Hän ei ole minä, enkä minä ole hän.

Mitä ajatuksia kaksosuus herättää Sinussa? Ei siis kaksinaamaisuus ;) Kuulostaako kaksosena eläminen sellaiselta jännältä ja taianomaiselta? Sellaiselta, että aina on joku siinä vieressä, joka lukee ajatuksesi? Herättääkö kaksosuus ajatuksen, että kaksi ihmistä on yksi? Jos herättää, niin fuck that shit. Minulla on kaksoissisko ja elämä kaksosena on tuottanut minulle henkilökohtaisesti enemmän tuskaa kuin onnellisuutta. En koskaan esittele perhetaustaani kertomalla, että minulla on kaksoissisko. En koskaan puhu Suvista kaksoissiskonani. Minulla on kaksi siskoa ja kaksi veljeä, jotka kaikki ovat yhtä rakkaita, mutta jokaiseen heistä minulla on omanlainen suhde johtuen ikäeroista ja kiinnostuksen kohteista.

Pahinta kaksosuudessa on ihmisten vertailu. On tuntunut siltä, että ihmiset haluavat nähdä meidät ihan samanlaisina, ja jos meissä sattuukin olemaan jotain eroja, niin ne ovat hyvin pieniä tai sitten olemme toistemme vastakohtia esim. minä olen hiljainen ja Suvi puhelias tmv. Ei kukaan ihminen kuitenkaan ole toisensa kopio eikä missään täysin ääripää, niin, ettei luonteeseen mahdu pieniä sävyjä. Inhoan myös sitä, että ihmiset arvuuttelevat kumpi on kumpi ja hups keikkaa, ainahan ne nimet menevät väärin päin. Myös se, että minua ja Suvia pyydetään menemään vierekkäin ja meitä mittaillaan, kuinka eri-tai samannäköisiä me olemme, on alhaista. En nyt yhtään peittele sitä, kuinka paljon tämä asia vituttaa minua, vaikka noissa tilanteissa yritän vain hymyillä, vaikka sisällä kiehuu. Uskon, etteivät ihmiset tee sitä pahalla, koska eivät vain ymmärrä, kuinka hirveältä se tuntuu. Mutta silti en hyväksy sitä.

Emme ole Suvin kanssa identtisiä, joten jo ihan biologisen faktan mukaan meissä ei ole sen enempää yhteistä, kuin "tavallisissa" sisaruksissakaan muuta kuin, että olemme olleet samaan aikaan saman äidin sisällä ja syntyneet kuuden minuutin aikaerolla. Ei-identtiset kaksoset ovat ns. erimunaisia (tiedän, kuulostaa hauskalta), toisin kuin identtiset. Joten en keksi sitä, ettei meillä ole telepaattista yhteyttä, omasta päästäni, vaan rakas lääketiede tukekoon väitettäni. Yleensä sisaruksissa on samoja ulkoisia piirteitä, joten tietysti myös meissä Suvin kanssa on, sitä en kiellä. Eikä minun ole tarkoituskaan saada kuulostamaan siltä kuin meissä ei olisi mitään samaa. Olemme myös kasvaneet pitkälle nuoruuteen asti samoissa ympäristöissä, joten on luonnollista, että meillä on paljon samoja kiinnostuksenkohteita ja yhteisiä kokemuksia.

Vertailu ei tee ihmiselle hyvää. Tunnen, että olen aina ollut minusta ja Suvista se vähän heikompi osapuoli. Olen menestynyt koulussa huonommin ja ratsastustunneilla sain hitaamman hevosen ja olin pelokkaampi. Suvi on ottanut isosiskon roolin ja hänestä puhutaan perheemme esikoisena, mistä pidän, koska hän on aina ollut isosiskomainen myös minua kohtaan. Jokaisella perheemme lapsella on oma "roolinsa", mitkä jokaisen kasvaessa tosin ovat haalistuneet. Kaksoisuus ongelmana on noussut esille muiden ihmisten kautta juurikin vertailulla ja yksilöllisyyden hukuttamisella. Etenkin Suvi "isosiskona" on kokenut paineita siitä, että hänen on oltava minua pidempi ja ehkä aikuismaisempi. Lapsena hän olikin minua aika paljon pidempi, mutta se on tasoittunut iän myötä.

