Kuinka pyörittää lanteita?

Tarkennan otsikkoa sen verran, että kuinka naisena pyörittää lanteita kuin nainen - ei kuin jäykkä perussuomalainen mies. Olin eilen zumbassa toista kertaa elämässäni vapaaehtoisesti ja ei, ei se lantio vaan millään pyöri niin kuin sen pitäisi. Se ei kuitenkaan estänyt pitämästä hauskaa, mutta voin kuvitella, että niillä jotka minut näkivät, oli vielä hauskempaa. En ole tottunut käyttämään kehoani pehmeän naisellisesti, sillä treenini ovat sitä luokkaa, että pumppaa pumppaa. Aion kuitenkin jatkaa zumbassa käymistä ja katsoa kehitynkö.

Zumba-ohjaaja on aivan ihana ja omaperäinen! Pelkäsin ensimmäisellä kerralla, että häpeilen niin paljon, etten uskalla edes liikuttaa käsiäni. Mutta nopeasti tajusin, että liikuttaisin itseäni vaikka miten, jos kehoni taipuisi siihen kaikkeen. Tunnilla on jonkun verran lyhyitä koreografioita, joista olen selviytynyt paremmin kuin odotin. En enää mene paniikkiin, jos en heti opi jotakin askelkuviota ja hauku itseäni surkeaksi, vaan keskityn ja sitten vaan nauran. Ei se niin vakavaa ole! Ja ylipäätään liikkumisenhan pitää olla myös hauskaa. Erikseen on sitten niitä tappotreenejä, kun on tarkoituskin itkeä.

Minulle zumba-tunnille osallistumisessa oli aluksi kyse epämukavuusalueelle menemisestä. Yläasteen liikuntatuntien zumbailuista jäi korvia punoittavat muistot - olin vain niin helvetin ujo. Jotenkin sitä jännästi kuvittelee aina epämukavuusalueelle mennessään - oli se sitten mikä tahansa - että valokeila siirtyy itseensä ja koko maailma on todistamassa häpeällistä hetkeäsi. Hetkeä, jossa itsensä nolaaminen käy niin kovin helposti. Näin ajatellessa paljastuu myös eräs toinen seikka: kun ei ole varma siitä, mitä on tekemässä, ajattelee helpommin epäonnistuvansa. Jo lähtökohta usein on, että kyllä tää nyt menee päin persettä, mutta ehkä voin elää asian kanssa. Ja päälle hermostunutta naurua. Onhan se hienoa, jos voi nauraa itselleen edes hermostuneesti stressaavassa tilanteessa, mutta hienointa olisi psyykata itsensä uskomaan, että onnistuu siinä, mitä on menossa tekemään. Ja että se voi olla jopa hauskaa!

Mutta nyt takaisin alussa esittämääni kysymykseen. En tiedä, opinko koskaan pyörittämään lanteitani ihastuttavasti ja twerkkaamaan niin, etten näyttäisi perseaukkoaan tuulettavalta paviaanilta. Hyväksyn, että tulen vielä jonkin aikaa siltä näyttämään ja voin elää asian kanssa. (nyt hermostunutta naurua). Ehkä elämässä pitäisi tehdä useammin asioita, jotka saavat ihan puhtaasti vaan nauramaan!

Ja by the way, black is the new black.

Iloista viikkoa!

- Nora