanssa, mietin mikä on se ykkösjuttu, josta kriisi kumpuaa. Olenko ollut liian epävarma elämään, olenko ollut välinpitämätön muita kohtaan, tai toiminut jotenkin väärin. Olenko tehnyt jotain sellaista, mikä aiheuttaa ahdistusta. Ja on paljon asioita, jotka tuottavat murhetta. Osa siitä on päiväkirjakamaa, osa sellaista, josta olen blogissani aiemminkin puhunut. Yksi pelottavin asia elämässä edelleen on itsensä löytäminen muiden joukosta, siis sillä tavalla, että olen todellakin oma itseni muiden seurassa. Mulle tulee niin helposti sellainen olo, etten kuulu joukkoon, vaikka tiedän, että kuulun. En ole koskaan oikein tuntenut kuuluvani mihinkään ryhmään tms. ennen yliopistoon pääsyä. Olen jäänyt ulkopuoliseksi. Olen jättänyt itseni ulkopuoliseksi. Menneisyyteni vaikuttaa tähän paljon. 

Vaikka minuun ei ehkä ole maailman helpointa tutustua, olen kiitollinen heille, jotka ovat sen tehneet. Kiitollinen siitä, että he ovat halunneet oppia tuntemaan minut paremmin, ja antaneet minulle mahdollisuuden tutustua myös heihin. Tätä epävarmuuden kriisiä itseni kanssa en tule ratkaisemaan ihan hetkeen, ja olen vihdoin hyväksynyt sen. Olen iloinen, että ympärilläni on nyt ihmisiä, jotka antavat minun olla oma itseni, eivätkä he arvostele heikkouksiani. Se vie minua eteenpäin, oikeaan suuntaan. Haluan myös olla ihminen, jonka seurassa voi olla aidosti oma itsensä, eikä tarvitse pelätä tai jännittää. Tiedän, kuinka kauhealta sellainen tuntuu. Haluan olla hyvä ihminen. Haluan olla se, kuka oikeasti olen.

Maailma on ihan liian suuri paikka itsensä määrittelemiseen. Ihminen muuttuu koko ajan, Eri tilanteet, eri ihmiset, eri mielialat, eri päivät jne. vaikuttavat meihin. Vuodet muuttavat meitä, elämä kuluttaa ja korjaa. Jokaisen pitäisi tuntea sisällään, onko sellainen ihminen, joka todella on, ja jollainen haluaisi olla. Ja jos ei ole, niin voisiko asialle tehdä jotain? Ehkä ainakin pikkuhiljaa. Minun projektini on tulla henkisesti vahvemmaksi, ja oppia luottamaan siihen, että ansaitsen paikkani, vaikka sitten liian suuressa maailmassa. Kasvatan henkistä egoani, niin maailma tuntuu pienemmältä ;) Ajatella, jos ryhtyisinkin oikein vittumaiseksi varautuneen varjon sijaan? No ei, en koe nytkään olevani varjo, varautunut kylläkin. Eräs ihminen sanoi minulle kerran, että vittumainen saa kyllä olla, mutta ei tyhmä. Onko niillä kuitenkaan hirveästi mitään eroa? Tyhmä on kai vilpittömästi vähä-älyinen. Yritän keskittyä muiden ominaisuuksien kehittämiseen tullakseni paremmaksi ihmiseksi.

Ihanaa ja aurinkoista loppuviikkoa kaikille! Älkää eksykö suuressa maailmassa, tai jos olette hukassa, niin vieläkin enemmän aurinkoa ajatuksiinne!

<3:llä Nora

Auringonlaskusta aamuun

Elämä ei ole vakio. Sen velvollisuus on muuttua ja muuttaa ihmistä. Ihminen ei voi sanoa, milloin kaikki alkaa ja mihin päättyy. Ihmisestä muodostuu elämä, jotta on joku, kuka katsoo, kuinka taivas vaihtaa väriä. Aina ei näy mitään. Loputtomuudessa on kyse siitä, uskooko jäljellä olevaan. Uskooko siihen, että jotain on jäljellä. Älä mieti sitä järjellä. Aurinko laskee.

Tulee pimeää. Ihminen tekee vääriä valintoja. Voi pahoin. Harhailee ja pelkää. On paikoillaan ja pelkää. On pahoillaan ja murtuu. Milloin näkyy taas valoa?