Olimme Suvin kanssa samalla luokalla ala-ja yläasteella sekä lukiossa. Ennen kouluun menoa olimme tottuneet leikkimään keskenämme, koska asuimme maaseudulla eikä siinä ihan naapurissa asunut muita samanikäisiä mukuloita. Ala-asteella opettajat laittoivat meidät tarkoituksella istumaan eri puolillekin luokkaa, mutta liikuimme samojen ihmisten seurassa. Yläasteella olimme molemmat koulukiusattuja, joten silloin vietimme paljon aikaa yhdessä ja saimme toisistamme turvaa. Myös hevostallille mentiin yhdessä. Lukiossa asiat alkoivat muuttua. Meillä alkoi olla eri kursseja ja etenkin viimeisenä vuonna olimme koulussa ihan eri aikoihin. Suvi aloitti 18-vuotiaana tanssin, minä en. Siihen asti olimme myös harrastaneet paljon samoja asioita, kuten partiota ja kuoroa. Eli pikkuhiljaa aloimme kasvaa erilleen. Nykyään elämme ihan eri maailmoissa. Minä opiskelen Turun yliopistossa kotimaista kirjallisuutta ja Suvi asuu Vaasassa ja tanssii kuin hullu. Tanssi on hänen juttunsa, kirjoittaminen minun.

Tuntuu hyvältä ja vapauttavalta, että molemmat ovat löytäneet ne omat juttunsa, koska silloin voimme aidosti kannustaa toisiamme unelmissamme. Enää ei tarvitse kilpailla. Erossa oleminen ja omiin juttuihin keskittyminen ovat lähentäneet meitä ja tunnen, että olemme nyt läheisempiä kuin koskaan ennen. Suvin kanssa minulla on ollut rajuimmat riidat, kovimmat naurut ja typerimmät jutut. Meidän ei tarvitse koskaan pyytää toisiltamme anteeksi, jos olemme riidelleet, koska tiedämme, ettemme tarkoita ilkeyksiämme. Suvi on paras ystäväni. Vaikka hän on kokenut kanssani monia asioita ja tukenut ja rakastanut, en koskaan pidä häntä itsestäänselvyytenä. Enkä usko, että hänkään minua. Ihmiset ovat haavoittuvaisia ja aina on olemassa asioita, joilla voi satuttaa toista liian pahasti ja mennä liian pitkälle. Se pitää muistaa.

Olen kiitollinen siitä, että äiti synnytti minut ja siskoni, vaikka päätimmekin tulla samoihin aikoihin maailmaan. Eivät kaikki naiset siihen pystyisi. Elämä yhdenkin pienen lapsen kanssa voi olla uuvuttavaa, saati kahden, mutta rakas äitini otti haasteen vastaan ja selviytyi siitä mielestäni paremmin kuin hyvin <3 Häneltä on aina riittänyt rakkautta kaikille lapsilleen.

En ole aikoihin miettinyt kaksosuutta eikä se enää näyttäydy ongelmana elämässäni juurikin siitä johtuen, että olemme Suvin kanssa kasvaneet hyvällä tavalla erillemme. En ole tuntenut itseäni enää muutamaan vuoteen heikommaksi osapuoleksi, koska olen saanut vahvuutta tehdä omia päätöksiä. Ja onhan siitä, että on samanikäinen sisko, joka tekee samoja läksyjä ollut se hyöty, ettei minun ole aina tarvinnut tehdä matikan tai maantieteen kotitehtäviä itse ;) En voisi myöskään kuvitella viljeleväni yhtä sairasta huumoria kenenkään muun kuin Suvin kanssa! Mutta tosiasia on se, ettemme enää kestäisi toisiamme yhtä paljon kuin vielä muutama vuosi sitten. Näin on hyvä. Ja sen haluan vielä sanoa ihmisille, jotka eivät ymmärrä, miksi vertailu toiseen ihmiseen tuntuu hemmetin pahalta eikä sitä kannata tehdä, niin miettikää, jos teille koko ajan hoetaan, kuinka paljon näytätte veljeltänne, siskoltanne, äidiltänne jne. Eihän se tunnu kivalta? Jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi yksilönä, ellei sitten ihminen itse toisin tahdo. Minä ainakin haluan olla vain minä, vaikka se kuinka itsekkäältä ääneen sanottuna kuulostaisi. Joten muistakaamme kunnioittaa jokaisen yksilöllisyyttä!

Kaikella rakkaudella, vaikka vähän paasaten
Nora