maanantai 28. maaliskuuta 2016

Miten käsitellä yksinäisyyttä?

Rakas äitini sanoi minulle monta vuotta sitten puhuessamme siitä, kuinka tulla toimeen muiden ihmisten kanssa, että eivät ne muut ihmiset ole se ongelma, vaan se, kuinka selviää oman päänsä kanssa. Ja voi kuinka oikeassa rakas äiti olikaan. Silloin sitä en tosin ihan ymmärtänyt. Olen ollut lähes sairaalloisen ujo ja monta kertaa ajatellut, etten ikinä selviä maailmassa, jossa pitää olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen myös tainnut kohdata monia itselleni vääriä ihmisiä. Joka tapauksessa olen ymmärtänyt, että oman päänsä kanssa selviäminen on avainasia monenkin tilanteen kohdalla.

Minulle suurimman haasteen pitkin elämääni on asettanut yksinäisyys. Olen ihan varma, että se on jollain tavalla sisäänrakennettu minuun. Vaikka tiedän, että läheiset ystäväni välittävät minusta, silti alituiseen pelkään, että olen ihan yksin maailmassa. Olen oppinut tuntemaan, kuinka yksinäisyys lähestyy, kuinka se tulee istumaan viereeni ja kuiskaa nyt ollaan taas kahdestaan. Ja se jää tuijottamaan, eikä halaa, vaikka itkisin. Se on antanut minun ahmia itseni täyteen ruokaa ja se on pidellyt hiuksiani, kun olen kumartunut oksentamaan. Se on seissyt vieressäni, kun olen katsonut peiliin ja hokenut oot niin ruma ja kelvoton, siksihän yksin oot. Se on jumalauta pilannut elämääni ja spoilannut luovia hetkiäni, koska olen sen vuoksi ollut liian masentunut pitämään edes kynää kädessäni.

Olen ollut huono selviämään pääni kanssa. Siksi syömishäiriöt. Siksi sisäinen epävarmuus. Siksi elämän ajoittainen ilottomuus. Siksi kadonnut onnellisuus. Siksi sosiaalisten tilanteiden pelot. Siksi ahdistuneisuus. Olen ajanut itseni pisteeseen, jossa en ole kokenut olevani kelvollinen kohtaamaan muita ihmisiä. Olen tuntenut itseni riittämättömäksi ja voimattomaksi kohtaamaan maailman ja sen, mitä sillä on tarjottavanaan. Mutta onneksi voin kirjoittaa menneessä muodossa. Edelleenkin minulla on syömishäiriö, minua ahdistaa, elämä ei ole aina kivaa ja ihmisten tapaaminen tuottaa jännitystä, mutta enää harvoin annan peloille niin totaalisen paljon valtaa.

En kuitenkaan vieläkään osaa käsitellä yksinäisyyttä rakentavasti. Edelleen silloin tällöin se tulee ja liian usein uskon, että jäädäkseen. Välillä on niin hankalaa olla yksin. Ajatukset eivät millään anna rauhaa, vaan alkavat kiertää kehää ja tekevät kaikesta ongelmallista. Tosin yhdestä paikasta olen saanut suurta lohtua: kaupunginkirjastosta. Se on kuin toinen kotini, niin rauhoittava paikka. Ja ehkä joku miettii, että miksi sitten olen niin paljon yksin, jos se kerran on niin hankalaa, niin siksi, koska tarvitsen yksinoloa tehdäkseni luovia kirjoitustöitäni, mutta välillä yliarvioin yksinolontarpeen ja se muuttuu yksinäisyydeksi. Arkielämässä tapaan päivän aikana helpostikin monia ihmisiä ja nykyään pintapuolinen tutustuminen käy suhteellisen helposti, mutta vapaa-ajalla olen usein yksin, sillä syvällisempi tutustuminen vie aikaa ja ihmisiä, joiden kanssa todella synkkaa, löytyy harvakseltaan. Jollain tavalla siis yksinäisyys on omaa syytäni, koska en hakeudu niin aktiivisesti ihmisten pariin kuin voisin. Toisinaan vain luulen kaipaavani enemmän yksinoloa kuin lopulta tarvitsenkaan. Olenko vähän monimutkainen?

Minulle on ollut tärkeää huomata, ettei yksinäisyys ole elämäntapa, vaan tunne. Ystäväni ovat sanoneet, etten ole niin yksin kuin toisinaan kuvittelen olevani. Olen kiitollinen kaikista viesteistä ja sanoista, joita olen toisinaan heiltä saanut, kun yksinäisyys on vetänyt mielen matalaksi. Kiitän ystäviäni, että he ovat huomanneet pahanoloni ja yrittäneet auttaa. Tietäisittepä, kuinka monta kertaa olen mennyt nukkumaan ja samalla ajatellut kauniita sanojanne, jotka merkitsevät enemmän kuin minun on sanoin mahdollista kuvailla. Ei teitä ole monia, mutta olette sitäkin tärkeämpiä <3

En tiedä, mitä yksinäisyydentunteen kanssa tulee vielä tapahtumaan, mutta ehkä sitä ei kannata liikaa miettiä. Jotenkin pitäisi taas enemmän keskittyä elämiseen ja siitä nauttimiseen. Vaikka on myös annettava itselleen lupa myöntää, kun jokin asia vaivaa liikaa. En tiedä, voiko yksinäisyyttä koskaan täysin selättää, mutta ehkä ainakin oppia käsittelemään niin, että se tuhoaa ihmistä mahdollisimman vähän.


- Nora

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Jos jokainen kohtaaminen olisi merkityksellinen

En usko, että on vain minun subjektiivinen kokemus, että maailma on tällä hetkellä aika julma paikka elää. Ja vähän pelottavaa, kun ei meillä muutakaan paikkaa ole. Rasismi on todellinen ongelma, pommeja jysähtää vähän väliä, ihmiset syyttävät toisiaan milloin mistäkin ja hymyjä näkee yhä harvemmin. Kohtaamattomuus on päivän sana. Emme enää osaa kohdata toisiamme aidon välittävästi.

Käytämme aikaamme niihin asioihin, joista itse hyödymme ja kadehdimme niitä, jotka onnistuvat pyrkimyksissään. Minusta on jo pidempään tuntunut, ettei omista onnistumisistaan saa puhua, koska muuten on itsekäs paska, joka ei ole huomioinut tarpeeksi muita. On vaiettava pienistä saavutuksistaan, jotka ovat tuottaneet omaan päivään iloa ja jotka haluaisi jakaa muiden kanssa. Jos on epäonnistunut, niin niistä saa helpommin puhua. Niille voidaan sitten yhdessä nauraa. Kilpailuilmapiiri on yltänyt kaikkeen, ihan kaikkeen.

Tykkään kannustaa muita. Pidän siitä, kun ihmiset ovat innoissaan jostakin asiasta, jossa aikovat onnistua, ja jos voin sanoillani lisätä heidän iloaan ja tsemppiään, teen sen. Uskon tämän olevan perua lapsuudestani, jolloin siskoni Suvin kanssa aina kannustimme toisiamme mitä tahansa toisen päähän pälkähtikään. Usein teimme yhdessä asioita, mutta se edellytti toisen ideasta innostumista. On valtavan voimaannuttavaa yhdessä sukeltaa johonkin uuteen juttuun ja luottaa sen tuomaan hyvään oloon. On ihanaa onnistua ja nähdä onnistumisia ympärillä. Ne ruokkivat ilmapiiriä, jossa unelmien on mahdollista toteutua! 

Kateus, viha ja muut negatiivisiksi luokiteltavat tunteet ovat tunteita siinä missä muutkin ja on täysin hyväksyttävää tuntea niitä. On eri asia, kuinka niitä ilmaisee. Olisiko ensin järkevää pohtia, mistä jokin tunne kumpuaa ja sitten miettiä, kuinka aiheellinen se on. Voiko se edistää omaa ja toisten hyvinvointia, vai kenties myrkyttää ihmissuhteita ja elämänlaatua. Kaikenlaisia tunteita voi myös rakentavasti tuoda esiin. Vihan ilmaisemiseen ei välttämättä tarvita huutoa, eikä kateuden jäätävää käyttäytymistä kateudenkohdetta kohtaan. Surukaan ei aina vaadi itkua, eikä onnellisuus naurua. Puhumalla voi rakentavasti saada toiset tietoisiksi, mitä oman pään sisällä liikkuu. Mutta usein se on haastavaa, myönnän sen.

Olen tässä pohtinut, kuinka voisin helpottaa pahaa oloa, jota itse tunnen ihmisistä ja muista asioista johtuen, ja joista ehkä muutkin kärsivät. Miten voisin olla parempi ihminen, jotta näkisin ympärilläni enemmän aitoutta ja iloa, ja kuinka voisin itsekin tuntea enemmän onnellisuutta. Miten jokainen kohtaaminen voisi olla niin merkityksellinen, ettei tarvitsisi jäädä arvuuttelemaan, olinko tyhjänpäiväinen hetki jonkun päivässä. Ihailen ihmisiä, jotka saavat toisten olon tuntumaan tervetulleilta ja hyväksytyiltä. Sellaista lämpöä säteilee harvoista, mutta uskon, että sitä voi opetella. Voimme kehittyä siinä, kuinka kohtaamme ja kohtelemme muita. Ja aina on hyvä aloittaa itsestä: olenko muita kohtaan sellainen, jollainen haluan minuakin kohtaan oltavan. Ja toivon, ettei kukaan tosissaan halua tulla kohdelluksi paskaisesti ja sitä kautta oikeuta omaa vihamielistä tai välinpitämätöntä käytöstään muita kohtaan.


