Mieti, keillä ympäröit itsesi. Niillä, jotka sanovat, ettet pysty siihen vai niillä, jotka ehkä joskus epäilevät, mutta silti sanovat: anna mennä. Niillä, jotka ovat hulluja unelmoijia itsekin ja jotka eivät hätkähdä päättömyyttä. Lapsena minulle edes taivas ei ollut rajana ja koko ajan yritän, ettei se koskaan tule olemaankaan. Välillä kuitenkin yksi taivaalla leijaileva pilvikin voi vaikuttaa vastoinkäymiseltä, vastaantulleelta rajalta. Missä vaiheessa ihmiselle tapahtuu se hirveä asia, että alkaa miettiä liikaa mahdollisuuksiaan? Lapsena sitä vain teki ja koki ja välillä tietysti huomasi erehtyneensä. Mutta jos todella tahtoi jotakin asiaa, ei sekään lannistanut.
Halusin lapsena laulajaksi. Ujo, varautunut pieni tyttö, jolla oli s-kirjaimen ääntämisvirhe, halusi laulajaksi. Muistan hetken, kun ensimmäistä kertaa ajattelin, että voikohan ääntämisvirheeni estää unelmani. Voivatkohan ihmiset pilkata siitä? Ajoittain kuitenkin näin televisiossa ihmisiä, esimerkiksi Talent-ohjelmissa, joissa oli erilaisia persoonia. Laulukilpailuissakin oli erilaisia ihmisiä. Jotkut ehkä puhuivat eri tavalla, joltain saattoi esimerkiksi puuttua käsi. Silti he esittelivät taitojaan. Leikin usein siskoni Suvin kanssa Idolssia ja järjestimme perheellemme konsertteja. Teimme myös näytelmiä ja jouluisin esitimme Luciaa ja Tiernapoikia. Lauloin ala-asteella kuorossa, olin mukana näytelmäpajassa ja kuudennella luokalla esitin Watsasta luokkamme Sherlock Holmes -tyyppisessä leffassa. En ollut Watson, vaan Watsanen. Roolitusta tehdessä en tajunnut, että roolihahmo oli Watsanen, vaan mielessäni oli Watson ja vieläpä oikeastaan Emma Watson, jota ihailin siihen aikaan kovasti. Roolivaatteita suunnitellessa tajusin nopeasti, että hahmoni oli isokokoinen mies. Ei siinä mitään, hauskaa oli. Yhdessä kohtauksessa juoksin pururataa ylös ja keräsin sille pudonneita sukkia. Ne olivat tainneet pudota joulupukilta, koska leffa kertoi joulusta ja kuvattiinkin koulumme joulujuhliin.
Lukiossakin olin puolitoista vuotta mukana kuorossa ja kävin laulutunneilla. Hoidin s-virheeni pois päiväjärjestyksestä puheterapeutin antamien harjoitteiden avulla. Lukion ensimmäisen vuoden joululoman jälkeen päätin vain ottaa uuden s:n käyttööni, vaikka se kuulostikin aluksi oudolta. Mutta sain lisää itsevarmuutta ja pikkuhiljaa uusi s sopeutui suuhuni. Opettelin soittamaan vähän kitaraa ja ostin pianon, koska halusin oppia sitäkin soittamaan, mutta sen harjoittelu jäi lyhyiksi sykleiksi. Sävelsin kuitenkin yhden kirjoittamani kappaleen ja uskoin, että jonain päivänä se soisi radiossa. Ja uskon edelleen, että jonain päivänä se voi soida jossakin, jos teen sen eteen töitä. Rupesin kirjoittamaan biisejä enemmänkin ja pikkuhiljaa ryhdyin kirjoittamaan kaikkea muutakin. Runoja olin kirjoittanut seiskaluokalta lähtien, mutta lukiossa aloin saada käsitystä siitä, että se voisi olla minun juttuni. Kirjoitin enemmän. Yliopiston ensimmäisen vuoden aikana suhteeni kirjoittamiseen syventyi henkilökohtaiseksi ja pystyin tuntemaan asioita voimakkaammin. Aloin elää illan ja yön luoville hetkille. Syvensin ymmärrystäni elämästä ja se matka jatkuu. Varmasti koko loppuelämän.
Nykyään haaveilen kirjailijuudesta. Olisi hienoa olla kokopäiväinen kirjailija, mutta toisaalta haluan todennäköisesti jossain vaiheessa hyödyntää myös Personal trainer -koulutustani. Voisin yhdistää ne kaksi omaa maailmaansa ja uskon, että se on mahdollista. Se voi toteutua. Tällä hetkellä saan kirjoittaa romaania loistavan opettajan ja upeiden kurssikavereiden kannustamana ja samalla seurata heidänkin töitään. Kirjoittaminen tekee minut onnelliseksi ja saa selviämään haasteista, joiden kanssa tällä hetkellä painin. Toivon, että jokaisella olisi unelmia ja tavoitteita, joiden avulla pystyy tekemään elämästään omannäköistä ja elämisenarvoista. Unelmat eivät ole turhia, eivätkä tyhmiä, vaan ennemminkin selviytymiskeinoja. Lisäarvoa tuovia.
Reipasta uutta viikkoa kaikille!
-Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti