Vielä hetken 21

Olen tänään viimeistä päivää 21-vuotias. Useimmille se, että täyttää 22 ei ole mikään suuri juttu. Monet juhlivat täyttäessään 20, 25, 30 jne. Mutta minulle maanantai tulee olemaan suuri päivä erään lupauksen vuoksi, jonka tein itselleni noin viisi vuotta sitten.

Jostain syystä minulle iski pahin vartalokriisi lukion ensimmäisen vuoden aikana. Yläasteella en yhtään miettinyt ulkonäköäni. Ainoastaan naamastani olin aknen vuoksi huolissani, mutta muuten en miettinyt sen enempää, miltä vartaloni näytti jne. Siihen varmasti vaikutti se, että olin seiskaluokalla aika sairas ennen kuin keliakiani diagnosoitiin. Ei ollut energiaa miettiä ulkonäköpaineita. Halusin vain edes yhden päivän ilman nivel-ja mahakipuja ja nähdä tulevaisuuteni yhtä toiveikkaana kuin muiden nuortenkin. Onneksi aloin toipua nopeasti, kun keliakia löydettiin.

Lukion alussa ryhdyin entistä kriittisemmäksi itseäni kohtaan. Hoidin pois s-virheeni ja yritin miettiä, kuka olen ja kuka haluaisin olla. Vietin ehkä enemmän aikaa netissä ja sitä kautta havahduin miettimään ulkonäköasioita. Korvaani myös kantautui muiden nuorten naisten kauhisteluja ja vartalopohdintoja. Sellainen on tarttuvaa. Aloin tarkkailla itseäni enemmän ja hetkeksi homma karkasi käsistä. Oli vaikeaa yrittää olla tyytyväinen itseensä, kun yhteiskunnan ilmapiiri ulkonäköasioiden suhteen on se, että kriittinen on oltava. Eli laiha.

Oli päiviä, jolloin olin tyytyväinen siihen, mitä peilistä näin. Mutta silloinkaan en pystynyt iloitsemaan, vaan mietin, että mitä jos en kohta enää ole tyytyväinen. Mitä jos seuraavana päivänä tai viikon päästä inhoan itseäni? Mitä jos vartaloni muuttuu niin, etten voikaan enää rakastaa itseäni? Mitä jos -ajattelu on edelleen monissa asioissa pahin viholliseni. Olen aina etukäteen pelännyt mahdollisia ja mahdottomia tapahtumia. Vartalokriisini saavuttaessa huippunsa ajattelin, etten kestä elää tällaisten ajatusten kanssa. Mitä jos en pysty koskaan olemaan tyytyväinen itseeni ja elämään täysipainoista elämää peloistani vapaana? Silloin päätin, että kun täytän 22, niin vartalokriisini haihtuu kuin tuhka tuuleen. Ei se niin ole haihtunut, itsestään kadonnut, mutta se on melkein poissa. Jos joku miettii, että miksi lupasin juuri 22-vuotiaana päästä peloistani eroon, niin se johtuu siitä, että uskoin aikoinaan, että 22-vuotiaana naisen vartalo ei enää muutu kuin leveyssuunnassa. Että siihen mennessä kaikki suurimmat muutokset ovat varmasti jo ohitse.

Lupasin, ettei minun tarvitse elää ahdistavien ajatusteni kanssa loppuikääni. Sanoin itselleni myös, että jos en 22-vuotiaana ole fine, niin viimeistään 30-vuotiaana olen. Silloin naiset usein ovat jo sinut itsensä kanssa. Välillä ajattelin, että täytänköhän koskaan 22. Aika tuntui pitkältä, saavuttamattomalta. Mutta täytän minä, huomenna. Huomenna.

En ole oikein varma, miten vartalokriisini ovat hellittäneet. Vähitellen niistä on tullut pienempi osa elämääni. Olen aikuistunut ja huomannut, että elämässä on muutakin kuin peilikuva. Olen huomannut, että kehollani on muutakin merkitystä kuin yrittää näyttää hyvältä. Se on vahva ja pitää minut hengissä. Kestää kovissa treeneissä ja on osa rakastettavaa minua. Niin. Nykyään uskon, että minua voi rakastaa. Jokaisen pitäisi uskoa itsensä olevan rakkaudenarvoinen, koska muuten satuttaa itseään pahasti. Ja jokainen meistä on. Olen tehnyt töitä itseni kanssa ja jatkan sitä. Olen aika tyytyväinen siihen, missä nyt olen, vaikka aina en ehkä osaa arvostaa sitä tai olen vähällä tuhota kaiken. Mutta tärkeintä on säilyttää usko siihen, että edessä häämöttää hyvä elämä. Suurin lahja minulle 22-vuotispäivänäni on se, että osaan elää onnellisena.

-Nora

Miten ihmisyys katoaa?

Aina välillä on siinä niin vahvasti. Istuu ja hengittää lujasti. Pystyy siihen. Luottaa itseensä. Ei hengitä liian raskaasti, vaan juuri sopivan painokkaasti ottaakseen oman tilansa. Silmissä on rauha, joka tulee sisältä. Sydämessä varmuus, että on lupa olla siinä. Mutta sitten jotain tapahtuu.

Ei enää osaakaan olla siinä. Haluaa ehkä pois, tai olla edes puoli minuuttia piilossa. Käy naistenvessassa nojaamassa vasten lukittua ovea ja huokaisee ennen kuin tulee pois. Oma pieni hetki, sitten taas jaksaa. Ainakin yritystä löytyy enemmän. Hymyilee ja pyyhkii hikoilevia käsiä vasten reisiään. Pyörittää sormuksia sormissaan ja toivoo, ettei mikään niistä kilahda lattiaan. Sitten ei ainakaan enää olisi näkymätön. 

