Olen aloittanut uudessa blogissa!

Elämä menee eteenpäin, minä myös. Tätä blogia olen kirjoittanut noin kaksi vuotta ja se on opettanut minulle paljon. Blogin kirjoittaminen on osaltaan syventänyt suhdettani kirjoittamiseen ja auttanut minua ymmärtämään itsestäni eri puolia. Koen kuitenkin olevani aika eri ihminen, mitä kaksi vuotta sitten, hyvällä tavalla. Tuntuu, että haluan konkreettisesti aloittaa uuden luvun elämässäni uuden blogin muodossa.

Olen alkanut kirjoittaa uutta lifestyle-blogia Lift Up Your Life ( liftupy.blogspot.com ). Se tulee olemaan aika samantapainen sisällöltään kuin tämäkin, mutta sisältää vähemmän taiteellista matskua. Niitä postailen enemmän Facebookissa ja Instagramissa (noranna_). Matkani jatkuu siis uudessa blogissa, tervetuloa mukaan!

- Nora

Kenen ulkonäköä saa kommentoida?

Viime aikoina julkisuudessa on puhuttu paljon siitä, kenen ulkonäköä saa kommentoida arvostellen. Keskusteluryöpyn aiheesta aloitti SANNI-artistin Instagramissa julkaisema lomakuva, johon sadat kommentoivat hänen näyttävän syömishäiriöiseltä ja/tai huumeiden käyttäjältä. Kauhistelujen lisäksi Sannin kuva sai puolusteluja ja herätti ihmetystä siitä, miksi laihan ihmisen ulkomuotoa saa arvostella, mutta jos lihavalle sanoo, että laihdutapa, niin se on heti väärin.

Syy siihen, miksi laihuutta saa kauhistella on todennäköisesti se, että laihuus on nyky-yhteiskunnassa hyve. Monet arvostavat laihuutta, pyrkivät siihen. Kun taas painon kertymistä pidetään laiskuuden ja kurinalaisuuden puuttumisen merkkinä. Onko asia oikeasti näin?

Ei ole. Tämäkään asia ei ole niin mustavalkoinen. On ihmisiä, jotka ovat laihoja tahtomattaan ja niitä, joilla on enemmän elopainoa, koska he pitävät kurveistaan tai koska heillä on vaikeuksia pudottaa painoaan. Syynä ei välttämättä ole laiskuus, vaan esimerkiksi hormonitoiminta ja monet muut fyysiset seikat, kuten sairaudet ja lääkitykset voivat tehdä painonpudotuksesta haasteellista. On ihminen tyytyväinen ulkonäköönsä tai ei, mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta arvostella toisen ulkomuotoa, jos toinen ei sitä tahdo. Ulkonäkö on lopulta jokaisen henkilökohtainen asia, vaikka sillä onkin suuria vaikutuksia jokapäiväisessä elämässämme ja sosiaalisissa tilanteissa. Mielestäni ei myöskään ole hyväksyttävää kommentoida julkisuudenhenkilön painoa.

Olen huomannut suhtautuvani omaan ulkonäkööni tietyllä tavalla rennommin iän karttuessa. Treenaan nyt kovemmin kuin koskaan, niin että treenit oikeasti tuntuvat. Mutta en nipota. Jos työpäivän jälkeen tuntuu fiksummalta mennä kotiin lepäämään, menen ilman, että se useinkaan enää tuntuu väärältä. Kuuntelen kehoani enemmän. Ehkä huono juttu tässä rentoudessa on se, että olen luistanut venyittelyistä oikein urakalla...milloinkohan olen viimeksi venytellyt...Mutta olen huomannut, että etenkin tiiviimpien treeniviikkojen jälkeen on kiva puhua ystävien kanssa vartalossa tapahtuvista muutoksista tai kehityksestä, jota tahtoo siinä vielä nähdä. On kiva kuulla, että takamus on urheilullinen ja käsissä oleva habakin alkaa erottua :)

