Tekee kipeää nukkua pois valveilla ollessaan

Tekee kipeää nukkua pois valveilla ollessaan.
On liian pimeää tietääkseen, että nyt ei ole yö.
Sydän lyö.
Vielä toisen kerran.
Kolmannen.
Ja.
Ei se lopetakaan lyöntejään,
enkö pääsekään lähtemään.
Vielä on kai aikaa, mutta mihin?
Suremiseen, koska en osaa tyytyä vähään?
Elämiseen, vaikka en pysty hengittämään?
Yksinäisyyteen, joka onnistuu myös tänään?


Miten voi olla niin,
että elämä ei olekaan kaikkia varten.
Miksi sen saa tietää vasta niin myöhään?
Olisin voinut antaa elämäni sellaiselle,
jolla olisi ollut sille enemmän käyttöä.
On olemassa näyttöä,
miten jotkut surevat aikaista lähtöään.
He itkevät, miettivät tekemättömäksi jääneitä asioitaan.
He olisivat kiitollisia yhdestä vuodesta lisää.
He ovat nöyriä, eivät pyytäisi enempää.


Suren sitä, ettei minulta jäisi mitään kesken.
Olen valmiimpi lähtemään kuin jäämään.
Ole kiltti ja sytytä kynttilä, kun minua ei enää ole.
Näen sen ja tiedän, että edes kerran vuokseni oli valoa.
On surullista näin sanoa,
mutta on hyvä nähdä totuus
ja myöntää toivottomuus.
Älä koskaan jää yhtä yksin kuin minä jäin.


(Tällä kertaa haluan selittää teille lukijoille, että tämä runo ei kerro tämän hetken tuntemuksistani. Runoni eivät useinkaan ole henkilökohtaisia. Jos olisivat, niin niiden perusteella olisin varmaan tehnyt jo itsemurhan. Tämä runo kertoo siitä, mitä joskus tunsin. Olin silloin niin yksin, enää en ole.)

Tyhjiä ihmisiä

Katson tyhjällä katseella
ihmisiä
joita ei ole.

Näen
ihmisiä
joita en tunne.

Kaikilla on tyhjyys minua kohtaan.
He katsovat niin,
etten enää tiedä mitä osaan.
Ollako vain paikoillaan
tässä, missä en ole.
Jäädäkö hengittämään ilmaa,
joka ei keuhkoihin asti tule.
Riittääkö minulle se,
ettei mitään ole tarpeeksi.
Osaan vain sanoa muille anteeksi.

Itken silmillä,
jotka nukahtivat eilen kesken haaveilun.
Milloin voin lopettaa kaiken tämän salailun.
Ehkä voin joskus antaa muille anteeksi,
enkä vain pyytää heitä hyväksymään virheeni.

Miksi silmäni eivät voisi joskus nähdä,
että kyllä täällä on ihmisiä,
jotka huomaavat minutkin.
Huomaavat muutakin kuin tyhjän katseeni.
Ottavat minulta pois aseeni.
Ottavat minut omakseen sellaisena kuin olen.

Ehkä voin heitä silmiin katsoa,
eikä minun tarvitse aina varoa.
Miten paljon siitä antaisin,
että he katsoisivat takaisin.
Uskaltaisinko hymyillä?
Ehkä olen ensin surullinen,
jotta he tietävät
minun olevan todellinen.

Vaikeuttaako se elämistä, jos ei tiedä, mitä haluaa?

Kumpi on pahempaa: haluta montaa asiaa samaan aikaan, vaiko olla täysin tietämätön siitä, mitä haluaa? Elämä on kummallinen möykky mahdollisuuksia. Usein nämä möykyt liittyvät tulevaisuuteen ja koen itse olevani nyt (tai oikeastaan edelleen) siinä vaiheessa elämääni, että mietin kovasti tulevaisuutta. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka pyörittelevät mielessään samoja asioita. Harmittavan usein kohtaan sanan "kriisi", kun keskustelen ihmisten kanssa tulevaisuuden suunnitelmista. Monet ovat ihan hukassa. Jotkut vain luulevat olevansa.