Enää en käy naistenvessassa hengittämässä lisähappea, enkä koe tarvetta piiloutua ihmisten ilmoilla. Tein viime vuoden lopulla itselleni lupauksen, etten anna ihmisyyteni kadota. En aio enää pelätä muita, enkä sietää minua kohdeltavan paskaisesti. Olen aikuinen ihminen, voin itse päättää keiden seurassa vietän aikaani. Niiden, jotka todella arvostavat minua, vai niiden, joille olen pelkkä kaatopaikka, olento jota riepotella mielin määrin.

En ole aina varma, osaanko olla oikeanlainen ystävä. Välitänkö ja tuenko niin paljon, että lopulta ärsytän? Kerronko liian henkilökohtaisia asioita ystävilleni? Kulutanko heidät loppuun dramaattisuudellani, joka silloin tällöin puskee päälle? Lähetänkö liian usein "anteeksi mua jäi vaivaamaan tämä juttu, kun puhuttiin" -viestejä? Vaadinko liikaa? Annanko tarpeeksi? Välillä kulutan aikaani miettimällä, keiden kanssa haluan olla tekemisissä ja keiden kanssa mahdollisesti en ja silloin mietin aina myös sitä, miksi joku haluaa olla minun seurassani. Muita miettiessäni menen samalla itseeni. En voi arvostella muita arvostelematta myös itseäni. Yritän kuitenkin tehdä sen rakentavasti ja ymmärtää ihmisten käytösten takana piileviä motiiveja siinä missä omianikin.

Koen, että olen tähän asti pitänyt lupaukseni hyvin. Olen ollut rohkeampi. Hitusen verran luottavaisempi omasta itsestäni ja se on aina eteenpäin. Täytän pian 22 vuotta ja haluan kokea olevani menossa oikeaan suuntaan. Vielä vähän pitää harjoitella sitä, miten suhteutan itseäni muihin. Toisinaan sorrun sietämään paskaa ja välillä myös itse huomaan laiminlyövän niitä, jotka ansaitsevat parempaa kohtelua. Opettelen paremmaksi ihmiseksi. Jokaisen tulisi oman hyvinvointinsa nimissä pohtia elämäänsä ja suhdettaan muihin. Tuovatko ihmiset ympärilläsi hyvää oloa ja vahvistavat ihmisyyttäsi saaden sinut tuntemaan olosi arvokkaaksi, vai päinvastoin? Ja minkälaista oloa itse tuotat muille? Pieni tutkimusmatka silloin tällöin on hyväksi.

-Nora

You tell me it gets better

Jokaisella ihmisellä on omat haasteensa. Ne voivat olla painoltaan erisuuruisia. Ne voivat haastaa tai hajottaa. Ne voivat myös rajoittaa ja pahimmassa tapauksessa estää olemasta onnellinen. Estää elämästä elämää, jota tahtoo ja jonka kokee itselleen kuuluvan. On surullista nähdä, kuinka ihmiset jäävät loukkuun ja luulevat pelin menetetyksi. He valehtelevat itsensä uskomaan, että heidän voimansa ovat loppuneet. He jättävät itsensä yksin. Mutta niin kauan kun ei luovuta, ei ole hävinnyt. Ehkä jotain on kadonnut, jäänyt pois vanhasta elämästä ja sitä suree. Mutta kaikkea ei tarvitse menettää. Eikä yksin tarvitse jäädä.

Haasteet, joita olen kokenut, ovat vieneet minut kauemmas itsestäni. Saaneet uskomaan, etten voi olla rohkea ihminen. En sillä tavalla kuin haluaisin. Haasteet ja vaikeudet ovat ensin hajottaneet minua, sitten vahvistaneet. En tiedä, olisinko sama ihminen, joka olen nyt, jos en olisi käynyt lävitse sitä kaikkea, mitä olen. Tuskin. Kaikenlaiset kokemukset aina muokkaavat meitä. Inhoan vain sitä ajatusta, että vahvuus kerääntyy meihin vaikeuksien kautta. Pitäisikö minun kiittää koulukiusaajiani siitä, että olen nyt vahva. Kiitos että kiusasitte minua, ilman teitä en olisi näin vahva. En tee niin. Ennemminkin kyseenalaistan: Miksi helvetissä teitte niin? Ilman teitä olisin ollut jo aiemmin vahvempi, olisin nauranut enemmän, lintsannut vähemmän ja luottanut ihmisarvooni. Ja myöhemmin säästynyt monelta ongelmalta itseni suhteen. Uskon, että tullakseen vahvemmaksi on tehtävä tutkimusmatka itseensä ja yleensä se tehdään siinä vaiheessa, kun on murenemassa palasiksi. Miksi minä hajoan? Kuka on minä, joka hajoaa? Miten se minä voi taas tulla ehjäksi? Opimme tuntemaan itsemme, kun olemme heikoilla.