Minulla on siskoni kanssa tapana käydä erityisen rehellinen miltä mun vartalo näyttää -keskustelu aina silloin tällöin. Kun olimme epävarmoja nuoria tyttöjä, siitä saattoi olla välillä enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedän, että siskoni on aina rehellinen, joten kun olen saanut häneltä hyvää palautetta jostakin kehoni osasta, voin luottaa, että asia on niin. Se on hyvä puoli. Mutta toisinaan olemme lietsonneet toistemme vartalokriisejä. Ei saisi koskaan ajautua liian kriittiseen peilikontaktiin itsensä kanssa. Muistan kun anoreksiasta toipuneena kysyin siskoltani "miltä mun vartalo näyttää" ja hän vastasi, että "jos reisistä ottaisi vähän pois, niin hyvältä". Olen oikeasti joutunut tekemään paljon töitä päästäkseni yli siitä, koska sisäreidet ovat ongelma-alueeni. Kaikki ylimääräinen kerääntyy niihin ensimmäiseksi. Alan kuitenkin olla siinä pisteessä, että hyväksyn sen, että kehossani on rasvaa ja tietyissä paikoissa sitä on enemmän kuin muualla. Ja naisilla on luontaisesti enemmän rasvaa reisissä ja muutenkin, kuin miehillä. Ajattelen, että se on osa naiseutta, mistä on lupa olla ylpeä <3

Ei ole ainoastaan höperöpöperörakkauttavaankaikille-puhetta, kun sanoo, että jokainen vartalo on erilainen ja arvokas. Siinä missä toinen lihoo vain katsomalla Nutella-purkkia, voi toinen syödä sellaisen lettujen kera saamatta lisäpainoa. Olemme erilaisia ja se on vain hyväksyttävä. Toki omaan ulkomuotoonsa voi vaikuttaa esimerkiksi kuntosalitreenaamisella jne., mutta emme voi vaatia, että kaikkien tulisi näyttää joltakin tietynlaiselta ollakseen kaunis ja arvostettu. Jokainen myös suhtautuu ulkonäköön eri tavalla: toisille se on kaikki kaikessa ja toisille muut jutut menevät edelle. Olisi hyvä antaa jokaiselle rauha elää vartalonsa kanssa ilman, että kenenkään tarvitsee joutua pelkäämään tulevansa arvostelluksi.

- N.P

"Miks me ei olla ryyppäämässä?"

Poljin tänään myöhään kuntosalilta kotiin. Olin ensin ajatellut jättäväni treenin välistä, koska jotenkin salille meno ei inspannut. Tämä viikko on ollut treenamisen suhteen vähän tahmea. Mutta Siiri-ystäväni kertoi menevänsä ja päätin, että ehkä minäkin raahaan persukseni treenin pariin. Ja se kannatti! Ei treenattu persettä, vaan laitettiin rintalihakset sellaiseen pumppiin, että huh huh. Siiri veti meille treenin ja ah, kuinka rakastan piiskausta. Kyllä silloin vaan tekee kovemmin, kun on joku tsemppaamassa (lue: piskaamassa) vieressä.

Tuli myös jotenkin todella nostalginen olo kotiin polkiessa. Kadut olivat täynnä juhlijoita, enimmäkseen uusia ylioppilaita. Palasin muistoissani muutama vuosi taaksepäin, kun itse valmistuin ylioppilaaksi. Juhlapäivä oli hieno ja arvokas ja voi kuinka sitä olikaan odottanut. Ja kuinka ylpeä oli itsestään ja muista valmistuneista. Tehtiin aikamoinen työ valmistumisen eteen <3 Onnittelut kaikille tänä keväänä valmistuneille!! Teillä on kaikki mahdollisuudet avoinna, upea elämä edessä!!

Olen onnellinen siitä, missä olen nyt. Olen onnellisempi kuin kolme vuotta sitten. Vaikka en vieläkään täysin tiedä, mitä tulen "isona" tekemään, niin en ole niin hukassa kuin lukion jälkeen. Pidin välivuoden, jonka aikana opiskelin luovan kirjoittamisen perusopinnot Turun avoimessa yliopistossa ja kävin myös Trainer4You:llä hyvinvointi- ja kuntosalivalmennukset sekä personal trainer -koulutuksen. Muutin äidin ja sisarusten luota Vaasasta Naantaliin isäni ja äitipuoleni luokse. Näin jälkeenpäin ajatellen, olin jotenkin irrallaan kaikesta. Olin irrallinen osa liikkuvassa maailmassa. Liikuin itsekin, mutta enimmäkseen tunsin olevani paikoillani tai jollain tavalla liian ihmeissäni ollakseni rauhallisesti onnellinen.