Kaikki eivät tiedä, mitä elämältään haluavat. Joitakin mikään ei oikein kiinnosta. Sanoisin, että se on pahin yhtälö: sulla ei ole suuntaa, etkä oikein jaksa sitä etsiäkään. Ymmärrän siinä yhteydessä sanan kriisi. Joillakin taas on paljon kaikkea, mitä haluaisi tehdä ja niiden väliltä päättäminen käy stressaavaksi. Mieli käy jatkuvasti lävitse kaikenlaisia eri vaihtoehtoja, mutta se on varmaa, että nykyisessä tilanteessa ei ole juuri mitään tyydyttävää. Vai onko sittenkin? Edes jotain? KRIISI!

Turhaa hötkyilyä näkee paljon. Ei osata nähdä sitä hienoutta, mitä on olla juuri siinä tilanteessa. On ehkä tullut pitkän matkan ja oikeasti ollut jossakin vaiheessa todella kiitollinen siitä, mihin on päässyt. Mutta mihin se tunne on kadonnut? Kriiseilyn alle?

Joskus sen sijaan, että miettisi, mihin suuntaan on mentävä, olisi vain keskityttävä siihen tiehen, jonka on valinnut. Että ei hetkeen vilkuilisi muualle. Antaisi itselleen rauhan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Jos oikeasti on menossa väärään suuntaan, niin kyllä se umpikuja sieltä tulee. Uskon, että lopulta jokainen löytää elämälleen tarkoituksen, mutta joidenkin on vain etsittävä sitä kauemmin. Sen ei kuitenkaan kannata antaa vaikeuttaa elämistä.

Siinä, ettei tiedä mitä haluaa, on myös jotain todella vapauttavaa. Kunhan on kyky tuntea onnellisuutta, niin pystyy viemään itsensä sellaisten asioiden äärelle, joista voi iloita. Vaikka se ei olisi juuri sitä, mitä loppuelämältäsi haluat, niin ota siitä kaikki irti. Mitä tahansa teetkin, niin anna sen kasvattaa sinua. Ja kun puhutaan loppuelämästä, niin...milloin elämämme loppuu? Harvoinpa sitä tiedämme, joten siksikin on turhaa pohtia, että ehkä nyt tämä on hyvä juttu, mutta entä kymmenen vuoden päästä. Työllistynkö tältä tai tolta alalta silloin? Elätkö kymmenen vuoden päästä?

Olen humanisti, siksi kai innostuin kirjoittamaan tästä aiheesta. Ja te muut humanistit, jotka niin usein kriiseilette siitä, onko tässä mitään järkeä, niin kyllä on. Tässä on ihan yhtä paljon järkeä kuin kaikissa muissakin aloissa. Ja ylipäätään ihmiset, jotka epäilette tulevaisuuttanne, niin älkää antako epävarmuuden ottaa valtaa, vaan ennemminkin unelmienne. Jos unelmien seuraaminen on järjetöntä, niin kriiseily on vähintään yhtä hullua. Valitse se, kumpi tekee sinut onnelliseksi.

<3:lla Nora

Arvosta itseäsi, älä arvota.

Aurinkoiset päivät ne vaan jatkuvat, mikä on enemmän kuin ihanaa! Niin ihanaa! D-vitamiinivarastot ehtivät hyvin täyttyä vielä ennen syksyä. Joka aamu herättyäni raotan pimennysverhoja ja huokaisen helpotuksesta, kun näen auringonsäteiden vilahtavan ikkunan takana. Päivästä tulee vähintäänkin hyvä.

Ehkä tämä loppukesän valoisuus osaltaan vaikuttaa siihen, että viime päivinä olen hymyillyt paljon. Olo vaan on hyvä ja rauhallinen. Muutto Turkuun oli niin oikea päätös, etten voisi olla onnellisempi, että toteutin sen. Rakastan kotiani ja sitä, että olen ihastumassa Turkuun ihan uudella tavalla. Tänään ostin uuden päiväkirjan, vaikka edellinen ei ole vielä lopussa. Aloitan kuitenkin nyt uuden luvun elämässäni, haluan sen alkavan uudesta kirjasta. Tämä luku on jatkoa kaikelle, mikään ei ole edellisistä luvuista päättynyt kokonaan.

Minulle syksy symboloi uusia mahdollisuuksia ja uusia tapoja elää. On unelmia, joihin haluaa päästä käsiksi, ja velvollisuuksia, jotka haluaa hoitaa hyvin. Olen kuitenkin oppinut realismia. En vaadi itseltäni liikaa kerralla. Teen suunnitelmia jonkun verran, mutta haluan niiden voivan joustaa. Tämä saattaa olla jonkinlaista itsensä arvostamista.