Emme aina tiedä ajankulua. Emme ymmärrä, kun tuhlaamme aikaamme. Käytämme tunteja onnettomina olemiseen. Keskitymme henkiseen kuolemiseen. Jos totuus valon lailla pilkahtaa mielessä, emme myönnä, että jotain on pielessä. Vaatii enemmän kuin rohkeutta huomata, ettei ole siellä, missä tahtoisi. Ei sellaista sanota itselle, koska ei saa erehtyä. Tuntuisi liian pahalta jäädä sateeseen, koska silloin ei näe edes auringonlaskua. Viimeisiä muistoja siitä, mitä on olla onnellinen.

Elämähän ei ole vakio. Oman elämän suuntaa voi muuttaa, jos tosissaan tahtoo. Voi joutua vääntämään kättä elämän kanssa, ja raivoisasti osoittaa, ettei kuulu sinne, minne elämä on heittänyt. Emme ole ennaltamäärättyjä vankeuteen. Jotkut vain on helpompi kahlita, eivätkä he edes pysty itkemään sen vuoksi. Pidä huoli, että itse pystyt. Kyyneleet kuivuvat aina, sateen jälkeen paistaa aurinko. Auringonlaskun jälkeen tulee uusi aamu.

In the middle of a world not pretty

Katsot mihin tahansa, näet sellaista, mitä et haluaisi. Käännät selkäsi, vaikka saman kohtaat edessäsi. Missä on myötätuntosi uhreillesi? Missä se itsevarmuus, jolla tuhoat elämää ympäriltäsi? Mitä pahaa olet kokenut, mistä rakentanut vihan sisällesi rikkoaksesi maailman kauneutta? En tahtoisi tietää, mutta olenko itse samanlainen, kun välitän loppujen lopuksi niin harvoista?


Elämme keskellä maailmaa, joka ei ole niin kaunis. Hylkäämme ne, jotka eivät jaksa. Emme kannusta niitä, jotka jaksaisivat. Elää. Hauraat murenevat hitaasti. Varakkaat rikastuvat nopeasti. Jos saat jotain, pidä huoli, etteivät muut saa. Ota kaikki, mihin voit tarttua ja revi loput väkisin. Jos itse niin tekisin, häpeäisin. Niille, joille mikään ei koskaan riitä, ei loppujen lopuksi ole yhtään mitään.


Jos vasta aloitit elämään kuin täällä ei olisi muita, voit vielä oppia olemaan vain yksi kaikista. Olet osa, jota kokonaisuus ei tarvitse. Ei ihminen, jonka teit onnettomaksi, sinua tarvitse. Ei puu, jolta katkaisit oksan, sinua tarvitse. Miksi tahdot satuttaa, vaikka et voi sillä mitään voittaa? Tietäisitpä, miltä tuntuu lentää katkenneella siivellä, niin et antaisi sinulle enempää aikaa kulkea veitsi taskussa. Ja huomaisitpa, miten taivas on jo nyt tummunut saasteista, joita aurinko ei enää läpäise.


Maailma voisi olla kauniimpi, jos emme eläisi täällä. Ihmiset ovat liian pahoja ollakseen hyviä luontoa kohtaan. Teemme ihmiskunnan itsemurhaa tuhoamalla ympäristömme. Missä sitten elämme? Ainoa, mistä olemme huolta pitäneet on se, ettemme ole maailmaa hyvin hoitaneet. Itsekkyyden on muututtava katkeruudeksi, kun ymmärrämme, mitä jätämme jälkeemme. Tuhkaa tuskin ilman tuskaa voi hengittää. Mutta sehän ei ole meidän ongelmamme....


Jos maailma muuttuu rumaksi, olemme kaikki siihen syyllisiä. Olemme jo aloittaneet matkan sinne, mistä ei tulla takaisin. Vielä sadepisaroista hohtaa valoa ja puhtautta. Mutta kauneus on hetken harhaa, koska maailma on jo harmaa. Enkelitkin ovat kuolleita mustilla siivillään. Kun nyt katsot ympärillesi, älä käänny pois. Älä laita silmiä kiinni. Voit vielä ruveta elämään niin, että aikaa jää muillekin. Ehdit vielä tehdä maailmasta kauniimman.

Hän ei ole minä, enkä minä ole hän.