En uskaltanut/osannut/halunnut juurtua mihinkään välivuotenani. Halusin pitää ovia auki ja kokeilla eri asioita. Olin silloin myös aika yksinäinen, koska en pysähtynyt tutustumaan ihmisiin. Onneksi pääsin yliopistoon välivuoteni jälkeen, koska siellä olen tutustunut mielettömän upeisiin ihmisiin ja saanut kourallisen rakkaita ystäviä elämääni <3 Heistä olen erityisen kiitollinen.

Yksi noista ystävistä on Siiri, ja tänään salilla pullistellessamme hän tokaisi vitsillä "miks me ei olla ryyppäämässä", koska olihan lauantai-ilta ja vieläpä vastavalmistuneiden. No, me ei olla vastavalmistuneita, vaan pinnallisia pumppaajia. Nykyään me vertaillaan habojemme kokoa ja kurkistellaan näkyykö vatsapaloja :D On oikeasti todella kivaa saada treenikaveri, joka on myös todella innoissaan treenaamisesta. Siitä saa aina itsekin inspiraatiota ja motivaatiota. Olen vetänyt tällä viikolla herkkuja enemmän kuin laki sallisi, koska olen jotenkin mennyt sellaiseen lomamoodiin, vaikka minulla ei periaatteessa mitään lomaa olekaan, mutta ensi viikolla isä on luvannut tehdä minulle InBody-mittauksen, joten ehkä nyt on aika sulkea hetkeksi karkkilaatikko ja keskittyä treenaamiseen. Herkuttelusta alkaa itse asiassa kadota nautinto, kun sitä tekee näin yltäkylläisesti joka päivä päivä ja joka ikinen yö.

Nautitaan kesästä ja näistä ihanista auringon täyttämistä päivistä! On sitten töissä tai lomalla, muistetaan hymyillä!

- Nora

Mieluummin haikailen kuin kadun

Kesä kesä kesä on ollut täällä jo muutaman päivän. Niin aurinkoisia ja lämpöisiä vuorokausia, ja mikä ehkä parasta, on niin vihreää. Luonto on herännyt eloon! Kesätyöt ovat alanneet jytinällä, toimin osa-aikaisena siivoojana sekä henkilökohtaisena vapaa-ajan avustajana eräälle naiselle. Se on minulle uutta työtä, mutta alku on ainakin mennyt hyvin ja olen innoissani. Tulee niin hyvä mieli, kun saa toisen hymyilemään ja viihtymään.

Viime viikko oli jotenkin pitkästä aikaa todella hyvä, sellainen innostava. Olin aika paljon töissä, mutta monena päivänä minua vaan hymyilytti, hymyilytti, hymyilytti ja vähän haaveilutti. On ihanaa ideoida elämää. On ihanaa, kun on ideoita elämän varalle <3 Olin sunnuntaina ystäväni Siirin kanssa Naantalin kylpylässä treenaamassa ja rentoutumassa ja se todella tuli tarpeeseen. Vedettiin semmoinen punttitreeni, että oksat, juuret ja lehdet pois ja sen jälkeen loikoiltiin allasosastolla. Sitten mentiin saunaan, kunnes ruoka täytti ajatukset ja oli ihan pakko lähteä ostamaan kaupasta jäätelöä ja muita herkkuja. Tosi kurjaa. Vieläkin paha mieli.

Puhuimme Siirin kanssa aika paljon tulevaisuudensuunnitelmista ja olen sen jälkeen pohtinut elämääni. Mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Nykyhetken kautta voin vaikuttaa tulevaisuuteen, joten yritän parhaani mukaan kuunnella, mitä sydämelläni on sanottavana ja toimia sitä kuunnellen. Se vie oikeaan suuntaan. Välillä joutuu tekemään radikaalejakin suunnanmuutoksia, mutta mieluummin tekee ne, kuin että jäisi katumaan. Tottakai on aina syytä punnita vaihtoehtoja ja pohtia asioita, ei suinpäin suunnata suohon ja mahdollisesti upota. Olen miettinyt tyytymättömyyden tunnetta ja asioita, jotka tuottavat sitä minulle. Tällä hetkellä elämässäni roikkuu pari avointa kysymystä, jotka voivat onnistuessaan muuttaa elämääni paremmaksi. Yritän olla toiveikas, mutta ajatella myös niin, että jos käy toisin, en kuole, Riskejä ottaessa on aina varauduttava siihen, että joutuu pettymään pahasti, mutta toisaalta, jos riskejä ei ota, pettyy luultavasti myös omaan pelkuruuteensa.