Hyvin usein teot puhuvat puolestamme. Se, mitä teemme ja saavutamme, määrittää arvoamme. Sorrumme siihen itsemme ja toistemme kohdalla. Se on uuvuttavaa. Se aiheuttaa mielipahaa ja sisäistä tuskaa. Jos emme saavutakaan sitä, mitä meidän olisi pitänyt, olemme pettyneitä itseemme. Muiden silmissä olemme askelman alempana. Itsearvostus unohtuu meidän soimatessa itseämme, ettei meistä mihinkään ole.

Mutta tämän voi välttää arvostamalla itseään niin paljon, että jättää itselleen aina tilaa kuunnella sisäistä ääntään. Älä kirjoita suunnitelmiasi kiveen, vaan maalaa ne vaikka kauniilla vesiväreillä, joiden päälle voi aina lisätä uutta väriä, kun suunnitelmat muuttuvat. Älä elä suunnitelmiesi mukaan, vaan anna suunnitelmiesi elää mukanasi. Et voi olla pettynyt itseesi, jos toimit niin, että olet onnellinen.

Emme saa myöskään ulkonäkömme, taustamme, menneisyytemme jne. antaa arvottaa itseämme. Jokainen yksilö tässä maailmassa on luotu arvostettavaksi, ei arvotettavaksi. Teemme virheitä, mutta niistä on tarkoitus oppia. Eivät ne tee meistä huonoja tai tyhmiä. Jos muutamme suunnitelmiamme, ei se aina ole laiskuutta. Ei läheskään aina. Se voi myös olla itsensä kuuntelua, ja sellaista jokaisen tulisi omalla ja toistemme kohdalla kunnioittaa.

Eli nyt kun syksy ja uudet alut saapuvat, niin muistetaan kohtuus ja rakkaus itsejämme kohtaan. Ilman niitä ei lopulta synnykään mitään uutta. Ei mitään sellaista, joka veisi meitä eteenpäin. Itsensä uuvuttama palaa aina takaisin, tai vieläkin kauemmas. Joten arvosta itseäsi ja niitä voimavarojasi, joita sinulla on käytettävänä esimerkiksi tulevaan syksyyn. Mitä tahansa teet tai jätät tekemättä, niin keskity olemaan onnellinen.

<3:lla Nora

Joko on aika siirtyä toiseen todellisuuteen?

Ei ehkä ihan vielä, mutta pian. Toisella todellisuudella tarkoitan elämääni Turussa, se on ihan toisenlaista kuin täällä Vaasassa. Kesä ei ole vielä ohi, mutta kaikesta lämmöstä ja auringosta huolimatta elokuun loppukin lähenee kovaa vauhtia. Tänä vuonna minun on haikea luopua kesästä. Se on ollut minulle hyvä. Moneen vuoteen paras, koska olen pystynyt nauttimaan valosta ja rentoutunut, vaikka töitäkin olen tehnyt. Mutta hyvässä työporukassa duunikin hoitui kuin itsestään ja sinne oli aina kiva mennä. Myös juhannuksena.

Kesääni kuului piknikkejä, One Directionin konsertti, pikkuveljen rippijuhlat, kauniin serkkuni häät sekä loppuhuipennuksena pääsin vielä Roxetten keikalle! Olen myös tavannut lukioaikaisia ystäviäni ja käynyt pari kertaa Turussa kääntymässä. Olen vain ollut ja kirjoittanut, valvonut yömyöhään ja miettinyt tulevaisuuttani. Nauranut siskoni Suvin kanssa keuhkot pihalle ja itkenyt, kun hän lähti muuttokuormansa kanssa Outokumpuun. Odotan niin, että pääsen käymään hänen luonaan syksyn aikana! Olen saanut viettää paljon laatuaikaa perheeni kanssa <3

Olo on aivollisesti levännyt, koska kesätyöni on ollut enemmän ruumiillista voimaa vaativaa. Mukavaa vastapainoa siis luennoilla istumiselle! Olen hyvillä mielin aloittamassa toisen yliopistovuoteni, ja tuskin maltan odottaa tapaavani uudet opiskelijat! Muistan niin elävästi lähes tasan vuosi sitten päivän, jona itse astelin ihan keltanokkana yliopistomaailmaan. Voi kuinka peloissani olinkaan, mutta lopulta ihan turhaan. Yliopisto on täynnä ihania ihmisiä!

