Vaihteeksi ihminen

Yhtäkkiä en olekaan yhtään niin varma, että selviän. Joku napsauttaa valot pois päältä. Kuuluu kun yskin. Valot eivät syty silloinkaan, kun on tullut hiljaista.

Lähden ulos, vaikka yleensä en niin myöhään lähde, ellei minulla ole tiedossa jotakin illanviettoa. En pelkää kulkea yksin, vaikka maisema olisikin pelkkää pimeyttä. Rappukäytävä on ollut levoton koko illan. Ovia on riuhdottu auki, askeleet ovat olleet tavallistakin väkivaltaisempia. Huutoa on kuulunut, mutta se ei ole normaalista poikkeavaa. Pari yötä sitten jonkun rappusiin oksentama ruoka-annos on onneksi jo siivottu. Enää siitä muistuttaa etäisen etova löyhkä, jos sattuu vetämään liian syvään henkeä. Olen oppinut pidättämään hengitystä puoli minuuttia.

Kun olen sulkenut kotini oven, kaksi Andy McCoyn näköistä miestä harhailevat käytävällä ja pyytävät rahaa. Mulla ei oo käteistä, sanon ja kiirehdin alas rappusia. Pidätän hengitystä. Alhaalla, juuri kun olen avaamassa ulko-oven, sieltä tulee voimalla humalainen vanha muija, joka tönäisee minut vasten rappusten kaidetta. Hän on naamani edessä, mutta huutaa humalaisesti "sä et asu täällä". Sillä hetkellä toivon, että en asuisi. Tai että en olisi lähtenyt ulos juuri silloin. Selkääni kihelmöi sen osuttua kaiteeseen ja pidätän kyyneleitä. Hetken koko maailma tuntuu olevan minua vastaan.

Lähden kävelemään päättäväisesti kuntosalille ja annan itselleni luvan olla hymyilemättä. Ei tarvitse sanoa mitään, ei ajatella mitään, vain kävellä. Kuitenkin mietin, miksi juuri nyt, kun en pysty arvostamaan itseäni, muutkaan eivät tunnu niin tekevän. En tunne itseäni ihmiseksi, kun minua paiskotaan pitkin seiniä.

Joskus mietin, että miten elämästä on tarkoitus selvitä. Ei hengissä, sen olen oppinut. Mutta tunnistatteko ne päivät, jolloin olette ylittämässä tietä ja odotatte, että auto on mennyt ohi. Sen jälkeen mietitte hengästyneinä, että mitä jos olisitte kävelleet sen auton eteen. Mitä jos vaan olisitte kävelleet? Nopeasti ne ajatukset ovat kuitenkin ohi. Yhtä nopeasti kuin se auto, jonka matkaa ette pysäyttäneet.

Ehkä on vain inhimillistä joskus itkeä katulamppujen loisteessa, kevyen sateen kastellessa liian pitkiksi kasvaneet hiukset. Ehkä on vain helpottavaa olla välillä ihminen, johon sattuu ihan perkeleesti. Myöntää se kipu ja antaa sen kasvaa niin suureksi kuin se ikinä haluaa. Ehkä se on ihmisyyttä, osa elämää, josta on selvittävä. Jossain vaiheessa valot napsahtavat takaisin päälle ja kaikki tuntuu vähemmän pelottavalta ja mahdottomalta.

- Nora