Välillä on niin masentavaa ajatella, kuinka maailmassa tulee aina säilymään pahuus, vaikka ihmiset kuinka yrittäisivät olla parempia. Täydellinen rauha ja autuus ovat saavuttamattomia. Taivaassa toki sitten, ainakin toivottavasti.  Tai jossakin siellä, minne täältä päädymmekään. Kaikista masentavinta olisi kuitenkin lopettaa edes yrittämästä kehittyä paremmaksi. Sellaiseen toivottomuuteen emme saa vajota, enkä usko niin koskaan käyvän. Aina on niitä, jotka jaksavat olla valoina tunneleiden päässä.

- Nora

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Tee elämästä vapaaehtoista

Kun on PAKKO tehdä jotain, siitä tulee helposti vastenmielistä. Silloin luovuus pääsee valloilleen: tulee tiskattua, pestyä pyykkiä, käytyä kahdessa eri ruokakaupassa, pedattua sänky muutamaan kertaan, aloitettua pianonsoiton alkeet, järjestettyä kirjahylly uudelleen, askarreltua joulu-ja ystävänpäiväkortit etukäteen, katsottua kissavideoita netistä, kokeiltua eksoottista ruokaa (ja sen jälkeen ehkä vietettyä ihan syystä aikaa toiletissa) ja sheivattua itsensä viimeistä karvaa myöden. Kuulostaako tutulta? Hetket, jolloin välttelee viimeiseen asti jonkin pakollisen asian hoitamista.

Itse tulin viime vuonna mestariksi kehittelemään oheistekemistä opiskelulle. Tuntui vaikealta istahtaa esseiden pariin, kun tiesi, että on suollettava jotain järkevänoloista tekstiä paperille tai muuten esseen parissa vietetty aika olisi hukkaanheitettyä. Huomasin käyttäväni esseiden välttelyssä psykologista suojamekanismia: jos saisin huonon arvosanan, voisin selittää asiaa itselleni sillä, että tein sen niin lyhyessä ajassa. Onnekseni olen enimmäkseen oppinut siitä pois. Suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, että tämän lukuvuoden alussa päätin opiskella tosissani. Niin että oikeasti opin jotain. Olen myös saanut opiskella luovaa kirjoittamista niin urakalla, että olen tänä lukuvuonna saanut enimmäkseen kirjoittaa kaunokirjallisia tekstejä. Ja se on harvemmin tuottanut vaikeuksia, vaikka toisinaan onkin huonon kirjoittamisen päiviä.

Kirjoitusluovuuden virtaaminen vaatii minulla tietynlaista olotilaa. Jos olen liian väsynyt, on kirjoittaminen usein tahmeampaa. Samoin, jos olen liian surullinen, ahdistunut tai liian onnellinen (olen silloin niin levoton, että on vaikea pitää persettä penkissä). Enää en kuitenkaan jää odottelemaan inspiraatioita, koska etenkin kirjoitusopinnoissa on deadlinet, eivätkä opettajat kuuntele selityksiä "flow ei tullut kylään" tai muuta vastaavaa. Joskus pitää purra hammasta ja vaikka kiroillen kirjoittaa.

Pahinta on, kun asiat, jotka kokee intohimoikseen, eivät suju. Ne eivät innosta, eikä niihin jaksa tarttua, kuten ennen. Silloin kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitä ne asiat sinulle merkitsevät. Oletko asettanut itsellesi liikaa paineita ja vaatimuksia, jolloin hauskuus on lähtenyt valumaan viemäristä alas? Oletko tehnyt asioiden tavoittelemisesta liian kurinalaista ja väsytessäsi huomaat, että intohimotkaan eivät tuota enää puurtamisenhalua? Uskon, että ajoittain on normaalia epäillä itseään unelmia tavoitellessaan, mutta pakkopullaa ei saisi tehdä mistään, mistä ei ole pakko. On asioita, jotka yksinkertaisesti on hoidettava, kuten kämpän siivoaminen, laskujen maksaminen, kaupassa käyminen jne., mutta monien asioiden on lupa perustua vapaaehtoisuuteen. Meillä on vain yksi elämä - turha sitä on elää hampaat irvessä ja itku kurkussa. Mutta on myös hyvä muistaa, että liian helpolla ei kannata luovuttaa. Aina ne kivatkaan asiat eivät tuota onnistumiseniloa, mutta se ei tarkoita, etteikö asia taas jossain vaiheessa olisi niin. Mikään elämässä ei voi olla AINA kivaa. Mutta elämästä kannattaa pyrkiä tekemään niin mielekästä kuin mahdollista ja itseään olla pakottamatta mihinkään, mihin ei ole pakko.

