Auringonlaskusta aamuun

Elämä ei ole vakio. Sen velvollisuus on muuttua ja muuttaa ihmistä. Ihminen ei voi sanoa, milloin kaikki alkaa ja mihin päättyy. Ihmisestä muodostuu elämä, jotta on joku, kuka katsoo, kuinka taivas vaihtaa väriä. Aina ei näy mitään. Loputtomuudessa on kyse siitä, uskooko jäljellä olevaan. Uskooko siihen, että jotain on jäljellä. Älä mieti sitä järjellä. Aurinko laskee.

Tulee pimeää. Ihminen tekee vääriä valintoja. Voi pahoin. Harhailee ja pelkää. On paikoillaan ja pelkää. On pahoillaan ja murtuu. Milloin näkyy taas valoa?

Emme aina tiedä ajankulua. Emme ymmärrä, kun tuhlaamme aikaamme. Käytämme tunteja onnettomina olemiseen. Keskitymme henkiseen kuolemiseen. Jos totuus valon lailla pilkahtaa mielessä, emme myönnä, että jotain on pielessä. Vaatii enemmän kuin rohkeutta huomata, ettei ole siellä, missä tahtoisi. Ei sellaista sanota itselle, koska ei saa erehtyä. Tuntuisi liian pahalta jäädä sateeseen, koska silloin ei näe edes auringonlaskua. Viimeisiä muistoja siitä, mitä on olla onnellinen.

Elämähän ei ole vakio. Oman elämän suuntaa voi muuttaa, jos tosissaan tahtoo. Voi joutua vääntämään kättä elämän kanssa, ja raivoisasti osoittaa, ettei kuulu sinne, minne elämä on heittänyt. Emme ole ennaltamäärättyjä vankeuteen. Jotkut vain on helpompi kahlita, eivätkä he edes pysty itkemään sen vuoksi. Pidä huoli, että itse pystyt. Kyyneleet kuivuvat aina, sateen jälkeen paistaa aurinko. Auringonlaskun jälkeen tulee uusi aamu.