Kaikki järjestyy. Sen olen viime aikoina kuullut usein ja sitä olen myös viime päivinä toistanut usein. Yhtenä päivänä mietin, järjestyykö kaikki oikeasti. Onhan se varmasti totta, että jonain päivänä kaikki on taas kunnossa. Tällä hetkellä uskon, että on. Uskon niin itseni ja rakkaideni kohdalla. Ja kaikkien, jotka eivät alennu uskomaan voimiensa loppuneen. Me olemme uskomattoman vahvoja. Mitä tahansa elämä kanssamme keksiikään, otamme sen vastaan ja pyrimme tulemaan onnellisiksi. Arvostan kaikkia, jotka nousevat polvet mustelmilla ja ovat entistä päättäväisempiä. Ja voimme myös itse vaikuttaa elämäämme. Emme ole vain kohtalon narreja. Ja muistetaan myös, että elämällä on silloin tällöin tapana keksiä jotain kivaakin. Ja mitä tahansa eteen tulee, siihen ainakin voi vaikuttaa, kuinka itse asioihin suhtautuu.

Aina kun elän vaikeampia aikoja, mietin hetkiä, jolloin olen ollut pohjalla ja vakuutan itselleni, että silläkin kertaa pääsen ylös. Asioilla tosiaan on uskomaton tapa järjestyä paremmiksi, vaikka sitä ei aina uskoisi. Mutta uskokaa vaan! Luotan siihen, että sinä joka tätä luet, olet selviytynyt haasteista ja tulet jatkossakin selviämään. Toivon jokaiselle valoisia päiviä ja valoisia ajatuksia loppuviikkoon!

-Nora

Mikä tekee sinut onnelliseksi tai saa selviämään?

Älä ikinä lakkaa uskomasta siihen, mikä tekee sinut onnelliseksi tai saa selviämään. Vaikka se olisi unelmanhahtuva kaiken pölyn joukossa, älä pyyhi sitä pois. Älä lakaise velvollisuuksien ja realistisuuden alle. Elämässä voi saavuttaa uskomattomia asioita. Jokainen joka yrittää voi saavuttaa tahtomansa.

Mieti, keillä ympäröit itsesi. Niillä, jotka sanovat, ettet pysty siihen vai niillä, jotka ehkä joskus epäilevät, mutta silti sanovat: anna mennä. Niillä, jotka ovat hulluja unelmoijia itsekin ja jotka eivät hätkähdä päättömyyttä. Lapsena minulle edes taivas ei ollut rajana ja koko ajan yritän, ettei se koskaan tule olemaankaan. Välillä kuitenkin yksi taivaalla leijaileva pilvikin voi vaikuttaa vastoinkäymiseltä, vastaantulleelta rajalta. Missä vaiheessa ihmiselle tapahtuu se hirveä asia, että alkaa miettiä liikaa mahdollisuuksiaan? Lapsena sitä vain teki ja koki ja välillä tietysti huomasi erehtyneensä. Mutta jos todella tahtoi jotakin asiaa, ei sekään lannistanut.

Halusin lapsena laulajaksi. Ujo, varautunut pieni tyttö, jolla oli s-kirjaimen ääntämisvirhe, halusi laulajaksi. Muistan hetken, kun ensimmäistä kertaa ajattelin, että voikohan ääntämisvirheeni estää unelmani. Voivatkohan ihmiset pilkata siitä? Ajoittain kuitenkin näin televisiossa ihmisiä, esimerkiksi Talent-ohjelmissa, joissa oli erilaisia persoonia. Laulukilpailuissakin oli erilaisia ihmisiä. Jotkut ehkä puhuivat eri tavalla, joltain saattoi esimerkiksi puuttua käsi. Silti he esittelivät taitojaan. Leikin usein siskoni Suvin kanssa Idolssia ja järjestimme perheellemme konsertteja. Teimme myös näytelmiä ja jouluisin esitimme Luciaa ja Tiernapoikia. Lauloin ala-asteella kuorossa, olin mukana näytelmäpajassa ja kuudennella luokalla esitin Watsasta luokkamme Sherlock Holmes -tyyppisessä leffassa. En ollut Watson, vaan Watsanen. Roolitusta tehdessä en tajunnut, että roolihahmo oli Watsanen, vaan mielessäni oli Watson ja vieläpä oikeastaan Emma Watson, jota ihailin siihen aikaan kovasti. Roolivaatteita suunnitellessa tajusin nopeasti, että hahmoni oli isokokoinen mies. Ei siinä mitään, hauskaa oli. Yhdessä kohtauksessa juoksin pururataa ylös ja keräsin sille pudonneita sukkia. Ne olivat tainneet pudota joulupukilta, koska leffa kertoi joulusta ja kuvattiinkin koulumme joulujuhliin.

Lukiossakin olin puolitoista vuotta mukana kuorossa ja kävin laulutunneilla. Hoidin s-virheeni pois päiväjärjestyksestä puheterapeutin antamien harjoitteiden avulla. Lukion ensimmäisen vuoden joululoman jälkeen päätin vain ottaa uuden s:n käyttööni, vaikka se kuulostikin aluksi oudolta. Mutta sain lisää itsevarmuutta ja pikkuhiljaa uusi s sopeutui suuhuni. Opettelin soittamaan vähän kitaraa ja ostin pianon, koska halusin oppia sitäkin soittamaan, mutta sen harjoittelu jäi lyhyiksi sykleiksi. Sävelsin kuitenkin yhden kirjoittamani kappaleen ja uskoin, että jonain päivänä se soisi radiossa. Ja uskon edelleen, että jonain päivänä se voi soida jossakin, jos teen sen eteen töitä. Rupesin kirjoittamaan biisejä enemmänkin ja pikkuhiljaa ryhdyin kirjoittamaan kaikkea muutakin. Runoja olin kirjoittanut seiskaluokalta lähtien, mutta lukiossa aloin saada käsitystä siitä, että se voisi olla minun juttuni. Kirjoitin enemmän. Yliopiston ensimmäisen vuoden aikana suhteeni kirjoittamiseen syventyi henkilökohtaiseksi ja pystyin tuntemaan asioita voimakkaammin. Aloin elää illan ja yön luoville hetkille. Syvensin ymmärrystäni elämästä ja se matka jatkuu. Varmasti koko loppuelämän.