- Nora

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Rakkaudesta silloin ja nyt



Rakkaus on aihe, josta on aina kirjoitettu ja josta tullaan aina kirjoittamaan. Löysin kaapistani tekstin, jonka olen kirjoittanut 28.10.2011. Se kertoo rakkaudesta toiseen ihmiseen.

Olit kaikkeni siitä asti, kun sinua rakastin. Rakkauden hauras kosketus, vain sen kevyt hipaisu sai minut valheelliseen valtaansa, eikä päästänyt irti ennen kuin levottomasti liikahdin. Silloin oli jo myöhäistä havahtua todellisuuteen ja ymmärtää sen armottomuus. En saanut sinulta mitään, mutta veit minulta kaiken. Uskon. Toivon. Ja rakkauden.

Sanoit niin kauniita sanoja, niin hellästi, niin sulokkaasti ja koskettelit vartaloani, joka kuumuudesta paloi tuhkaksi, jotka heitit mereen hukkumaan. En tyydy pois nukkumaan, vaan jatkan elämääni kuin kipu, joka ei koskaan katoa, vaikka kuinka rukoilisi. Toivon vain löytäväni vielä jonkun, jota rakastan, jonkun, johon uskon ja jonkun, johon voin laittaa kaiken toivoni, ettei elämäni ole vielä kulkenut ohitseni.

En ajattele rakkaudesta ihan samalla tavalla enää. Nuorempana taisin laittaa aika paljon toivoa rakkauteen. Taisin liikaa ajatella, että ihminen, joka sinua rakastaa, on vastuussa onnellisuudestasi. Ei kokonaan, mutta suurimmaksi osaksi. Sittemmin olen tullut järkiini. Lopulta jokainen itse on vastuussa onnellisuudestaan, mutta silti muut ihmiset ja ympäristö vaikuttavat siihen.

Olen yhtä rakkaudenjanoinen kuin silloin. Ajoittain ehkä epätoivoinen sen suhteen, mutta en koskaan täysin toivoton. Rakkauden löytäminen tuntuu haastavalta. Joskus tuntuu, että järkeilen näissä asioissa enemmän kuin koskaan matikantunneilla, joissa järjen käytöstä olisi ollut jotain hyötyä. Mietin liikaa, kuinka kahden ihmisen elämät voivat kietoutua yhteen. Kuinka kahden ihmisen unelmat voi sovittaa yhteen. Elämä ei saa olla liian täynnä kompromisseja, mutta rakkaus vaatii niitä jonkun verran. Kuinka löytää rinnalleen ihminen, jonka vuoksi on valmis tekemään niitä ja joka on valmis tekemään samoin minun vuokseni. Eihän näihin valmiita vastauksia ole. Ei ehkä minkäänlaisia.

Kirjailija Aki Ollikainen sanoi pitämällään luennollaan Turun yliopistolla, että älä kirjoita sellaisesta, mitä et ole kokenut. Mietin, voinko kirjoittaa rakkaudesta, koska en ole ihan varma, olenko koskaan ollut rakastunut. Ihastunut olen, monta kertaa. Mutta rakastunut? Ehkä kerran. Ja tietenkin rakkautta on monenlaista, mutta nyt puhun romanttisesta rakkaudesta. Ja miten itseasiassa erottaa ihastuminen ja rakastuminen? Onko ihastuminen enemmän sellaista seksuaalista kihelmöintiä, seikkailunhalua ja rakastuminen turvallisen syvyyden kohtaamista sisimmässään? Sellaista, mikä voi kestää koko loppuelämän? Jos ihastuminen on tähdenlento kirkkaalla yötaivaalla ja rakastuminen koko yön yli kestävä auringonpaiste?


Oli miten oli. Rakkautta on, ehkä kaikkialla, mutta näen siitä vain osan. Jossain on joku minua varten ja minä jotain. Ei pidä luopua toivosta, vaan nauttia siitä vapaudesta, mitä sinkkuus pitää sisällään. Jonain päivänä vielä kaipaan sitä.

- Nora

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Elämäni viimeiset viisi vuotta

Vaikka otsikosta voisi päätellä, että olen kuollut ja kirjoitan elämäni viimeisistä vuosista, niin sitä en tee. Koska a. en ole kuollut ja b. tuskin siitä itse kirjoittaisin. Aion kertoa asiasta, josta en ole aikaisemmin avoimesti täällä puhunut. Olen vasta viime aikoina itsekin hyväksynyt sen ja löytänyt voimaa aloittaa matkan, joka tulee olemaan pitkä. Kirjoitan siitä, kuinka viimeisten kuluneiden viiden vuoden aikana olen sairastanut syömishäiriöitä.