On myös hyväksyttävä se, etteivät asiat aina mene niin kuin haluaisi niiden menevän. Kaikkiin asioihin ei myöskään voi itse vaikuttaa tai vaikuttamisen määrä on rajallista. Yritän koko ajan opetella, että parhaansa yrittäminen riittää. Aina. On vain huolehdittava siitä, että edes yrittää. Jossain vaiheessa onnistuu taatusti! Ja se, että onnistumisia olisi enemmän, olisi ihanaa, jos myös kannustamista olisi enemmän. Sellaista vilpitöntä onnea toisten puolesta, rohkaisevia sanoja ja välittämistä. Niistä on onnistumiset tehty <3

Rauhaisaa kesän alkua!

-Nora

Miksi vaihdoin pääainetta?

Nyt on toinen yliopistovuosi paketissa. Kasassa on 153 opintopistettä, tältä lukuvuodelta tuli 80. Ennen yliopistoon tuloa opiskelin luovan kirjoittamisen perusopinnot avoimessa yliopistossa, joten minulla oli jo 25 op:tä varsinaiset opinnot aloittaessani. Olen tyytyväinen siihen, kuinka opintoni ovat edenneet ja minkälaisia tuloksia on tullut. On hyvä fiilis kaikkea sitä miettiessä. Kuluneen lukuvuoden aikana olen pyöritellyt päässäni kuitenkin ajatusta, onko kotimainen kirjallisuus minulle oikea pääaine.

Suurin syy siihen, miksi lopulta päädyin vaihtamaan pääaineekseni mediatutkimuksen, on kandidaatintutkinto. En muutenkaan koe olevani tutkija-tyyppiä, joten kandin ajatteleminen on tuottanut ja tuottaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä, ja vielä enemmän, jos joutuisin tekemään sen kotimaisesta. En koe kirjallisuudentutkimusta niin kiinnostavana, että jaksaisin välttämättä kovin motivoituneena ahertaa kandin parissa. Uskon, että kandin tekeminen voi olla oikeasti todella hauskaa, kunhan löytää aiheen, joka sytyttää. Mediatutkimus vaikuttaa tutkimuksenteon suhteen tuoreemmalta ja inspiroivammalta. Vähän jopa innostun sitä ajatellessa.

Jatkan kotimaista sivuaineena, sillä muuten koen kirjallisuuden opiskelua kohtaan yhtä paljon lämpöä kuin ennenkin <3 Olen myös kiitollinen, että saan toimia ensi syksynä uusien kirjallisuusopiskelijoiden tuutorina neljän muun upean tyypin kanssa. Pääaineenvaihto ei vaikuta siihen, ettenkö pystyisi hoitamaan tuutorin hommaa kunnialla. Ei minulla ole mitään pahaa sanottavaa kotimaisesta, itse vain päädyin tähän ratkaisuun.

Minua huolestuttaa ainoastaan ensi vuotta ajatellessa se, että saanko tehtyä mediatutkimuksen aineopinnot ajoissa kasaan kandia varten. Luultavasti kesän jälkeen minulla on niitä 15 op:tä ja aineopintoja taitaa kuitenkin olla yhteensä 45 op:tä. Mutta toisaalta, minulla on kaikki sivuaine-jutskat kandia varten kunnossa, ruotsi suoritettu ja englannin puhekurssi enää jäljellä. Kansainvälistymisopintoja saan korvattua mediatutkimuksen aineopinnoilla, eli kaksi kärpästä yhdellä helvetinmoisella jysäyksellä. Haluaisin ajan jo lipuvan syksyyn ja tarttua toimeen. Haluan yhden tutkinnon jo ulos ja mennä eteenpäin. Ehkä sen jälkeen on myös helpompi hakea oman alan töitä?

Pääaineenvaihto ei ole myöskään vaikuttanut siihen, ettenkö saisi toimia Muusan hallituksessa kuten tähänkin asti. Pääaineenvaihtajat ovat loikkareita, mutta onneksi nimitys on lempeydellä lausuttu. Jotenkin tuntuu, että eihän tämä pääaineenvaihto hirveästi mitään muuta, mutta enemmän asiaa pohtiessani, on se aika iso juttu. Nykyään kirjoitan työhakemuksiini ja joka paikkaan, missä tietoa tarvitaan, että opiskelen mediatutkimusta. Mediatutkimusta. Se tuntuu hyvältä.