Nykyään haaveilen kirjailijuudesta. Olisi hienoa olla kokopäiväinen kirjailija, mutta toisaalta haluan todennäköisesti jossain vaiheessa hyödyntää myös Personal trainer -koulutustani. Voisin yhdistää ne kaksi omaa maailmaansa ja uskon, että se on mahdollista. Se voi toteutua. Tällä hetkellä saan kirjoittaa romaania loistavan opettajan ja upeiden kurssikavereiden kannustamana ja samalla seurata heidänkin töitään. Kirjoittaminen tekee minut onnelliseksi ja saa selviämään haasteista, joiden kanssa tällä hetkellä painin. Toivon, että jokaisella olisi unelmia ja tavoitteita, joiden avulla pystyy tekemään elämästään omannäköistä ja elämisenarvoista. Unelmat eivät ole turhia, eivätkä tyhmiä, vaan ennemminkin selviytymiskeinoja. Lisäarvoa tuovia.

Reipasta uutta viikkoa kaikille!

-Nora

Ongelmia miesten suhteen

Kun se mies sanoi haluavansa mua, olin imarreltu. Nielaisin hermostuneesti, häpeästä ja hämmennyksestä. Oli kiva kuulla, mitä se mies halusi. Mua. Se halusi mun kehoa, huulia ja nähdä silmäni. Se sanoi, että mä olen kaunis. Mutta mä en halunnut sitä miestä. En muuta kuin ystäväksi.

Musta tuntuu, että kehoni on uhrilahja, jonka joudun uhraamaan miehelle. Se ottaa sen, enkä mä voi sille mitään. Se tekee, mitä tekee ja mä teen sen kanssa, vaikka en haluaisi. Vaikka musta ei tuntuisi miltään olla siinä. Mä vaan...haluaisin olla muualla. En ehkä ikinä miehen kanssa, koska en ole oppinut olemaan ihminen miehen seurassa. 

Jouduin nuorena kovettamaan itseni miesten läsnäollessa. Miehet eivät arvostaneet mua. Tai ehkä pitäisi puhua pojista, ne olivat niin nuoria. Yhtä nuoria kuin mäkin. Kun mä katsoin niihin, näin niiden virneet, repivät naurut. Kun nyt joku mies katsoo mua silmät täynnä lämpöä, en kestä sitä. Mua ei saa ottaa syliin. Mua ei saa haluta. Mua...varmaan vaan pelottaa liikaa. Miehen katse on aina ollut kuin pureva pakkanen ja suudelmatkin ovat jäädyttäneet huuleni. 

Sen miehen suudelmat olivat täynnä lämpöä, josta aiheutui mulle kuitenkin pahaa oloa. Syljin maahan, kun kävelin kotiin. Mietin, että teen sen uudestaan ja niin mä tein. Tapasin miehen. Suutelin ja syljin. Aioin tavata uudestaan. Peruin. Sovin uudestaan. Peruin.

En mä tiedä, mitä haluan. Miestä, naista, olla yksin, olla yhdessä yksi yö vai elää parisuhteessa. Miten mä pääsen pakoon toista ihmistä, jos meillä on yhteinen koti. Miten mä voin olla itsenäinen ja samalla toisesta riippuvainen. Miten mun kuuluisi tehdä. Se ei ehkä edes kiinnosta mua juuri nyt, koska mun sisällä on valtameri täynnä hukkuneita. Mä kävelen kaduilla vakaasti ja yritän olla lainehtimatta yli. Mä hymyilen ja mietin jokaisen vastaantulijan kohdalla, että voisinko mä elää sen kanssa. Ja kun se on kävellyt ohi, huokaisen helpotuksesta.

Voisin kirjoittaa ylläolevasta näytelmän, romaanin tai jotain. Se kertoisi musta.

- Nora

Maailma on savua

Siellä täällä
   
       sinä 


                                                                   minä

Maailma on savua
                     surua
Minun on sanottava

Palan kohta

Palaan kohta

Olen hetkessä siellä missä sinä et
Varjoani peilistä katselet

Palaan kohta

Omiin hautajaisiin
Ota vielä syliin
Erota pimeydestä
Tee vahva rikkinäisestä

Minun on kuiskattava
Sinun on rakastettava
  minua
silloinkin kun en enää palaa.

-N.P

Kuinka pyörittää lanteita?

Tarkennan otsikkoa sen verran, että kuinka naisena pyörittää lanteita kuin nainen - ei kuin jäykkä perussuomalainen mies. Olin eilen zumbassa toista kertaa elämässäni vapaaehtoisesti ja ei, ei se lantio vaan millään pyöri niin kuin sen pitäisi. Se ei kuitenkaan estänyt pitämästä hauskaa, mutta voin kuvitella, että niillä jotka minut näkivät, oli vielä hauskempaa. En ole tottunut käyttämään kehoani pehmeän naisellisesti, sillä treenini ovat sitä luokkaa, että pumppaa pumppaa. Aion kuitenkin jatkaa zumbassa käymistä ja katsoa kehitynkö.

