Tää käy mulle - ainakin toistaiseksi

Naapurissa lapsi itkee. On itkenyt jo viimeiset kaksi viikkoa. Ei se mua tavallaan haittaa. Toivon, että kuulen ympärilläni hälinää, koska muuten olisi olo, kuin olisi yksin maailmassa. Vaikka enhän mä koskaan ole. Mutta aina kun tuntee jotain, ei ole mitään väliä, kuinka asiat todellisuudessa ovat. Tunteet määrittävät elämääni ja siksi välillä kuolen sisäisesti, ja toisinaan taas olen enemmän elossa kuin ihmisen on edes mahdollista.

Pari yötä sitten joku hakkasi keskellä yötä vasaralla seinään. Olin juuri ehtinyt nukahtaa. Ensimmäinen ajatukseni oli: pliis lopeta. Toinen: ei helvetti. Kolmas: ihanaa olla hereillä tämäkin yö. Eilen myöhään illalla joku huusi ulkona rappukäytävän oven edessä PÄÄSTÄKÄÄ SISÄÄN! En ole varma, päästikö kukaan. Viime viikolla löysin rappukäytävästä postilaatikoiden päältä jonkun jättämän kirjan: Onko Luojaa joka välittää sinusta? Voisin välillä kysyä, onko täällä ketään, kuka välittää yhtään mistään. Myönnän, etten itse aina välitä. Myönnän, että näen ihmisissä, etteivät he aina välitä. Myönnän, että joskus elämä on niin perseestä, ettei jaksa välittää.

Haluaisin muuttaa. Olen lukion jälkeen muuttanut vuoden välein. Tällä hetkellä asun kaksi kadunpätkää liian kaukana. Siltä musta aina tuntuu kotiin kävellessä. En jaksaisi ylittää kahta viimeistä risteystä. Mutta rakastan kotiani sisältäpäin. Kirjoitin ensin, että asuntoani, mutta kyllä tämä koti on. Lämmin koti. Vain jollain tavalla väärässä paikassa. Lähellä yliopistoa, mutta kaukana keskustasta. Ystäväni sanoi tänään, ettei kaikkea voi saada. Ehkä se on totta, vaikka haluaisin, ettei aina tuollaiset asiat olisi totta. Vastasin ystävälleni, että kyllä kaiken voi saada ja hetken uskoin siihen. Mutta myönnän, että voi käydä niinkin, että jää kaikesta paitsi. Siihen nähden kompromissi on hyvä vaihtoehto.

En aio muuttaa hetkeen. Olen oppinut pakenemaan sisälläni vellovaa levottomuutta ympäristönvaihdoksella, mutta nyt se ei ole ratkaisu. Mun on muutettava aivoni asetuksia siten, että lakkaan koko ajan kyselemästä itseltäni, olenko onnellinen. Siitä syntyy tragedia. Kyseenalaistamalla onnellisuuteni jatkuvasti, menetän kykyni elää. Jos jokaisen asian pitää tuntua lottovoitolta, ei kohta enää mikään tunnu miltään.

Yritän olla ahnehtimatta elämää liikaa kerralla. Kaiken ei pidä tapahtua nyt heti. Jotkut asiat voivat odottaa huomiseen, toiset ensi viikkoon, monet voivat tapahtua vasta kuukausien päästä, jotkut vasta vuosien. Ei pidä pelätä ajan loppumista kesken, vaikka se onkin mahdollista. Yhtenä iltana kävellessäni kotiin ja aloittaessani toiseksi viimeisimmän risteyksen ylittämistä, mietin, jos olisin juuri saanut kuulla eläväni korkeintaan kuukauden. Mitä tekisin? Luultavasti olisin hieman katkera, mutta ihan pienen hetken tunsin sisälläni sähkön, joka antaisi virtaa olla helvetin onnellinen ja vapaa. Miksi en olisi jo nyt? Koska olen aikuinen, se on ihan hyvä vastaus.

-Nora