Yritän nyt tarkastella maailmaa sillä silmällä, saisinko ympäristöstä inspiraatiota kandiani varten. Aihemahdollisuudet tuntuvat rajattomilta, on vain poimittava se omansa. Ehkä on enemmän asennoiduttava syksyä varten niin, että pääsee tekemään omaa tutkimusta aiheesta, josta haluaa ja ehkä vuodesta tulee jollain tavalla kevyempi kuin kahdesta ensimmäisestä. Aion luultavasti tehdä vain vähimmäismäärän opintoja, keskittyä enemmän kandiin ja muuhun elämään siinä sivussa. Turhan stressin yritän heittää romukoppaan.

- Nora

Mitäänhän ei koskaan luvattu

Miten sitä toisinaan onkaan niin täynnä odotusta elämää, ihmisiä ja itseään kohtaan, että putoaa pilvien päältä tömähtäen asfalttiin. Tiedättekö sen tunteen, kun on luvannut itselleen ryhtyvänsä johonkin asiaan, mutta huomaa toistuvasti estävänsä itseään etenemästä? Joskus esteenä ovat muut ihmiset tai muut ulkopuoliset tekijät. Mutta hyvin monet asiat lähtevät meistä itsestämme. Hyvin moniin asioihin voimme itse vaikuttaa.

Olen joskus tehnyt itselleni lippuja ja lappuja, joissa lukee, kuinka minun on tehtävä asioita. Kuinka on syötävä, juotava, liikuttava, opiskeltava, kirjoitettava ja nukuttava, että onnistuu elämässään. Aina olen päätynyt heittämään ne laput roskikseen. Mitä tiukemmin sidon itseäni, sitä enemmän taistelen vapautuakseni. Kielletty hedelmä houkuttaa, vai miten se menee?

Toisinaan olen vain pyrkinyt olemaan ajattelematta asioita, eikä sekään ole johtanut hyviin lopputuloksiin. Olen elänyt pysähtymättä ongelmia tuottavien asioiden ääreen ja siten aluksi tiedostamattomasti päästänyt ongelmani pahenemaan. Vasta viime kuukausina olen oppinut ymmärtämään, ettei asioita voi sillä tavoin vain ohittaa. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää. Niinhän se menee. Ehjänä pysymisen edellytyksenä on käsitellä asioita, jotka yrittävät rikkoa.

Kannattaako koskaan luvata mitään? Niin monet asiat ovat muutoksenalaisia, että lopulta saattaa joutua vain pettymään. Harmia saattaa tuottaa itselleen ja muille, ja muut saattavat tuottaa harmia sinulle. On kivualiasta huomata, etteivät asiat menekään niin kuin haluaisi. Se, että on luvattu jotain tai on luvannut itselleen jotain, tekee pettymyksestä vieläkin pahempaa. Useinhan ihmiset sanovat riidellessään, etteivät luvanneet mitään. Se on puolustus. En luvannut mitään - älä syytä minua, että voit nyt pahoin. Enhän luvannut mitään.

Olen seurannut sivusta, kuinka yhtä rakastamaani ihmistä on kohdeltu henkisesti kaltoin ja voin pahoin hänen puolestaan. Maailmaan mahtuu niin paljon epäreiluutta, petettyjä lupauksia ja muuta paskaa, että välillä se kaikki hukuttaa alleen. Olen miettinyt, millä perusteilla ihmiset ajattelevat voivansa kohdella muita. Myönnän, etten itsekään ole mikään puhdas pulmunen tämän asian suhteen, jos minkään muunkaan. Puuttuisipa meiltä kyky toimia väärin. Puuttuisiko meiltä silloin myös kyky luvata liian suuria asioita?

Mielessä pyörii taas tuhat ja yksi kysymystä vastausten leikkiessä piilosta, vaikka on jo yö. Monet asiat ovat hyvin ja pari päivää sitten sain tietää yhden asian, joka tulee muuttamaan ensi vuoden opintojani toivomallani tavalla. Siitä kerron lisää seuraavassa postauksessa, sillä haluan samalla selittää asian taustoja ja ehkä vähän muutenkin pohtia kahta yliopistovuottani. Ne ovat olleet ihania, mutta myös vaatineet kyyneliä ja valvottuja öitä. Mutta en vaihtaisi niitä pois, ne ovat olleet opettavaisia.