Kaikki alkoi vuoden 2011 kesällä. Menin Naantaliin kesätöihin, jolloin muutin siksi ajaksi Vaasasta äidin luota isän luokse. En ole oikein varma, miksi, mutta rupesin kärsimään kovista vatsakivuista ruokailujen jälkeen. Isän luona syötiin aika rasvaista ruokaa karppihengen mukaisesti, se saattaa olla yksi syy. Niinpä rupesin syömään vähemmän, koska silloin vatsakivut menivät nopeammin ohi. Palatessani kesän lopulla takaisin Vaasaan, annoskokoni jäivät tottumuksesta pieniksi. En kiinnittänyt asiaan sen suuremmin huomiota. Oli vain ihanaa, kun syömisen jälkeen ei tullut kipuja.

Aloitin lukion toisen vuoden ja heti alussa menin käymään terveydenhoitajan luona erään toisen asian vuoksi. Terveydenhoitaja sanoi, että olen laihtunut. Olin vähän yllättynyt, mutta tuntui hyvältä kuulla, että olin hoikistunut. Terveydenhoitaja sanoi, ettei minun tarvitse laihduttaa. Vastasin, että ei minunkaan mielestäni. Sovimme uuden ajan ja lähdin tyytyväisenä päivän oppitunneille.

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin miettiä yhä enemmän ulkonäköäni. Olin alkanut pohtia sitä lukion ensimmäisen vuoden alun jälkeen. Sinänsä aika myöhään, koska yleensä "vartalokriisit" iskevät yläasteella, kun etenkin tytöillä alkaa silloin tapahtua suurempia fyysisiä muutoksia. Mutta itse olin koko seiskaluokan ajan fyysisesti niin sairas, ettei minulla mitenkään riittänyt voimia ajatella ulkonäköäni. Silloin ei vielä tiedetty, että minulla on keliakia, joten kärsin reilun vuoden ajan kovista nivelkivuista sekä kovenevista vatsakivuista. Kun sain keliakia-diagnoosin ja aloin saada voimia takaisin, ajatukset siirtyivät muihin juttuihin. Kasiluokka meni totutellessa uusiin ruokiin keliakian myötä ja samalla yritin pitää itseni kasassa koulukiusaamisen musertavassa otteessa, jota kesti koko yläasteen ajan.

Syksyllä 2011 painoni jatkoi laskemistaan. Joka kerta, kun olin käynyt kouluterveydenhoitajan luona, vaaka näytti yhä vähemmän. Terveydenhoitaja pyysi minua puhumaan äitini kanssa. Sanoin yrittäväni. Ensimmäinen keskustelu äidin kanssa meni kutakuinkin näin:

- Niin, mä oon käynyt terveydenhoitajan luona, kun mun paino on tippunut jonkin verran.
- Mitä sä tarkoitat? Oksenteletko sä vai?
- Ei en, ei siis mitään sellaista.

Eikä se ollut mitään sellaista. En vain syönyt tarpeeksi, koska aloin pelätä ruokaa koko ajan enemmän ja enemmän. En sietänyt täyden vatsan tuntua, enkä voinut syödä, jos minulla ei ollut nälkä. Revin sämpylöistä sisukset ja jätin maidon pois, jotta kaloreita tulisi vähemmän. Liikuin joka päivä kaksi tuntia. Loppuvuodesta 2011 oli vanhojentanssit, mutta itse osallistuin vain illallisosuuteen. Stressasin itseni melkein hengiltä miettiessäni, kuinka ikinä pystyn syömään KOLMEN ruokalajin illallisen. Kun katson itsestäni kuvaa siltä illalta, en voi kuin itkeä.


En kuitenkaan lopettanut sitä, mitä olin aloittanut. Hidasta itsemurhaani. Onneksi minua ei kuitenkaan jätetty yksin, vaikka silloin en olisi mitään yhtä paljon toivonut. Helmikuussa 2012 menin äidin kanssa lääkäriin, jossa kuulin ensimmäistä kertaa olevani sairas. Sain diagnoosin anoreksiasta. Automatkalla kotiin äiti laski käden polvelleni ja kuiskasi itkunsa lomasta, että "me selvitään tästä". Me. Ajattelin silloin, että älä sano me, koska en halua pilata sinunkin elämääsi. Itkin ja olin varma, etten selviä. En koskaan. Jo ajatus 100 gramman painonnoususta tuntui nujertavalta.

Sain ympärilleni tiimin, johon kuului psykologi, fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti ja lääkäri. Jatkoin terveydenhoitajan luona käymistä. Parantuminen sai kunnon sysäyksen, mutta edelleen minulta puuttui se palavin palo parantua. Ei sitä tullut missään vaiheessa. Otin kuitenkin avun vastaan ja yritin parhaani äitini ja siskoni vuoksi. Pääsin pois vaarallisesta alipainosta ja silmäni alkoivat saada eloa. Koko ajan olin kuitenkin hirvittävän peloissani. Samalla, kun anoreksia oli alkanut kehittyä, aloin masentua. Siitäkin toipuminen vei aikaa. Elämä tuntui vieraalta. Sellaiselta, joka oli kuollut, vaikka minä olin se, joka olin tekemässä kuolemaa.

