Ongelmia miesten suhteen

Kun se mies sanoi haluavansa mua, olin imarreltu. Nielaisin hermostuneesti, häpeästä ja hämmennyksestä. Oli kiva kuulla, mitä se mies halusi. Mua. Se halusi mun kehoa, huulia ja nähdä silmäni. Se sanoi, että mä olen kaunis. Mutta mä en halunnut sitä miestä. En muuta kuin ystäväksi.

Musta tuntuu, että kehoni on uhrilahja, jonka joudun uhraamaan miehelle. Se ottaa sen, enkä mä voi sille mitään. Se tekee, mitä tekee ja mä teen sen kanssa, vaikka en haluaisi. Vaikka musta ei tuntuisi miltään olla siinä. Mä vaan...haluaisin olla muualla. En ehkä ikinä miehen kanssa, koska en ole oppinut olemaan ihminen miehen seurassa. 

Jouduin nuorena kovettamaan itseni miesten läsnäollessa. Miehet eivät arvostaneet mua. Tai ehkä pitäisi puhua pojista, ne olivat niin nuoria. Yhtä nuoria kuin mäkin. Kun mä katsoin niihin, näin niiden virneet, repivät naurut. Kun nyt joku mies katsoo mua silmät täynnä lämpöä, en kestä sitä. Mua ei saa ottaa syliin. Mua ei saa haluta. Mua...varmaan vaan pelottaa liikaa. Miehen katse on aina ollut kuin pureva pakkanen ja suudelmatkin ovat jäädyttäneet huuleni. 

Sen miehen suudelmat olivat täynnä lämpöä, josta aiheutui mulle kuitenkin pahaa oloa. Syljin maahan, kun kävelin kotiin. Mietin, että teen sen uudestaan ja niin mä tein. Tapasin miehen. Suutelin ja syljin. Aioin tavata uudestaan. Peruin. Sovin uudestaan. Peruin.

En mä tiedä, mitä haluan. Miestä, naista, olla yksin, olla yhdessä yksi yö vai elää parisuhteessa. Miten mä pääsen pakoon toista ihmistä, jos meillä on yhteinen koti. Miten mä voin olla itsenäinen ja samalla toisesta riippuvainen. Miten mun kuuluisi tehdä. Se ei ehkä edes kiinnosta mua juuri nyt, koska mun sisällä on valtameri täynnä hukkuneita. Mä kävelen kaduilla vakaasti ja yritän olla lainehtimatta yli. Mä hymyilen ja mietin jokaisen vastaantulijan kohdalla, että voisinko mä elää sen kanssa. Ja kun se on kävellyt ohi, huokaisen helpotuksesta.

Voisin kirjoittaa ylläolevasta näytelmän, romaanin tai jotain. Se kertoisi musta.

- Nora