- Nora

Lopputulos ratkaisee?

Kevät on omalla tavallaan uudistumisen aikaa, mutta enemmän hengähtämisen. Uusia suunnitelmia ehkä kehitellään syksyksi, kun vanhat ovat tulleet päätökseen, mutta muuten kevät on sellaista hapen haukkomisen hetkeä. Ladataan vähän akkuja ennen kesää ja toivutaan kiireisestä vuodesta. Ruvetaan orientoitumaan kesätöihin ja/tai kesälomaan. Kesään kuitenkin.

Minulla oli tänään viimeinen luento yliopistolla tältä lukuvuodelta. Suomalaista nykylyriikkaa. Ei voisi paremmin toinen opiskeluvuosi tulla päätökseensä. Vielä siihen kurssiin liittyen minun on tehtävä luentopäiväkirja, mutta muut hommat alkavat olla kasassa. Pääsin läpi stressatusta ruotsin kurssista, joten sekin on nyt suoritettu. Aion tehdä kesäopintoja kesätöiden lomassa, mutta vielä en ole niitä suunnitellut. Ihan kohta sen teen.

Tämä vuosi on ollut toisaalta unelmien toteuttamista ja toisaalta suorittamista. Luovan kirjoittamisen aineopintojen opiskelu on ollut ihanaa, mutta myös rankkaa niiden työteliäisyyden vuoksi. Koen kuitenkin päässeeni lähemmäs unelmaani, kehittyneeni kirjoittajana ja oppineeni itsestäni valtavasti kirjoittajana - myös ihmisenä. Ehkä suurin ja merkittävin opetus minulle on ollut huomata, että lyriikka taitaa olla minun juttuni. Siihen sydämeni palaa ja koen siihen suurta sisäistä intohimoa. Sitä ei tarvitse koskaan pakottaa, ei epäillä.

En vielä tiedä, mihin kaikki tulee johtamaan. Saanko koskaan julkaistuksi mitään ja jos saan, niin mitä. Ja jos en saa, niin olenko epäonnistunut elämässäni. Tai jos siihen menee vielä yli kymmenen vuotta, onko se liian kauan. En halua heittää hukkaan matkaa, jota koko ajan kuljen, joten haluan ajatella, että kaikilla tapahtuvilla asioilla on merkitystä ja ne ovat johtamassa oikeaan suuntaan. Mikä lopputulos onkaan, matkakin on ollut merkittävä. En tahdo polun, jota olen kuluttanut, kasvavan umpeen. Se mikä nyt on nykyisyyttäni, on jossain vaiheessa osa elämänhistoriaani, josta haluan voida sanoa oppineeni jotain. Ja ennen kaikkea haluan olla nauttinut siitä - elämästäni.

Voiko lopputulos olla niin ratkaiseva, jos se ei olekaan sellainen kuin sen on toivonut olevan tai jos loppuratkaisulta vaikuttavaa tilannetta ei koskaan tulekaan? Miten määrittelemme asioiden päättymisen? Elämähän on yhtä jatkumoa, yksi asia johtaa toiseen. Onko vasta kuolema lopputulos?

Haluaisin päästä pois kilpailuasetelmasta itseni, toisten ja maailman kanssa, koska se estää liikaa onnellisuuttani ja rauhoittumistani. Liian usein ja liian monilla elämä on yhtä suorittamista, niin minullakin välillä. Sellainen ei tee hyvää, unohduttaa vain nauttimasta hetkistä, jotka voivat tehdä iloiseksi. Yritän jatkuvasti opetella luomaan seesteisyyttä ajatuksiini, jotta muistan, miksi teen asioita, joita teen - siksi että nautin niistä. En siksi, että minun on pakko tai että minun täytyy pyrkiä kaikessa täydellisyyteen. Asioiden tekemisen pitää olla yhtä kutkuttavaa kuin niiden valmiiksi saamisen. Matkan yhtä merkittävän kuin lopputuloksen.

- Nora

Vapusta selvitty!

Se oli sellainen vappu se. Se oli ihan hyvä vappu. Ja ihan hyvä, että se on nyt ohi.