Olen vielä pari päivää täällä kotikotona ja sitten palaan Turkuun. Perjantaina minua odottaa luovan kirjoittamisen aineopintojen sivuainepääsykoe ja iltapäivällä ainejärjestömme hallituksen kokous. Ja sitten, sen minkä taakseen jättää edestään löytää, joudun hankkimaan uuden pesukoneen ja hoitamaan tietokoneyhteysongelmat uudessa asunnossani. Huoh. Olisinpa tehnyt ne ennen Vaasaan tuloani...

Vaikka aina sanon, etten tahdo miettiä tulevaisuuttani liian pitkälle, koska voinhan kuolla vaikka huomenna, niin pakostakin olen jo miettinyt ensi kesää. Pääsenkö mahdollisesti samaan paikkaan töihin, jossa tänä kesänä olin, olenko saanut suoritettua tarpeeksi opintoja, jotta voin hyvillä mielin levätä taas jne. Mutta vastauksia kysymyksiini ei ole, on vain toivon pilkahduksia, joita niitäkin on kiva nähdä. Ehkä nyt keskityn kuitenkin jättämään tämän kesän taakseni ja löytämään itseni tässä hetkessä oikeasta paikasta. Lopulta en enempään pystykään, eikä minun tarvitsekaan. Eikä sinunkaan.

Kiitos kaikille, jotka autoitte tekemään tästä kesästä upean ja mieleen painuvan! Toivon, että aurinkoisia ja lämpimiä päiviä riittää vielä pitkälle elokuun jälkeenkin, mutta syksykin on jo pikkuhiljaa tervetullut. Let´s see mitä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan, toivottavasti paljon kaikkea ihanaa! Te, jotka vielä lomailette, rentoutukaa kunnolla, ja arkeen jo palanneet, tsemppiä lomamoodista irti pääsemiseen, jos se on tarpeen :)

<3:lla Nora

Tiesithän, että sinussa on potentiaalia?

Tämä päivä alkoi harmaana ja sateisena. Tenttikirja odotti lukijaansa, tiesin sen jo eilen illalla. Vaikka kirja on mitä mielenkiintoisin, niin silti ajatus, että minun on pakko lukea se, sai heti kavahtamaan ja näkemään asian tylsänä. Lukemisesta tulee velvollisuus.

Ihmiset eivät yleensä pidä velvollisuuksista. Vaikka ne olisivat kuinka helppoja ja yksinkertaisia, veisivät lopulta vain vähän aikaa tai olisivat hetkellisiä tylsyyksiä elämässä, niin niistä ei pidetä. Haluamme saada itse päättää, kuinka jokaisen minuutin elämästä käytämme, mihin ne kulutamme. Ymmärrän sen, koska aika on katoavaa. Tai ainakin nopeasti etenevää.

Mutta jos ei koskaan tee mitään tylsiltä tuntuvia asioita, niin ei ehkä opi näkemään hauskoja asioita samalla tavalla. Ei ainakaan huomaa kaikkein pienimpiä iloa tuottavia hetkiä ja mahdollisuuksia. Ja oletko koskaan yrittänyt ajatella, että ehkä velvollisuus, oli se sitten mikä tahansa hoidettava asia, ei olekaan niin tylsä kuin kuvittelit. Pääsin tenttikirjan kanssa hyvään vauhtiin, kun vain päätin muuttaa ajattelutapaani siten, että saan lukea sen kirjan. Minun ei ole pakko, vaan saan. Kiitos sille opettajalle, joka on määrännyt sen kirjan luettavaksi. Se on aarre. Se on Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto.

Velvollisuudet voivat kääntyä voitoiksi. Ne voivat opettaa meitä tuntemaan kiitollisuutta ja onnea onnistumisista ja hyvistä hetkistä. Velvollisuuksien avulla voimme ylittää itsemme, koska saatamme joutua tekemään jotain sellaista, mitä emme muuten olisi, koska se olisi vaatinut omasta mielestämme meiltä liikaa. Mutta oikeasti meissä on potentiaalia vaikka mihin! Jos tylsät velvollisuudet saavat ne meistä esiin, niin edes sen vuoksi on hyvä välillä kärsiä ja tuntea epämukavuutta, sekä hetkellistä tyytymättömyyttä.