Zumba-ohjaaja on aivan ihana ja omaperäinen! Pelkäsin ensimmäisellä kerralla, että häpeilen niin paljon, etten uskalla edes liikuttaa käsiäni. Mutta nopeasti tajusin, että liikuttaisin itseäni vaikka miten, jos kehoni taipuisi siihen kaikkeen. Tunnilla on jonkun verran lyhyitä koreografioita, joista olen selviytynyt paremmin kuin odotin. En enää mene paniikkiin, jos en heti opi jotakin askelkuviota ja hauku itseäni surkeaksi, vaan keskityn ja sitten vaan nauran. Ei se niin vakavaa ole! Ja ylipäätään liikkumisenhan pitää olla myös hauskaa. Erikseen on sitten niitä tappotreenejä, kun on tarkoituskin itkeä.

Minulle zumba-tunnille osallistumisessa oli aluksi kyse epämukavuusalueelle menemisestä. Yläasteen liikuntatuntien zumbailuista jäi korvia punoittavat muistot - olin vain niin helvetin ujo. Jotenkin sitä jännästi kuvittelee aina epämukavuusalueelle mennessään - oli se sitten mikä tahansa - että valokeila siirtyy itseensä ja koko maailma on todistamassa häpeällistä hetkeäsi. Hetkeä, jossa itsensä nolaaminen käy niin kovin helposti. Näin ajatellessa paljastuu myös eräs toinen seikka: kun ei ole varma siitä, mitä on tekemässä, ajattelee helpommin epäonnistuvansa. Jo lähtökohta usein on, että kyllä tää nyt menee päin persettä, mutta ehkä voin elää asian kanssa. Ja päälle hermostunutta naurua. Onhan se hienoa, jos voi nauraa itselleen edes hermostuneesti stressaavassa tilanteessa, mutta hienointa olisi psyykata itsensä uskomaan, että onnistuu siinä, mitä on menossa tekemään. Ja että se voi olla jopa hauskaa!

Mutta nyt takaisin alussa esittämääni kysymykseen. En tiedä, opinko koskaan pyörittämään lanteitani ihastuttavasti ja twerkkaamaan niin, etten näyttäisi perseaukkoaan tuulettavalta paviaanilta. Hyväksyn, että tulen vielä jonkin aikaa siltä näyttämään ja voin elää asian kanssa. (nyt hermostunutta naurua). Ehkä elämässä pitäisi tehdä useammin asioita, jotka saavat ihan puhtaasti vaan nauramaan!

Ja by the way, black is the new black.

Iloista viikkoa!

- Nora

Avoin mieli suljetussa sydämessä

Pelkäät. Pahinta on paljastaa se ja uskaltaa tehdä asialle jotain. Olla ulospäin avoin. Olla rehellinen.

Olla epätäydellinen. Sitä ihminen on, vaikka muuta yrittäisi. Virheet ovat ihmisen jatkumoa. Osia, joita ei pysty leikkaamaan irti. Jotkut yrittävät. He vuotavat verta.

Miten sitä kuvittelee, että oman kiiltokuvan raaputtaminen on jokaisen oma tehtävä. Emme näe alastomuuttamme toistemme edessä. Katseet menevät paljon arempiin paikkoihin kuin mitä voisi kuvitella. Vaatteet eivät auta, henkistä suojaa ei ole. Mitä ei näytä, se kuitenkin nähdään. Vaikka eivät kaikki näe, vain ne jotka osaavat katsoa.

Vieläkin ehkä pelkäät, vaikka sinua on luettu kuin lukossa olevaa päiväkirjaa. Sivujasi on käännelty salaa. Sinua ymmärretään, mutta et luota siihen. Tavallaan tahdot, että sinusta tiedetään enemmän kuin mitä olet kertonut, koska silloin voit keskittyä enemmän hengittämiseen kuin asioiden peittelemiseen. Ethän voi tietää tuomitaanko sinut virheidesi piirtyessä esiin päivänvalossa. Kun aavistat muiden jo tietävän ne, voit olla rauhassa. Hengittää.

Olla rehellinen. Olla rauhassa, muiden hiljaisessa hyväksynnässä epätäydellinen. Voit avata sydämesi ja pelätä vähemmän. Olla yhtä avoin sisimmästäsi kuin mitä olet pinnaltasikin. Olla haavoitettu, mutta antamatta veren valua kaikkea paikatessa. Elämän jäljet saavat näkyä.

-Nora

Hymy - vieras tunne kasvolihaksissa?

Mikä auttaa sinua jaksamaan eteenpäin hetkinä, jolloin tuntuu, ettei elämässä ole mitään kivaa? Mikä auttaa nukahtamaan öisin, kun ajatukset ovat piinaavuudessaan raastavia? Jos melatoniinia eikä diatsepaamia lasketa. Viime viikonloppu oli yksi elämäni hirveimmistä, koska tunsin sisälläni liian suurta ikävää rakkaitani kohtaan, joiden kanssa olin viettänyt tiiviisti koko joululoman. Palasin tyhjään asuntooni ja yhtäkkiä hiljaisuus, jota olin kaiken hälinän keskellä silloin tällöin kaivannut, tuntuikin vieraalta. Yksinäiseltä ja epätoivoiselta. Iso, vihreä kasvini oli melkein tiputtanut kaikki lehtensä ja tuntui kuin kaikki naapurit olisivat muuttaneet pois. Tuntui kertakaikkiaan yksinäiseltä.

En osannut asettua hiljaisuuteen. Yhden illan vietin lähelläni asuvan ystävän luona ja kotiin tultuani yritin olla onnellinen. Mutta mieleni jotenkin tyhjentyi elämästä. Pari päivää elin sumussa, josta näki kaksi metriä eteenpäin ja odotin koko ajan sen hälvenevän. Ja sunnuntaina niin tapahtui. Sain lauantaina korvaamatonta tukea yhdeltä ystävältäni, joka palautti hymynkareita sydämeeni. Olen kiitollinen, että aina jossain vaiheessa saan huomata, etten koskaan ole niin yksin kuin ajoittain tunnen olevani. Minuun on sisäänrakennettu pelko, että hukun yksinäisyyteen. Se tunne on tullut niin monta kertaa liian lähelle, melkein jäädäkseen.

Lauantaina ympäröin itseni kynttilöillä ja katsoin hömppäohjelmia. Onnettomuuttani oli lisännyt se, etten pystynyt oikein kirjoittamaan mitään. Päätin, että annan itselleni luvan tehdä jotain ihan muuta. Niinpä tein draama-kurssin tehtävät sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, hyvä minä. Sain kuitenkin kirjoitettua pari tekstiä viikonloppuna ja niitä tehdessäni tajusin, että tätä minun pitää tehdä. Kirjoittaa. Näin perjantaina kaupungilla vanhan juopon miehen, joka oksensi keskellä katua. Kirjoitin hänestä. Kuulin kaupassa, kuinka pieni tyttö sanoi isälleen, joka oli ostanut hänelle vaaleanpunaisen Hello Kitty -karkkijutskan, että hän on isän prinsessa, kun on syönyt sen. Isä vastasi tytölle, että "kyllä sä olet jo nyt". Tyttö hihitti söpösti.

Kun on onneton fiilis, saattaa miettiä, että miten ikinä enää saa koottua itsestään ahkeran ja aikaansaavan. Pelkään välillä, että minuun iskee epätoivo, joka ei katoa. Että silmiini jää kiilto, josta voi nähdä kuinka hukassa olen, jos osaa katsoa. Mutta unelmani pelastavat minut ja uskon, että sinutkin. Ne luovat elämään jatkuvuuden tunnetta. Kuinka pitkältä ja turhalta tuntuisi päivät maan päällä, jos ei olisi mitään, mitä odottaa. Ei olisi mitään, mikä innostaa. Uskon, että jollain tavalla olemme ikuisesti olemassa ja se aika tuntuu kestämättömältä, jos ei tunne olevansa hengissä. En usko, että koskaan katoamme täysin. Meillä on aina paikka jossakin ja jossain muodossa matkamme tulee aina jatkumaan. Älä ajattele sitä lohduttomana, vaan mieluummin kiitollisena.

En kärsi masennuksesta, enkä ole joka päivä surullinen. Kun olen ja kun olen selvinnyt siitä, mietin niitä, joille masennus on arkipäivää. Jos tätä lukee ihminen, jolle se on, niin toivotan tsemppiä ja voimia. En osaa kuvitella, miltä tuntuu, kun ei pysty edes ajattelemaan seuraavaa päivää kun edellinenkään ei tunnu loppuvan. Kun on kahlittu päivään, jossa ajankulu voisi pelastaa, mutta sekin ahdistaa. Olen nähnyt ihmisiä, joiden silmistä heijastuu lohduton toivottomuus ja olen yrittänyt lohduttaa, mutta en tiedä, onko se koskaan ollut hetkeksikään riittävää. Toivon, että jokaisella olisi edes yksi syy avata silmät aamuisin ja että hymy ei tuntuisi kasvolihaksissa vieraalta.

Tsemppiä alkavaan viikkoon kaikille! Unelmoikaa ja uskokaa, että jonain päivänä ne eivät ole enää unelmia, vaan todeksi käyneitä haaveita.

-Nora

Kukaan ei kertonut

Kukaan ei kertonut,

että lyöt pääsi lattiaan

ja silmäsi ovat mustelmilla

takaisin vedetyistä katseista,

jotka eivät koskaan tavoita syvintä olemustasi.

Kukaan ei kertonut,

että lyöt nyrkit pöytään

ja tiputat palavat kynttilät

kylpyammeeseen.

Odotat veden muuttuvan öljyksi,

joka räjäyttää maailmasi.

Kukaan ei myöskään sanonut,

miltä sinusta tuntuu,

koska kukaan ei ikinä sitä tiennyt.

-Nora

Valinnoista

Mieleni ui tällä hetkellä syvissä vesissä. Pohjaan kuitenkin melkein näkee, vesi ei ole niin tummaa. Ei tällä kertaa. Aallokko keinuu, ajatukset ovat jatkuvassa liikkeessä. Onko nyt hyvä vai huono olla? Olenko tehnyt tai tekemässä oikeita päätöksiä? Uskon, että se on kysymys, jota en koskaan pääse pakoon ja yritän olla kysymättä sitä itseltäni liian usein. Joskus päätöksiä vain on tehtävä niin, että kahdesta lähes yhtä hyvästä tai huonosta on valittava toinen ja samalla on suljettava silmät toiselta vaihtoehdolta. Kaikkea ei voi aina jäädä analysoimaan.

Pelkään, etten opi elämään nahoissani. En tarkoita fyysistä ruumistani, vaan sitä että epäilen itseäni jatkuvasti. En luota tarpeeksi siihen, että osaan tehdä oikeita valintoja. Ja vakavan tästä ongelmasta tekee se, että viisaan äitini sanoin: elämä on valintojen tekemistä. Miksi sydän ei suostu ristiriidattomaan päätöksentekoon? Miksi valintojen tekeminen on joskus niin helvetin vaikeaa ja saa mielen kärvistelemään?