1. Perjantaina 29.4 osallistuin ainejärjestömme järkkäämään pre-vappuun, jossa tehtiin munkkeja ja perunasalaattia vappua varten. Itse tosin vain istuin ja katsoin, kun muut tekivät, kuten taisin viime postauksessakin mainita. Oli väsynyt olo, mutta tiesin nousun saapuvan, olihan vappu vasta alkamassa!

2. Lauantaina 30.4 menin aamulla töihin ja kaupan kautta kotiin. Sitten oli hetken hengähdystauko ja valmistautuminen lähtöön, jonka hetki koitti vähän ennen kolmea. Menin ainejärjestötalollemme, jonka piha oli täynnä humanisteja. Löysin omieni joukkoon. Sain heti boolikupin käteen. Join siitä pari kulausta. Ystävä joi loput. Annoin luvan.

3. Nauruntäyteisten hetkien jälkeen lähdimme suuntaamaan lakitukseen. Porukka hajosi matkalla, koska eksyminen on helpompaa kuin voisi kuvitella. Lakitus oli kuitenkin hieno hetki ja Turun ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajan puhe niin vaikuttava, että tunsin paahtavassa kuumuudessa ihokarvojeni nousevan. Lakituksen jälkeen alkoi operaatio "löydä ystävä", johon menikin yli puoli tuntia.

4. Löysimme toisemme ja sain samalla tutustua ystäväni poikaystävään, siskoon ja hänen mieheensä. Suuntasimme Aurajoen varrelle istuskelemaan ja fiilistelemään. 25 vuoteen ei kuulemma ole ollut Turussa niin hyvä sää vappuna! Otimme siitä kaiken irti.

5. Sitten suuntasimme askeleemme, jotka eivät kenelläkään vielä horjuneet, ainejärjestötalollemme jatkoille. Siellä oli aluksi rauhallinen meininki, porukkaa oli vähän paikalla. Mutta sitten pari tyyppiä laittoi bileet pystyyn ja siellä sitten tanssittiin lattialla ja pöydillä koko loppuilta. Ne olivat yhdet parhaimmat opiskelijabileet, joissa olen ollut ja olen enemmän kuin kiitollinen, etten joutunut siivoamaan paikkaa jälkeenpäin. Kaikki myötätuntoni heille, jotka joutuivat kohtaamaan siivottoman juhlapaikan päivänvalossa.

6. Sunnuntaina 1.5 menin Vartiovuorelle piknikille ystäväni kanssa ja löysimme muiden muusalaisten (kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden) seuraan, joita tosin oli tullut vain vähän paikalle. Mutta lekoteltiin auringossa, syötiin ja jutskailtiin. Se oli rentsi päivä ja saatiin täytettyä d-vitamiinivarastoja.

Tänään maanantai alkoi niin kuin maanantait alkavat: menin kuudeksi töihin, mutta avainläpyskä ei toiminut, joten jouduin odottamaan tunnin, että pääsin sisään duunin pariin. Ei vituttanut yhtään. Onneksi oli lämmintä, eikä viisi senttiä loskalunta, kuten viikko sitten. Ja duunin jälkeen pääsin salille, johon olen taas saanut hyvän vireen päälle. Tekisi mieli mennä vetämään toinen treeni nyt illalla, mutta opinnot painavat päälle. Ja toinen ilahduttava juttu tapahtui tänään Kirjakaupassa, jossa sain ihanaa asiakaspalvelua <3 Toisinaan, tai oikeastaan aina, ihan pikkuriikkisen pienet asiat saavat hymyn huulille. Nyt kuuntelen Antti Holman V-laulua ja yritän olla nauramatta ääneen, jotta en vaikuttaisi niin hullulta kuin olen.

Aurinkoista viikkoa!

- Nora

Aurinkoista VAPPUA!

Ihanaa, aurinkoista ja kaikinpuolin mahtavaa VAPPUA!! Lähden muutamaksi tunniksi töihin ja sitten alkaa vapun vietto, vaikka oikeastaan se starttasi eilen perjantaina ainejärjestön pre-vapulla, jossa valmisteltiin herkkuja tätä päivää varten. Itse tosin vain istuin ja katsoin, kun muut tekivät :P

- N.P

Miksi syömishäiriöistä on vaikea parantua?