Kun keho on yli vuoden ajan ollut jatkuvassa rääkissä ja se alkaa saada enemmän ruokaa, se ottaa sen vastaan. Ahneesti. Kesällä 2012 aloin saada ahmimiskohtauksia. Pikkuhiljaa ne pahenivat ja vuoden 2013 keväällä aloin masentua uudestaan. Kirjoitin ylioppilaaksi ja kesän 2013 jälkeen muutin Naantaliin isäni ja äitipuoleni luokse viettämään välivuotta. Opiskelin luovaa kirjoittamista ja personal traineriksi. Yritin löytää elämälleni suuntaa. En päässyt ahmimiskohtauksista eroon, vaan usein ne ryöppysivät päälle, kun kävin Vaasassa. Keväällä 2014 pääsin töihin pieneen matkatoimistoon ja muutin omaan asuntoon. Olin silloin todella yksinäinen. Ahmiminen paheni.

Onnekseni pääsin yliopistoon syksyllä 2014. Silloin aloin saada takaisin elämäniloa ja tuntui, että elämälläni oli jokin tarkoitus. Pari kuukautta meni todella hyvin. Elämä oli uutta ja jännittävää. Tutustuin ihaniin ihmisiin ja tein hauskoja asioita. Mutta sitten loppuvuodesta 2014 ahmiminen alkoi jälleen. Se alkoi räjähtää käsiin. Mutta sitten tapahtui toinen onnenpotku. Tutustuin paremmin neljään ihanaan nuoreen naiseen, joiden ystävyys veti minut ulos ruokahelvetistä. Kävimme pitkillä lounailla, juttelimme Facebookissa yömyöhään ja avauduimme toisillemme. Puhuin ensimmäistä kertaa elämässäni vapaaehtoisesti murheistani, eivätkä he tuominneet minua, vaan tukivat.

En kuitenkaan saanut itseäni vieläkään kontrolliin, vaan keväällä 2015 sairastuin bulimiaan. Se kulkee yhä matkassa, mutta nyt alan jo nähdä sille loppua. Olen vihdoin hakenut ammattiapua ja valmis aloittamaan pitkäkestoisen terapian, jonka avulla voin jättää lopullisesti kaiken tämän taakseni. Se tulee viemään aikaa, se on selvää, mutta nyt vihdoin voin vilpittömästi sanoa itselleni, että olen valmis. Haluan parantua itseni vuoksi.


Ajatus siitä, että jonain päivänä tämä kaikki on ohi, tuntuu vielä kaukaiselta, mutta ei enää mahdottomalta. Olen ollut väsynyt tämän kaiken vuoksi ja edelleenkin se välillä uuvuttaa, mutta onneksi elämänhaluni on nyt vahvempi kuin moniin vuosiin. Näen tulevaisuuden valoisana. Haluan kiittää rakkaitani siitä, että he ovat jaksaneet tukea, ja rakastavat minua, vaikka olen kaukana täydellisestä. Kiitos äiti, ettet ole luovuttanut suhteeni, etkä antanut minunkaan koskaan luovuttaa. Kiitos Suvi ehdottomasta rakkaudestasi. Ja haluan kiittää ystäviäni, jotka ovat kuunnelleet, lohduttaneet ja kannustaneet. En halua edes ajatella missä olisin ilman heitä. Paljon kauempana tästä, missä nyt olen. Kiitos Siiri, että olet potkinut eteenpäin. Enimmäkseen lempeästi, mutta olet myös ollut se, joka on saanut minut repimään pääni pois perseestä. Kiitos Emilia, olet maailman superin kannustaja! Ja kiitos Meri, sinun ymmärtäväisen lämpimät silmäsi ja sanasi ovat pyyhkineet monet huomaamattomat kyyneleet poskiltani. Ja Laura, kiitos, että olet myös jaksanut rohkaista ja auttaa pysymään järkevänä.

Ja kaikki te, jotka painitte syömishäiriön kanssa tai pyöritte minkä tahansa muun murheen syövereissä, voimia <3 Pitää kai vaan luottaa prosessiin, ottaa apua vastaan ja antaa itselleen aikaa. Ajoittain astua epämukavuusalueelle ja uskaltaa puhua, vaikka sydän kuinka tuntuisi lukitulta ja suu umpeenneulotulta. Jokainen ansaitsee olla onnellinen. Nyt sen ymmärrän ja myönnän, etten ole niin onnellinen kuin voisin. Toivon, että jokainen löytäisi voimia aloittaa matkan, joka tekee itselleen lopulta hyvää, ja joka on välttämätöntä elämänlaadun parantamiseksi.


