Jos jokainen kohtaaminen olisi merkityksellinen

En usko, että on vain minun subjektiivinen kokemus, että maailma on tällä hetkellä aika julma paikka elää. Ja vähän pelottavaa, kun ei meillä muutakaan paikkaa ole. Rasismi on todellinen ongelma, pommeja jysähtää vähän väliä, ihmiset syyttävät toisiaan milloin mistäkin ja hymyjä näkee yhä harvemmin. Kohtaamattomuus on päivän sana. Emme enää osaa kohdata toisiamme aidon välittävästi.

Käytämme aikaamme niihin asioihin, joista itse hyödymme ja kadehdimme niitä, jotka onnistuvat pyrkimyksissään. Minusta on jo pidempään tuntunut, ettei omista onnistumisistaan saa puhua, koska muuten on itsekäs paska, joka ei ole huomioinut tarpeeksi muita. On vaiettava pienistä saavutuksistaan, jotka ovat tuottaneet omaan päivään iloa ja jotka haluaisi jakaa muiden kanssa. Jos on epäonnistunut, niin niistä saa helpommin puhua. Niille voidaan sitten yhdessä nauraa. Kilpailuilmapiiri on yltänyt kaikkeen, ihan kaikkeen.

Tykkään kannustaa muita. Pidän siitä, kun ihmiset ovat innoissaan jostakin asiasta, jossa aikovat onnistua, ja jos voin sanoillani lisätä heidän iloaan ja tsemppiään, teen sen. Uskon tämän olevan perua lapsuudestani, jolloin siskoni Suvin kanssa aina kannustimme toisiamme mitä tahansa toisen päähän pälkähtikään. Usein teimme yhdessä asioita, mutta se edellytti toisen ideasta innostumista. On valtavan voimaannuttavaa yhdessä sukeltaa johonkin uuteen juttuun ja luottaa sen tuomaan hyvään oloon. On ihanaa onnistua ja nähdä onnistumisia ympärillä. Ne ruokkivat ilmapiiriä, jossa unelmien on mahdollista toteutua! 

Kateus, viha ja muut negatiivisiksi luokiteltavat tunteet ovat tunteita siinä missä muutkin ja on täysin hyväksyttävää tuntea niitä. On eri asia, kuinka niitä ilmaisee. Olisiko ensin järkevää pohtia, mistä jokin tunne kumpuaa ja sitten miettiä, kuinka aiheellinen se on. Voiko se edistää omaa ja toisten hyvinvointia, vai kenties myrkyttää ihmissuhteita ja elämänlaatua. Kaikenlaisia tunteita voi myös rakentavasti tuoda esiin. Vihan ilmaisemiseen ei välttämättä tarvita huutoa, eikä kateuden jäätävää käyttäytymistä kateudenkohdetta kohtaan. Surukaan ei aina vaadi itkua, eikä onnellisuus naurua. Puhumalla voi rakentavasti saada toiset tietoisiksi, mitä oman pään sisällä liikkuu. Mutta usein se on haastavaa, myönnän sen.

Olen tässä pohtinut, kuinka voisin helpottaa pahaa oloa, jota itse tunnen ihmisistä ja muista asioista johtuen, ja joista ehkä muutkin kärsivät. Miten voisin olla parempi ihminen, jotta näkisin ympärilläni enemmän aitoutta ja iloa, ja kuinka voisin itsekin tuntea enemmän onnellisuutta. Miten jokainen kohtaaminen voisi olla niin merkityksellinen, ettei tarvitsisi jäädä arvuuttelemaan, olinko tyhjänpäiväinen hetki jonkun päivässä. Ihailen ihmisiä, jotka saavat toisten olon tuntumaan tervetulleilta ja hyväksytyiltä. Sellaista lämpöä säteilee harvoista, mutta uskon, että sitä voi opetella. Voimme kehittyä siinä, kuinka kohtaamme ja kohtelemme muita. Ja aina on hyvä aloittaa itsestä: olenko muita kohtaan sellainen, jollainen haluan minuakin kohtaan oltavan. Ja toivon, ettei kukaan tosissaan halua tulla kohdelluksi paskaisesti ja sitä kautta oikeuta omaa vihamielistä tai välinpitämätöntä käytöstään muita kohtaan.

Välillä on niin masentavaa ajatella, kuinka maailmassa tulee aina säilymään pahuus, vaikka ihmiset kuinka yrittäisivät olla parempia. Täydellinen rauha ja autuus ovat saavuttamattomia. Taivaassa toki sitten, ainakin toivottavasti.  Tai jossakin siellä, minne täältä päädymmekään. Kaikista masentavinta olisi kuitenkin lopettaa edes yrittämästä kehittyä paremmaksi. Sellaiseen toivottomuuteen emme saa vajota, enkä usko niin koskaan käyvän. Aina on niitä, jotka jaksavat olla valoina tunneleiden päässä.

- Nora