Jostain syystä minulle iski pahin vartalokriisi lukion ensimmäisen vuoden aikana. Yläasteella en yhtään miettinyt ulkonäköäni. Ainoastaan naamastani olin aknen vuoksi huolissani, mutta muuten en miettinyt sen enempää, miltä vartaloni näytti jne. Siihen varmasti vaikutti se, että olin seiskaluokalla aika sairas ennen kuin keliakiani diagnosoitiin. Ei ollut energiaa miettiä ulkonäköpaineita. Halusin vain edes yhden päivän ilman nivel-ja mahakipuja ja nähdä tulevaisuuteni yhtä toiveikkaana kuin muiden nuortenkin. Onneksi aloin toipua nopeasti, kun keliakia löydettiin.
Lukion alussa ryhdyin entistä kriittisemmäksi itseäni kohtaan. Hoidin pois s-virheeni ja yritin miettiä, kuka olen ja kuka haluaisin olla. Vietin ehkä enemmän aikaa netissä ja sitä kautta havahduin miettimään ulkonäköasioita. Korvaani myös kantautui muiden nuorten naisten kauhisteluja ja vartalopohdintoja. Sellainen on tarttuvaa. Aloin tarkkailla itseäni enemmän ja hetkeksi homma karkasi käsistä. Oli vaikeaa yrittää olla tyytyväinen itseensä, kun yhteiskunnan ilmapiiri ulkonäköasioiden suhteen on se, että kriittinen on oltava. Eli laiha.
Oli päiviä, jolloin olin tyytyväinen siihen, mitä peilistä näin. Mutta silloinkaan en pystynyt iloitsemaan, vaan mietin, että mitä jos en kohta enää ole tyytyväinen. Mitä jos seuraavana päivänä tai viikon päästä inhoan itseäni? Mitä jos vartaloni muuttuu niin, etten voikaan enää rakastaa itseäni? Mitä jos -ajattelu on edelleen monissa asioissa pahin viholliseni. Olen aina etukäteen pelännyt mahdollisia ja mahdottomia tapahtumia. Vartalokriisini saavuttaessa huippunsa ajattelin, etten kestä elää tällaisten ajatusten kanssa. Mitä jos en pysty koskaan olemaan tyytyväinen itseeni ja elämään täysipainoista elämää peloistani vapaana? Silloin päätin, että kun täytän 22, niin vartalokriisini haihtuu kuin tuhka tuuleen. Ei se niin ole haihtunut, itsestään kadonnut, mutta se on melkein poissa. Jos joku miettii, että miksi lupasin juuri 22-vuotiaana päästä peloistani eroon, niin se johtuu siitä, että uskoin aikoinaan, että 22-vuotiaana naisen vartalo ei enää muutu kuin leveyssuunnassa. Että siihen mennessä kaikki suurimmat muutokset ovat varmasti jo ohitse.
Lupasin, ettei minun tarvitse elää ahdistavien ajatusteni kanssa loppuikääni. Sanoin itselleni myös, että jos en 22-vuotiaana ole fine, niin viimeistään 30-vuotiaana olen. Silloin naiset usein ovat jo sinut itsensä kanssa. Välillä ajattelin, että täytänköhän koskaan 22. Aika tuntui pitkältä, saavuttamattomalta. Mutta täytän minä, huomenna. Huomenna.
En ole oikein varma, miten vartalokriisini ovat hellittäneet. Vähitellen niistä on tullut pienempi osa elämääni. Olen aikuistunut ja huomannut, että elämässä on muutakin kuin peilikuva. Olen huomannut, että kehollani on muutakin merkitystä kuin yrittää näyttää hyvältä. Se on vahva ja pitää minut hengissä. Kestää kovissa treeneissä ja on osa rakastettavaa minua. Niin. Nykyään uskon, että minua voi rakastaa. Jokaisen pitäisi uskoa itsensä olevan rakkaudenarvoinen, koska muuten satuttaa itseään pahasti. Ja jokainen meistä on. Olen tehnyt töitä itseni kanssa ja jatkan sitä. Olen aika tyytyväinen siihen, missä nyt olen, vaikka aina en ehkä osaa arvostaa sitä tai olen vähällä tuhota kaiken. Mutta tärkeintä on säilyttää usko siihen, että edessä häämöttää hyvä elämä. Suurin lahja minulle 22-vuotispäivänäni on se, että osaan elää onnellisena.
-Nora
Sä olet kaunis nuori nainen ja ansaitset olla onnellinen ja arvostaa omaa kehoasi. <3 Uskon, että hyvät ja huonot hetket oman kropan kanssa jatkuu koko elämän tai kaikilla on niitä päiviä, kun jokin omassa kehossa ei tunnu/näytä hyvältä, mutta tärkeintä on, että negatiiviset tuntemukset on ohimeneviä. Ulkonäkö on kyllä minulle super tärkeä asia ja valehtilisin, jos väittäisin, että treenaan vain terveyden takia. Koen kuitenkin olevani onnekas, että olen aina ollut niin terveenä, että olen pystynyt "olla huolissani" myös ulkonäöstäni. :)
VastaaPoistaKiitos rakas ihanasta kommentistasi <3
Poista