Kun mieleni on tehnyt luovuttaa, olen kysynyt itseltäni: Kuinka paljon jäisi kesken, jos kaikki päättyisi tähän? Niin kauan kuin vastaus on "liikaa", on kaikki vielä hyvin.

<3:lla Nora

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Olit siinä, olit se

Unessa sen tunsin, kuinka en herätessäni ollut enää yksin. Vuoteeni reunalla istuit ja huohotit. Varjoista olit ilmestynyt ja odotit, että minussakin alkaisi hengitys kulkea. Mutta peitto painoi raskaasti, keuhkot jäivät ahtaasti sisä- ja uloshengityksen väliin. Istuit silti ja odotit.

Ennen aamua en herännyt. Näin unta, sitä sinäkin näit. Olit siinä, olit se. Näin unta, enkä ennen aamua herännyt.

Vuoteeni reunalla lakanoissa painauma, kuin jokin minua elävämpi olisi siinä istunut. Minua katsonut ja melkein koskenut. Mutta silloin olisin herännyt. Aamulla tyhjässä huoneessa unesta heränneen pelko, että joku olisi voinut yöllä tukehduttaa tyynyyn. Hitaasti heräsin, nukahtaminenkin oli vienyt aikaa.

Päivisin katosit mielestäni, mutta öisin tulit takaisin. Taas varjoista tulit. Taisit pehmeästi askeltaa ja aina ennen tuloasi ehdin nukahtaa. Lausuin "hyvää yötä", mutta monta kertaa siitä tuli paha. Näin unta. Olit siinä, olit se.


- N.P

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Mikä ravisuttaa hereille?


Pelko. Jännitys. Epätoivo. Kaipaus. Usein ikävöin. Inhoan sitä, kun alakulo valahtaa ruumiiseeni arkipäivän iltana, kun kaikki on jo valmiiksi tavallista. Elämän pitäisi olla yhtä juhlaa ja monille se onkin. Elämä on lahja, jota ei pidä rikkoa liian rajusti käsitellen, mutta usein iltani kuluvat väitellen itseni kanssa, missä kaikessa on järkeä. Vai onko missään? Tarvitseeko olla? Jos tarvitsee, olen heikoilla.

Kävelin kotiin kauppakassin kanssa, joka oli painavampi kuin osasin ostoksia tehdessä arvata. Olisiko pitänyt jättää jotain hyllyyn? Se suklaalevy...ei ainakaan niitä kuivattuja viikunoita, ne olivat alennuksessa. Mielestäni elämässä pitää olla ajoittaisia pieniä nautintoja, joita ei syyllisyys saa turmella. Silloin uuvahtaa elämän savuisuuteen, joka estää hengittämästä ja tuntemasta vapauden, joka meitä kaikkia ympäröi, vaikka aina emme sitä huomaa. Monet elävät tyytymättöminä, vaikka lähes aina voisivat itse tehdä elämästään parempaa. Tiedän, ettei se ole helppoa. Joku viisas on joskus sanonut kutakuinkin näin, että "vain itse voi muuttaa asioita, ja sehän se ongelma tässä onkin." That´s right. Aina ei löydy voimia, uskallusta tai sitä viimeistä sysäystä muuttaa asioita.

Minut ravisuttaa hereille monet asiat. Pelot, jännittävät jutut, voimakkaat tunteet, musiikki, kirjoittaminen. Ne saavat minut tiivistämään elintahtiani, hyvällä ja huonolla tavalla. Jokainen on hyvä jossain, itse olen asioiden tekemisessä ongelmiksi. Ajoittain väsyn sisäiseen elämääni, joka haluaa valvottaa öisin ja tekee minusta kuolleen päivisin. Tiedättekö, mikä olisi mahtavin keksintö ihmiskunnan historiassa? Sellainen, että elämästä voisi ottaa lomaa ilman, että tarvitsisi kuolla. Paluulippu elämään siis kiitos. Uskon, että tätä lukee joku siihen kykeneväinen, joten ideaa saa käyttää ja vähän on pakkokin.

No mutta. Nyt on viikonloppu ja tiedättekö, en enää välitä viikonlopuista. Tai en tällä hetkellä välitä. En välitä viikonpäivistä. Tunsin tänään kotiin kävellessäni raskaan huohotuksen - spinning-tunnillakin hengittäminen oli vaivattomampaa. Ehkä se johtui säästä, joka oli liian harmaa alkavaksi kevääksi. Ehkä se johtui kirjoitus-tehtävästä, jonka olin unohtanut palauttaa ajoissa. Tai ehkä se johtui siitä, että kotona minua odottivat vain runoni, vaikka oli perjantai-ilta.