Mitä ajatuksia kaksosuus herättää Sinussa? Ei siis kaksinaamaisuus ;) Kuulostaako kaksosena eläminen sellaiselta jännältä ja taianomaiselta? Sellaiselta, että aina on joku siinä vieressä, joka lukee ajatuksesi? Herättääkö kaksosuus ajatuksen, että kaksi ihmistä on yksi? Jos herättää, niin fuck that shit. Minulla on kaksoissisko ja elämä kaksosena on tuottanut minulle henkilökohtaisesti enemmän tuskaa kuin onnellisuutta. En koskaan esittele perhetaustaani kertomalla, että minulla on kaksoissisko. En koskaan puhu Suvista kaksoissiskonani. Minulla on kaksi siskoa ja kaksi veljeä, jotka kaikki ovat yhtä rakkaita, mutta jokaiseen heistä minulla on omanlainen suhde johtuen ikäeroista ja kiinnostuksen kohteista.

Pahinta kaksosuudessa on ihmisten vertailu. On tuntunut siltä, että ihmiset haluavat nähdä meidät ihan samanlaisina, ja jos meissä sattuukin olemaan jotain eroja, niin ne ovat hyvin pieniä tai sitten olemme toistemme vastakohtia esim. minä olen hiljainen ja Suvi puhelias tmv. Ei kukaan ihminen kuitenkaan ole toisensa kopio eikä missään täysin ääripää, niin, ettei luonteeseen mahdu pieniä sävyjä. Inhoan myös sitä, että ihmiset arvuuttelevat kumpi on kumpi ja hups keikkaa, ainahan ne nimet menevät väärin päin. Myös se, että minua ja Suvia pyydetään menemään vierekkäin ja meitä mittaillaan, kuinka eri-tai samannäköisiä me olemme, on alhaista. En nyt yhtään peittele sitä, kuinka paljon tämä asia vituttaa minua, vaikka noissa tilanteissa yritän vain hymyillä, vaikka sisällä kiehuu. Uskon, etteivät ihmiset tee sitä pahalla, koska eivät vain ymmärrä, kuinka hirveältä se tuntuu. Mutta silti en hyväksy sitä.

Emme ole Suvin kanssa identtisiä, joten jo ihan biologisen faktan mukaan meissä ei ole sen enempää yhteistä, kuin "tavallisissa" sisaruksissakaan muuta kuin, että olemme olleet samaan aikaan saman äidin sisällä ja syntyneet kuuden minuutin aikaerolla. Ei-identtiset kaksoset ovat ns. erimunaisia (tiedän, kuulostaa hauskalta), toisin kuin identtiset. Joten en keksi sitä, ettei meillä ole telepaattista yhteyttä, omasta päästäni, vaan rakas lääketiede tukekoon väitettäni. Yleensä sisaruksissa on samoja ulkoisia piirteitä, joten tietysti myös meissä Suvin kanssa on, sitä en kiellä. Eikä minun ole tarkoituskaan saada kuulostamaan siltä kuin meissä ei olisi mitään samaa. Olemme myös kasvaneet pitkälle nuoruuteen asti samoissa ympäristöissä, joten on luonnollista, että meillä on paljon samoja kiinnostuksenkohteita ja yhteisiä kokemuksia.

Vertailu ei tee ihmiselle hyvää. Tunnen, että olen aina ollut minusta ja Suvista se vähän heikompi osapuoli. Olen menestynyt koulussa huonommin ja ratsastustunneilla sain hitaamman hevosen ja olin pelokkaampi. Suvi on ottanut isosiskon roolin ja hänestä puhutaan perheemme esikoisena, mistä pidän, koska hän on aina ollut isosiskomainen myös minua kohtaan. Jokaisella perheemme lapsella on oma "roolinsa", mitkä jokaisen kasvaessa tosin ovat haalistuneet. Kaksoisuus ongelmana on noussut esille muiden ihmisten kautta juurikin vertailulla ja yksilöllisyyden hukuttamisella. Etenkin Suvi "isosiskona" on kokenut paineita siitä, että hänen on oltava minua pidempi ja ehkä aikuismaisempi. Lapsena hän olikin minua aika paljon pidempi, mutta se on tasoittunut iän myötä.

Olimme Suvin kanssa samalla luokalla ala-ja yläasteella sekä lukiossa. Ennen kouluun menoa olimme tottuneet leikkimään keskenämme, koska asuimme maaseudulla eikä siinä ihan naapurissa asunut muita samanikäisiä mukuloita. Ala-asteella opettajat laittoivat meidät tarkoituksella istumaan eri puolillekin luokkaa, mutta liikuimme samojen ihmisten seurassa. Yläasteella olimme molemmat koulukiusattuja, joten silloin vietimme paljon aikaa yhdessä ja saimme toisistamme turvaa. Myös hevostallille mentiin yhdessä. Lukiossa asiat alkoivat muuttua. Meillä alkoi olla eri kursseja ja etenkin viimeisenä vuonna olimme koulussa ihan eri aikoihin. Suvi aloitti 18-vuotiaana tanssin, minä en. Siihen asti olimme myös harrastaneet paljon samoja asioita, kuten partiota ja kuoroa. Eli pikkuhiljaa aloimme kasvaa erilleen. Nykyään elämme ihan eri maailmoissa. Minä opiskelen Turun yliopistossa kotimaista kirjallisuutta ja Suvi asuu Vaasassa ja tanssii kuin hullu. Tanssi on hänen juttunsa, kirjoittaminen minun.