Vaikka olen koko aamun hikoillut tenttikirjan parissa ja etenkin muistiinpanojeni kanssa, joita en koskaan osaa olla kirjoittamatta liikaa, tiedän tänään nukahtavani hyvillä mielin. Tässä tapauksessa velvollisuus vie minua lähemmäs tavoitettani, joka on saada luovan kirjoittamisen aineopinnot sivuaineekseni. Ja vaikka en siihen tavoitteeseen nyt pääsisi, niin kehitän itseäni kirjoittajana lukemalla Cameronin viisaita neuvoja. Se on koko elämäni aikainen tavoite; kehittää itseäni kirjoittajana.

Sinussa, minussa ja meissä on potentiaalia ottaa itseämme niskasta kiinni ja hoitaa velvollisuudet. Älä kaihda epämukavuusalueelle menemistä ja siellä olemista, koska se kasvattaa sinua ja opettaa tyytyväisyyttä. Pystyt olemaan helpommin ylpeä itsestäsi, kun teet jotain sinua haastavaa. Joskus se voi olla myös tylsää. Mutta eivätkö suurin osa ihmisistä pelkää, että elämä on aina samanlaista? Jos olet aina onnellinen ja tyytyväinen, se on samanlaista. Mutta jos uskallat olla välillä myös surullinen ja tyytymätön, saat aiheen muuttaa elämääsi. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen pätee myös elämään. Jos jotkut velvollisuudet tuntuvat liian vastenmielisiltä tai ahdistavilta, anna niiden olla merkki siitä, että elämäsi on menossa väärään suuntaan. Mutta muista, että oikeaan suuntaan mahtuu myös epämukavuutta ja pelkoa, aina.

Uskalla siis astua velvollisuuksien maailmaan, koska uskon, että tylsyys johtaa lopulta tyytyväisyyteen. Jos et usko, että sinussa on potentiaalia hoitaa asia, joka vaikuttaa pakon puuduttamalta, haasta itsesi ja lopulta löydät potentiaalisi. Se vaatii vain viitseliäisyyttä tulla omien raja-aitojen takaa ja heittää mukavuuden halun hetkeksi romukoppaan. Et voi kehittyä, jos et tee välillä asioita, joita kaihdat. Niistä selviytyminen luo tien syvempään onneen, iloon ja nautintoon.

<3:lla Nora

Jos vaan ollaan tässä ja rakastetaan?

Sopiiko? Se, että vaan ollaan tässä, tai ihan missä vaan, ja rakastetaan? Että ei mietitä liikaa, mihin tämän pitäisi johtaa, vai olisiko tämän hyvä jäädä tähän. Että ollaan vaan tässä, ja annetaan kaiken olla hyvin. Vaikka on mahdollista, että tästä ei tule mitään, niin nyt ei mietittäisi sitä.

Mitä tarkoittaa "olla tässä"? Sitäkö rupesit nyt miettimään? Älä mieti, koska silloin et ainakaan ole tässä. Se, että hengittää ja katsoo toista silmiin riittää "tässä olemiseen". Ole läsnä.

Jos menetän sinut, osaan kuitenkin olla kiitollinen, että kohtasimme. Koska, jos rakastimme toisiamme ja erosimme sovussa, sain näytteen oikeasta rakkaudesta ja todisteen, kuinka paljon potentiaalia minulla on rakastaa. Jos taas rikoit sydämeni, ja rikoit sen niin, ettei sitä enää ole, olen vapaa tuntemasta rakkautta, joka lopulta aina voi viedä hengen. Tai vähintään tehdä toimintakyvyttömäksi. Kyvyttömäksi olla tässä ja rakastaa.

Mitä tahansa minulle opetit, kiitos. Ja anteeksi. Anteeksi, että olin levoton. Se minä aina olin, vaikka sinua pyysin olemaan läsnä. Oma sydämeni ei osannut olla paikoillaan. Mutta kuten sanoin, jos erosimme sovussa, tiedän, että osaan rakastaa. Kai rakkauteen vaaditaan se, että sydän on aloillaan, täytyyhän sen silloin olla vain yhtä varten. Ei se voi haluta jatkuvasti muutosta. Sydämeni ei voi kulkea eri suuntaan kanssasi.

Nyt en mieti suuntaa. Haluan vain olla kanssasi ja rakastaa. Tässä hetkessä on jotain hyvin kaunista, jos annamme sen olla tällainen. Ei mietitä liikaa, ei nyt. Joskus sitten myöhemmin.


- Nora Palonen