- Nora

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Askeleista on jäänyt jälkiä

,
Olen matka,
moneen kertaan eksytty,
tienviitoista riisuttu.

Askeleista on jäänyt jälkiä
                                 ikäviä
muistoja, kuinka puut riisutaan lehdistä.
Sateista on syntynyt railoja
uusiin myrskyihin.

Olen matka,
moneen kertaan kuljettu,
melkein kesken jätetty.

Talviöistä on jäänyt paleltumia
                                 uhkakuvia
miltä tuntuu, kun ei tunne enää mitään.
Aamuista on huokunut valoa
uusiin nousuihin.

-N.P

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Runo.


Saan kai haaveilla,
vaikka en tiedä, mistä unelmoin.
Ehkä tähdistä, joista muodostuu muutakin kuin Otava.
Ehkä öistä, joissa on enemmän lämpöä kuin kylmyyttä.
Ehkä sinusta, jota en ole vielä edes tavannut.
Saan kai haaveilla,
vaikka ne muistuttaisivat enemmän unia.

- N.P

torstai 3. maaliskuuta 2016

Emmää mittää, ei täs mittää, eipä mittää

Kuinka usein sorrut väheksymään omia saavutuksiasi/tekemisiäsi? Ne voivat olla suuria tai sitten ihan pieniä, mutta joka tapauksessa sellaisia, joiden vuoksi ei tarvitse sanoa "ei mitään". Kun sinua kiitetään, kuinka usein vastaat "eipä mitään". Eikö tosiaan mitään?

Muistan lapsena, kuinka outoa oli kuulla jonkun sanovan "ole hyvä" muulloinkin kuin ruokapöydässä jonkun kiitettyä hyvästä ruoasta. Jotenkin kasvoin käsitykseen, jonka mukaan jonkun kiittäessä tehtyäsi jotain hyvää hänen eteensä, on vastattava "eipä mitään". Jos vastaa "ole hyvä" tai jotain sen kaltaista, toisellehan voi tulla fiilis, että hän on ollut vaivaksi. Mutta nyttemmin olen ymmärtänyt, että vaikka toisen auttamisen eteen näkisi vaivaa ja käyttäisi aikaa, ei se ole toiselta sellaista huonoa vaivaksi oloa. Aitoihin ja välittäviin ihmissuhteisiin kuuluu, että välillä näkee vaivaa toisen eteen. Auttaa ja tukee. Vastavuoroisesti saa itse apua ja tukea, saa olla "vaivaksi".

Kuinka usein pyydät anteeksi? Pyydätkö vain silloin, kun on aihetta ja silloinkin hampaita kiristellen vai lisäätkö jokaisen mahdolliselta loukkaukselta kuulostaneen lauseen jälkeen "anteeksi"? Itselläni on tapana lähettää ystävilleni "mua jäi vähän vaivaamaan tää juttu...", jossa usein varmistan, että tulin oikein ymmärretyksi. Minut valtaa välillä pelko, että loukkaan toisia niin tarkoittamatta. Saatan joskus olla liian suorasanainen tai sitten vaan esittää asiat kömpelösti, koska itselle on aina (tai siis yleensä) kirkkaana mielessä, miten jostain asiasta ajattelee, ettei ymmärrä selittää sitä muille selkeästi. Tai sitten väsyttää, vituttaa, stressaa, on tulossa kipeäksi, on eksynyt haaveilemaan, unohtunut muihin ajatuksiin ja mitä näitä muita selityksiä nyt on, joiden mukaan ei aina ole ihan läsnä vuorovaikutustilanteissa, jolloin saattaa tulla väärinkäsityksiä.

Suomalaisiahan pidetään hyvin vaatimattomina ja nöyrinä, ja osa onkin. Kaikki eivät. On hyvä tunnistaa tilanteet, joissa vaatimattomuus on hyve, mutta toisaalta liian vaatimatonta ihmistä pidetään helposti myös sinisilmäisenä. Pahimmassa tapauksessa häntä aletaan käyttää hyväksi tai hänestä tulee itsestäänselvyys. Jos itse väheksyy omia tekemisiään, antaa siihen ehkä tiedostamattaan luvan muillekin. On hyvä antaa itselleen ja tekemisilleen arvoa, jotta sitä saa muiltakin.


Mahtavaa edessä siintävää viikonloppua!

-Nora

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Runo.


                                                 Kuinka voin kertoa,
                                                 että olen kahdessa silmänräpäyksessä kadonnut,
                                                 kun sisälläni on jotain hajonnut.
                                                 Olen hetken ihme,
                                                 ikuisuuden kestävä kipu,
                                                 myrkky veressäsi
                                                 ja itku silmissäsi.
                                                 Voisinpa olla vieressäsi
                                                 vielä silloin, kun odotat minun siinä olevan.

                                                 -Nora