Tuntuu hyvältä ja vapauttavalta, että molemmat ovat löytäneet ne omat juttunsa, koska silloin voimme aidosti kannustaa toisiamme unelmissamme. Enää ei tarvitse kilpailla. Erossa oleminen ja omiin juttuihin keskittyminen ovat lähentäneet meitä ja tunnen, että olemme nyt läheisempiä kuin koskaan ennen. Suvin kanssa minulla on ollut rajuimmat riidat, kovimmat naurut ja typerimmät jutut. Meidän ei tarvitse koskaan pyytää toisiltamme anteeksi, jos olemme riidelleet, koska tiedämme, ettemme tarkoita ilkeyksiämme. Suvi on paras ystäväni. Vaikka hän on kokenut kanssani monia asioita ja tukenut ja rakastanut, en koskaan pidä häntä itsestäänselvyytenä. Enkä usko, että hänkään minua. Ihmiset ovat haavoittuvaisia ja aina on olemassa asioita, joilla voi satuttaa toista liian pahasti ja mennä liian pitkälle. Se pitää muistaa.

Olen kiitollinen siitä, että äiti synnytti minut ja siskoni, vaikka päätimmekin tulla samoihin aikoihin maailmaan. Eivät kaikki naiset siihen pystyisi. Elämä yhdenkin pienen lapsen kanssa voi olla uuvuttavaa, saati kahden, mutta rakas äitini otti haasteen vastaan ja selviytyi siitä mielestäni paremmin kuin hyvin <3 Häneltä on aina riittänyt rakkautta kaikille lapsilleen.

En ole aikoihin miettinyt kaksosuutta eikä se enää näyttäydy ongelmana elämässäni juurikin siitä johtuen, että olemme Suvin kanssa kasvaneet hyvällä tavalla erillemme. En ole tuntenut itseäni enää muutamaan vuoteen heikommaksi osapuoleksi, koska olen saanut vahvuutta tehdä omia päätöksiä. Ja onhan siitä, että on samanikäinen sisko, joka tekee samoja läksyjä ollut se hyöty, ettei minun ole aina tarvinnut tehdä matikan tai maantieteen kotitehtäviä itse ;) En voisi myöskään kuvitella viljeleväni yhtä sairasta huumoria kenenkään muun kuin Suvin kanssa! Mutta tosiasia on se, ettemme enää kestäisi toisiamme yhtä paljon kuin vielä muutama vuosi sitten. Näin on hyvä. Ja sen haluan vielä sanoa ihmisille, jotka eivät ymmärrä, miksi vertailu toiseen ihmiseen tuntuu hemmetin pahalta eikä sitä kannata tehdä, niin miettikää, jos teille koko ajan hoetaan, kuinka paljon näytätte veljeltänne, siskoltanne, äidiltänne jne. Eihän se tunnu kivalta? Jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi yksilönä, ellei sitten ihminen itse toisin tahdo. Minä ainakin haluan olla vain minä, vaikka se kuinka itsekkäältä ääneen sanottuna kuulostaisi. Joten muistakaamme kunnioittaa jokaisen yksilöllisyyttä!

Kaikella rakkaudella, vaikka vähän paasaten
Nora

Jätä minulle vähän selitettävää

Kuin kädet kylmenneet,
ovat ajatukset lämmenneet
pahoinpitelylle.
Revin, rikon, riuhdon.
Raadan tuhoutumisesi eteen,
painan pääsi likaiseen veteen.
Huku kädet kaulasi ympärillä,
nuku, on kuolema jo lähellä.
Kauniisti sulje silmäsi.
Näinkö päättyy elämäsi.
Jätä minulle vähän selitettävää,
sanon:
ei elinvoimasi ollut riittävää.
Muut nyökyttelevät,
anteeksi pyytävät
minulta,
etten saanut parempaa kohtelua elämältä,
vaikka salassa tapoin sinut elävältä.


-Nora Palonen