Joskus kuitenkin valintojen tekemiseltä säästyy. Kohtalo ja muut suuremmat voimat astuvat kuvioon. Ihmisille tapahtuu asioita, hyviä ja pahoja. Yritän aina pohtia, kuinka paljon voin vaikuttaa elämäni kulkuun. En haluaisi turhaan stressata itseäni hengiltä, mutta en haluaisi myöskään jäädä katumaan asioita syystä että en osannut tehdä valintoja.

Koskaan ei saa lakata olemasta itselleen uskollinen, mutta muita ei saa myöskään laiminlyödä. Minua on kalvanut viime aikoina ajatus, jonka mukaan tuotan aina jollekin pettymyksen. Aina teen jonkun surulliseksi. En pysty miellyttämään kaikkia, olemaan vahva ja välittävä kaikille, jotka ansaitsisivat enemmän tukea ja kannustavia sanoja. Tunnen itseni riittämättömäksi. En haluaisi tulla ihmisten mielissä haukutuiksi, mutta silti tunnen niin tapahtuvan. Välillä tuntuu, että annan minulta odottaa liikaa tai että odotan itseltäni liikaa. Sitten petän monien odotukset.

Voiko sellaista valintaa tehdä, että ei lupaa liikaa? Tarvitsen nimittäin liikkumavaraa ollakseni vapaa. Myönnän että tästä eteenpäinkin teen päätöksiä sydämeni mukaan, koska se on osoittautunut oikeaksi, mutta samalla se tarkoittaa, että kaikki eivät ymmärrä mieleni juoksua. En ehkä aina itsekään :D Mutta järjettömyys on elämän perusta ja ystäväni Siirin sanoin "pieni sekasorto pitää hengissä, mut kunhan sulla on langat käsissäsi niin kaikki järjestyy". That´s the point. Ennen valintojen tekemistä kaikki kysymykset ovat auki ja oikeat ja väärät vastaukset sekaisin. Eiköhän aina kuitenkin pienen ja suuremmankin myrskyn jälkeen aallot tasoitu ja aurinkokin sarasta mustien pilvien takaa. Päätän luottaa siihen.

-Nora

Laihduttamisesta

Olen miettinyt tätä aihetta jo pidempään. Olen pyöritellyt asiaa mielessäni ja pohtinut omaa suhtautumistani siihen. Ulkonäköpaineet ovat edelleen suuret tässä vaativassa maailmassa ja siinä saattaa oma, joskus hauras, mieli mennä sekaisin. On vaikea tasapainoilla terveen ja epäterveen välillä. Silloin tällöin tuntuu, että vaikka itse hyväksyy oman kokonsa sellaisena kuin se on, tulee ulkopuolelta tunne, että pitäisi laihduttaa. Ja toisinpäin. Kun ajattelee, että kyllä mun nyt pitää laihduttaa, niin joku ihana ihminen pelastaa minut itseltäni ja sanoo, ettei todellakaan tarvitse. Tiedän olevani normaalipainoinen, eli se ihana ihminen on oikeassa.

Johtuu varmaan uudesta vuodesta ja sen mukana tuomista "uusista aluista", kun monet aloittavat uuden elämän ja yhdellä jos toisella siihen kuuluu laihduttaminen. Jos oma terveys on vaarassa ja huomattavaa ylipainoa löytyy, niin silloin toki kannattaa ajatella tekevänsä asialle jotain omaa elämänlaatuaan parantaakseen. Hyvin usein laihduttaminen tai laihdutusajatukset kuitenkin lähtevät ulkopuolelta tulevista paineista. Normaalipainoiset ja terveet ihmiset nipistelevät itseään peilin edessä ja haukkuvat itseään läskeiksi. Ei kauhean rakentavaa kohtelua itseään kohtaan? Ja yksi asia minua on alkanut ärsyttää suunnattomasti: muita kohtaan hyväksytään armollisuus, mutta itseään ei. Olen itsekin sortunut tähän ja ruvennut kyllästymään siihen.

Olen antanut painon määrittää elämääni pitkään. Se on vaikuttanut siihen, olenko onnellinen. Ja koska rakastan kuitenkin ruokaa ja etenkin herkkuja, niin voitte arvata, että on päiviä, kun farkut eivät tunnu ihan parhaimmilta päällä. Silloin fiilis on synkkä ja tekisi vain mieli hautautua kotiin. Hyvin usein asia on myös niin, että kukaan muu ei huomaisi, että olen syönyt vähän enemmän, mutta paisuttelen asian mielessäni niin suureksi, että olen ihan varma, että koko ympäristö hätkähtää siihen, että Nora on lihonut. Just niin. Sitten alkaa parin päivän palauttelut ja hups kun tulee hirveä nälkä ja sitten nälissään rohmuaa taas kaupan suklaahyllyt tyhjiksi ja noidankehä on valmis.

