Mitä meillä täällä on, mihin katsoa. Mihin kiinnittää tajunnanvirta, ettei se muutu osaksi pohjavettä ja unohdu. Kuinka kaukaa uskaltaa hakea sanoja, jotka eivät halua tulla löydetyiksi. Kurkussa pala, kun jotain yrittää sanoa. Älä kerro, puhu, lausu sitä ääneen. Älä koskaan kerro, puhu, lausu mitään ääneen.
Onko olemassa asioita, jotka on tehty vaiettaviksi? Vai onko vain ihmisiä, jotka peloissaan vaikenevat? Vaikertavat, koska kokonaiskuva heistä jää osittaiseksi salailun vuoksi. Mitä sinulle on tapahtunut? Kerro, puhu, lausu se ääneen. Minä halaan ja lohdutan.
Kaikille jää päiviä, joita ei muista eläneensä. On ehkä ohuita muistikuvia, mitä on tapahtunut, kenen kanssa ja missä. Mutta tarkemmat yksityiskohdat ovat hukassa, eikä itseasiassa kuitenkaan ole varma, mitä tapahtui. Onnellisilla ihmisillä näitä päiviä on vähemmän. He hengittävät syvään jokaisen päivän. He maistavat elämän, pureskelevat ja nielaisevat sen. Surulliset eivät tee niin. He nyrppivät elämää, jättävät osan syömättä, ehkä oksentavat sen, mitä ehtivät nielaista. Paljon jää unohduksiin.
- Muistaks sä, kun me luisteltiin kotipihalla?
- Ohi.
- Muistaks sä, kun me tehtiin näytelmiä?
- Ohi.
- Muistaks sä, kun me kerättiin omenoita ja niistä tehtiin mehua?
- Ohi.
- Yrittäisit edes.
Mitä on varaa unohtaa? Jos haluaa saada yhtäkkisen hymyn kohoamaan huulilleen, ei kannata päästää irti hetkistä, jolloin nauroi. Tulee aikoja, kun uusia sellaisia hetkiä on vaikea saada. Silloin auttaa, kun muistaa ne hetket, jolloin kehoa hiveli kevyt hyvänolon tunne. Ja silloin tunnistaa, kun se on tulossa takaisin ja antaa sen tulla. Ei elä ohi niin montaa päivää, ettei voida enää edes elämisestä puhua.
Sillä elämäänhän tänne tultiin.
-Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti