Vaikka otsikosta voisi päätellä, että olen kuollut ja kirjoitan elämäni viimeisistä vuosista, niin sitä en tee. Koska a. en ole kuollut ja b. tuskin siitä itse kirjoittaisin. Aion kertoa asiasta, josta en ole aikaisemmin avoimesti täällä puhunut. Olen vasta viime aikoina itsekin hyväksynyt sen ja löytänyt voimaa aloittaa matkan, joka tulee olemaan pitkä. Kirjoitan siitä, kuinka viimeisten kuluneiden viiden vuoden aikana olen sairastanut syömishäiriöitä.
Kaikki alkoi vuoden 2011 kesällä. Menin Naantaliin kesätöihin, jolloin muutin siksi ajaksi Vaasasta äidin luota isän luokse. En ole oikein varma, miksi, mutta rupesin kärsimään kovista vatsakivuista ruokailujen jälkeen. Isän luona syötiin aika rasvaista ruokaa karppihengen mukaisesti, se saattaa olla yksi syy. Niinpä rupesin syömään vähemmän, koska silloin vatsakivut menivät nopeammin ohi. Palatessani kesän lopulla takaisin Vaasaan, annoskokoni jäivät tottumuksesta pieniksi. En kiinnittänyt asiaan sen suuremmin huomiota. Oli vain ihanaa, kun syömisen jälkeen ei tullut kipuja.
Aloitin lukion toisen vuoden ja heti alussa menin käymään terveydenhoitajan luona erään toisen asian vuoksi. Terveydenhoitaja sanoi, että olen laihtunut. Olin vähän yllättynyt, mutta tuntui hyvältä kuulla, että olin hoikistunut. Terveydenhoitaja sanoi, ettei minun tarvitse laihduttaa. Vastasin, että ei minunkaan mielestäni. Sovimme uuden ajan ja lähdin tyytyväisenä päivän oppitunneille.
Pikkuhiljaa aloin kuitenkin miettiä yhä enemmän ulkonäköäni. Olin alkanut pohtia sitä lukion ensimmäisen vuoden alun jälkeen. Sinänsä aika myöhään, koska yleensä "vartalokriisit" iskevät yläasteella, kun etenkin tytöillä alkaa silloin tapahtua suurempia fyysisiä muutoksia. Mutta itse olin koko seiskaluokan ajan fyysisesti niin sairas, ettei minulla mitenkään riittänyt voimia ajatella ulkonäköäni. Silloin ei vielä tiedetty, että minulla on keliakia, joten kärsin reilun vuoden ajan kovista nivelkivuista sekä kovenevista vatsakivuista. Kun sain keliakia-diagnoosin ja aloin saada voimia takaisin, ajatukset siirtyivät muihin juttuihin. Kasiluokka meni totutellessa uusiin ruokiin keliakian myötä ja samalla yritin pitää itseni kasassa koulukiusaamisen musertavassa otteessa, jota kesti koko yläasteen ajan.
Syksyllä 2011 painoni jatkoi laskemistaan. Joka kerta, kun olin käynyt kouluterveydenhoitajan luona, vaaka näytti yhä vähemmän. Terveydenhoitaja pyysi minua puhumaan äitini kanssa. Sanoin yrittäväni. Ensimmäinen keskustelu äidin kanssa meni kutakuinkin näin:
- Niin, mä oon käynyt terveydenhoitajan luona, kun mun paino on tippunut jonkin verran.
- Mitä sä tarkoitat? Oksenteletko sä vai?
- Ei en, ei siis mitään sellaista.
Eikä se ollut mitään sellaista. En vain syönyt tarpeeksi, koska aloin pelätä ruokaa koko ajan enemmän ja enemmän. En sietänyt täyden vatsan tuntua, enkä voinut syödä, jos minulla ei ollut nälkä. Revin sämpylöistä sisukset ja jätin maidon pois, jotta kaloreita tulisi vähemmän. Liikuin joka päivä kaksi tuntia. Loppuvuodesta 2011 oli vanhojentanssit, mutta itse osallistuin vain illallisosuuteen. Stressasin itseni melkein hengiltä miettiessäni, kuinka ikinä pystyn syömään KOLMEN ruokalajin illallisen. Kun katson itsestäni kuvaa siltä illalta, en voi kuin itkeä.
En kuitenkaan lopettanut sitä, mitä olin aloittanut. Hidasta itsemurhaani. Onneksi minua ei kuitenkaan jätetty yksin, vaikka silloin en olisi mitään yhtä paljon toivonut. Helmikuussa 2012 menin äidin kanssa lääkäriin, jossa kuulin ensimmäistä kertaa olevani sairas. Sain diagnoosin anoreksiasta. Automatkalla kotiin äiti laski käden polvelleni ja kuiskasi itkunsa lomasta, että "me selvitään tästä".
Me. Ajattelin silloin, että älä sano
me, koska en halua pilata sinunkin elämääsi. Itkin ja olin varma, etten selviä. En koskaan. Jo ajatus 100 gramman painonnoususta tuntui nujertavalta.