Missä on järki ja ennenkaikkea se armollisuus itseäänkin kohtaan? Se on olemassa, mutta se pitää tavoittaa ja uskon, että sen tavoittaa, kun oikeasti, ihan oikeasti rakastaa itseään kuin läheisiään. Niin kauan kun ei aidosti pysty arvostamaan itseään, ei pysty olemaan armollinen itseään kohtaan. Enkä tarkoita, että armollinen ihminen syö joka päivä kotipizzaa ja juo kaksi litraa cocista ja vetää päälle tuoretta omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. Vaan armollinen ihminen ei syyllistä itseään sallituista herkkuhetkistä, joita on esimerkiksi 1-2 viikossa, eikä rääkkää itseään hengiltä pumpeissa ja muissa jumpissa. Armollinen ihminen huolehtii terveydestään niin, että voi elää terveenä ja onnellisena. Elämä ei saa olla itsensä pakottamista toimimaan tavoilla, jotka tuottavat pahaa oloa.

Alan itse tavoittamaan selvemmin ajatusta, jonka mukaan minun on keskityttävä terveemmällä tavalla itseeni. En saa liikaa ajautua sairaiden ajatusten ääreen, enkä jatkuvasti pomppia "pitäisikö laihduttaa vai ei" -ajatusten välillä. Sellainen estää onnellisuuttani ja uskon, että se myös rasittaa läheisten ystävieni mieliä. Ihmisten pitää tukea toisiaan ja olla rehellisiä myös itseään kohtaan. Sanoa ne samat kauniit ja kannustavat sanat itselleen kuin mitä lausuu rakkailleen. Aion raivata elämästäni pois asioita, jotka tuottavat liiaksi ahdistusta ja se, etten ole arvostanut itseäni tarpeeksi on yksi niistä. Mietin, mitkä asiat elämässä oikeasti ovat niin tärkeitä, että niiden ajattelemiseen kannattaa uhrata aikaa. Ruoan ja liikunnan pitäisi olla matkassa suhteellisen huomaamattomasti kulkevia asioita, jotka tuovat iloa ja energiaa, eivät vie sitä. Toivon, että jokainen ottaa järjen käteen ja heittää vaikka sen puntarin mäkeen, jos alkaa tuntua siltä, ettei elämään mahdu tarpeeksi muitakin asioita.

Positiivisempia ja armollisempia ajatuksia jokaisen päivään!

-Nora

Ehkäisyä ja endorfiineja

Toinen päivä tätä vuotta menossa. Vaikea sanoa, mitä tästä vuodesta tulee, mutta Instagramissa kirjoitin, että toivottavasti paras mitä minulla on ikinä ollut. Kuinka moni on luvannut uudistua ja nyt jo hikoilee liian suurten lupausten alla? Nou hätä, luultavasti et ole ainut. Jotenkin alkaa jo naurattaa se, miten uudenvuodenlupauksiin suhtaudutaan intohimolla tai suurella vihamielisyydellä. Niiden tekemistä pidetään itsensä huijaamisena ja ehkä se vähän sitä onkin. Mutta ei välttämättä pelkästään niin, sillä kyllä ne toimivat joillakin uusiin asioihin inspiroijina. Kukin taplaa tyylillään tässäkin asiassa ja liiallinen vakavuus kannattaa heittää sinne, missä pippurikaan ei kasva.

Meidän uudenvuodenperinteisiin kuuluu tinan valaminen ja niiden merkitysten arvuutteleminen. Jos ne pitäisivät paikkaansa, olisin viime vuonna rikastunut, joten enää en usko niihin niin vahvasti. Tänä vuonna tinani jäi puoliksi kauhaan kiinni, jossa sitä sulateltiin. Mietin josko se merkitsee sitä, että kuolen tänä vuonna, mutta toisaalta ihan sellaista ennustusta en tahtoisi.

Erään ystäväni mielestä vasemmalla oleva palanen näyttää sydämeltä. Mutta sen toinen sakara on kiertynyt. Merkitseekö se, että sydämeni kiertyy kokoon kohdatessaan särkymisen vai onko se avautumassa? Valmis kohtaamaan rakkauden? Olemaan avoin maailmalle? Kallistun jälkimmäiseen tulkintaan, koska tämä vuosi pyhitetään positiivisuudelle.

Toinen ystäväni ehdotti, että oikealla oleva tinapalanen on kondomi. Ja kyllähän se pelottavan paljon sellaista muistuttaa. Jos löydän tämän vuoden aikana elämääni rakkauden ja kondomi...hyvä, että se on siinä. Raskaus ei kuulu suunnitelmiini. Kolmannelle palaselle en ole vielä löytänyt tyydyttävää tulkintaa, mutta kahdessa muussakin riittää mietittävää. Olen kuitenkin valmistautunut siihen, että tähän vuoteen kuuluu ehkäisyä ja endorfiineja. Ja ehkäisyllä tarkoitan myös huonon energian välttelemistä. Endorfiineja tuottakoon kaikki tekeminen!!

Eilen tajuntaani iski aika pysäyttävästi ajatus nimeltä en osaa enää elää hetkessä. Olen aina ollut vähän huono elämään ajatuksiani myöden käsillä olevassa hetkessä, sillä kärsin yliajattelusta kuin vuosia tupakoineet limaisesta, kroonisesta yskästä. Se estää minua pysähtymästä hetkiin, joissa voisi viipyä pidempään. Se saa minut ohittamaan kauniit ja merkitykselliset hetket yhdentekevinä ja jotenkin tuntuu, että se on myös syypää, miksi koen joskus elämän vähemmän mielenkiintoisena kuin mitä se todellisuudessa on. Olen kuullut ihmisistä, jotka ihastuvat elämän itsensä kauneudesta, mutta vielä en ole yksi heistä. Yritän kovasti. Ehkä jokaisessa päivässä on aina jotakin, miksi niistä todella kannattaa olla kiitollinen.

-Nora