Sain ympärilleni tiimin, johon kuului psykologi, fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti ja lääkäri. Jatkoin terveydenhoitajan luona käymistä. Parantuminen sai kunnon sysäyksen, mutta edelleen minulta puuttui se palavin palo parantua. Ei sitä tullut missään vaiheessa. Otin kuitenkin avun vastaan ja yritin parhaani äitini ja siskoni vuoksi. Pääsin pois vaarallisesta alipainosta ja silmäni alkoivat saada eloa. Koko ajan olin kuitenkin hirvittävän peloissani. Samalla, kun anoreksia oli alkanut kehittyä, aloin masentua. Siitäkin toipuminen vei aikaa. Elämä tuntui vieraalta. Sellaiselta, joka oli kuollut, vaikka minä olin se, joka olin tekemässä kuolemaa.
Kun keho on yli vuoden ajan ollut jatkuvassa rääkissä ja se alkaa saada enemmän ruokaa, se ottaa sen vastaan. Ahneesti. Kesällä 2012 aloin saada ahmimiskohtauksia. Pikkuhiljaa ne pahenivat ja vuoden 2013 keväällä aloin masentua uudestaan. Kirjoitin ylioppilaaksi ja kesän 2013 jälkeen muutin Naantaliin isäni ja äitipuoleni luokse viettämään välivuotta. Opiskelin luovaa kirjoittamista ja personal traineriksi. Yritin löytää elämälleni suuntaa. En päässyt ahmimiskohtauksista eroon, vaan usein ne ryöppysivät päälle, kun kävin Vaasassa. Keväällä 2014 pääsin töihin pieneen matkatoimistoon ja muutin omaan asuntoon. Olin silloin todella yksinäinen. Ahmiminen paheni.
Onnekseni pääsin yliopistoon syksyllä 2014. Silloin aloin saada takaisin elämäniloa ja tuntui, että elämälläni oli jokin tarkoitus. Pari kuukautta meni todella hyvin. Elämä oli uutta ja jännittävää. Tutustuin ihaniin ihmisiin ja tein hauskoja asioita. Mutta sitten loppuvuodesta 2014 ahmiminen alkoi jälleen. Se alkoi räjähtää käsiin. Mutta sitten tapahtui toinen onnenpotku. Tutustuin paremmin neljään ihanaan nuoreen naiseen, joiden ystävyys veti minut ulos ruokahelvetistä. Kävimme pitkillä lounailla, juttelimme Facebookissa yömyöhään ja avauduimme toisillemme. Puhuin ensimmäistä kertaa elämässäni vapaaehtoisesti murheistani, eivätkä he tuominneet minua, vaan tukivat.
En kuitenkaan saanut itseäni vieläkään kontrolliin, vaan keväällä 2015 sairastuin bulimiaan. Se kulkee yhä matkassa, mutta nyt alan jo nähdä sille loppua. Olen vihdoin hakenut ammattiapua ja valmis aloittamaan pitkäkestoisen terapian, jonka avulla voin jättää lopullisesti kaiken tämän taakseni. Se tulee viemään aikaa, se on selvää, mutta nyt vihdoin voin vilpittömästi sanoa itselleni, että olen valmis. Haluan parantua itseni vuoksi.
Ajatus siitä, että jonain päivänä tämä kaikki on ohi, tuntuu vielä kaukaiselta, mutta ei enää mahdottomalta. Olen ollut väsynyt tämän kaiken vuoksi ja edelleenkin se välillä uuvuttaa, mutta onneksi elämänhaluni on nyt vahvempi kuin moniin vuosiin. Näen tulevaisuuden valoisana. Haluan kiittää rakkaitani siitä, että he ovat jaksaneet tukea, ja rakastavat minua, vaikka olen kaukana täydellisestä. Kiitos äiti, ettet ole luovuttanut suhteeni, etkä antanut minunkaan koskaan luovuttaa. Kiitos Suvi ehdottomasta rakkaudestasi. Ja haluan kiittää ystäviäni, jotka ovat kuunnelleet, lohduttaneet ja kannustaneet. En halua edes ajatella missä olisin ilman heitä. Paljon kauempana tästä, missä nyt olen. Kiitos Siiri, että olet potkinut eteenpäin. Enimmäkseen lempeästi, mutta olet myös ollut se, joka on saanut minut repimään pääni pois perseestä. Kiitos Emilia, olet maailman superin kannustaja! Ja kiitos Meri, sinun ymmärtäväisen lämpimät silmäsi ja sanasi ovat pyyhkineet monet huomaamattomat kyyneleet poskiltani. Ja Laura, kiitos, että olet myös jaksanut rohkaista ja auttaa pysymään järkevänä.
Ja kaikki te, jotka painitte syömishäiriön kanssa tai pyöritte minkä tahansa muun murheen syövereissä, voimia <3 Pitää kai vaan luottaa prosessiin, ottaa apua vastaan ja antaa itselleen aikaa. Ajoittain astua epämukavuusalueelle ja uskaltaa puhua, vaikka sydän kuinka tuntuisi lukitulta ja suu umpeenneulotulta. Jokainen ansaitsee olla onnellinen. Nyt sen ymmärrän ja myönnän, etten ole niin onnellinen kuin voisin. Toivon, että jokainen löytäisi voimia aloittaa matkan, joka tekee itselleen lopulta hyvää, ja joka on välttämätöntä elämänlaadun parantamiseksi.
Kun mieleni on tehnyt luovuttaa, olen kysynyt itseltäni: Kuinka paljon jäisi kesken, jos kaikki päättyisi tähän? Niin kauan kuin vastaus on "liikaa", on kaikki vielä hyvin.
<3:lla Nora