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, jota vähän aikaa sitten avasin täälläkin enemmän. Kerroin, kuinka olen viimeisen viiden vuoden aikana kulkenut anoreksian kautta bulimiaan ja kuinka kesken matka yhä on. Kuinka totaalisen kesken, vaikka koko ajan yritän työstää ajatuksiani terveemmiksi. Olen viime aikoina pohtinut sitä, kuinka tyttö, joka lapsena nautti suunnattomasti syömisestä, muuttui naiseksi, joka toisinaan pelkää ruokaa niin paljon, että olisi syömättä, jos se olisi mahdollista. Miten ruoasta tuli niin määrittävä osa elämääni?

En usko, että olen kokenut jonkun makunystyröiden muodonmuutoksen, jonka vuoksi rakastan ruokaa niin paljon, etten voi aina olla siitä erossa tai lopettaa ajoissa. Olen kulkenut elämässäni polkuja, jotka ovat johtaneet psyykkisiin solmuihin ja saatanallisiin umpisolmuihin ne ovat menneetkin. Uskon, että kaiken ongelmallisen syömiskäyttäytymisen takana on ollut pyrkimys siihen, että minut hyväksyttäisiin paremmin. Olen yrittänyt hallita itseäni niin, että lopulta olen menettänyt kontrollin. Inhoan järjestystä, sellainen tuottaa ahdistusta. Tai oikeastaan järjestyksen suunnittelu. En osaa tehdä kauppalistoja, en suunnitella etukäteen milloin kirjoitan minkäkin esseen tai milloin imuroin kotona. Minua ahdistaa, kun asiat ovat liian tiukasti aikataulutettu. Olen "järjestyksenvastainen", joten se, että olen yrittänyt kontrolloida itseäni liikaa, on johtanut moniin ongelmiin.

Kun alkaa miettiä parantumista syömishäiriöstä, tulee usein ensimmäiseksi mieleen kysymys: Jos paranen, olenko epäonnistunut? Luovunko kaikesta siitä kontrollista ja järjestyksestä, kurinalaisuudesta ja vahvuudesta, jos paranen? Nyttemmin osaan jo vastata, että paraneminen on vahvuutta ja jos todella haluan olla vapaa ja onnellinen, en saa olla niin kontrolloitu. Totuus on, etten sairaana minä hallitse itseäni, vaan vääristynyt psyykkeeni. Jos haluan olla vahva ja saada elämästä kaiken irti, paranen.

Syömishäiriöön, etenkin bulimiaan, tulee addiktion piirteitä. Ruoka himottaa ja vie helposti voiton. Toisin kuin useimmissa muissa riippuvuuksissa, kuten tupakanpoltossa, syömistä ei voi lopettaa. Alkoholistille sanotaan, että älä juo pisaaraakaan. Bulimikolle ei voi sanoa, älä syö muruakaan. Jokainen ruokailuhetki on päätös käyttäytyä normaalien ihmisten lailla. Usein se on muiden seurassa syödessä helppoa, mutta yksinollessa ihan toinen juttu. Jokainen kauppareissu on mahdollinen valinta siitä, sortuuko ahmimaan myöhemmin. Jokainen ateria päivässä on valinta toimia oikein. Riippuu siitä, missä vaiheessa sairaus on, kuinka vaikeita valinnat ovat. Ja onhan terveilläkin ihmisillä toisinaan haasteita syödä esimerkiksi terveellisesti ja jättää valmisruoat kaupanhyllyille, vaikka väsyttäisi tehdä ruokaa jne.

On tärkeää ymmärtää syitä oman syömiskäyttäytymisen taustalla. Itselläni tietynlaiset tunteet, kuten yksinäisyys ja pettymys laukaisevat helposti ahmimisen. Olen monta kertaa ohittanut tunteeni tunkemalla ruokaa suuhuni. Ahmiminen on ikäänkuin ikävien tunteiden nielemistä sisäänsä niin nopeasti, ettei niitä tavoita ja sitten ne oksennetaan pois ja huuhdotaan menemään. That´s it. Jäljelle jää vain turtunut kuori, joka murenee omaan sänkyynsä ja yrittää herätä seuraavana aamuna positiivisemmilla fiiliksillä.

Ajatuksilla on valtava voima, joten niiden muuttamiseen menee aikaa. On kuitenkin tärkeää huomata kaikki pienetkin askeleet ja olla ylpeä itsestään. Syömishäiriö ei kehity viikossa, joten sairaat ajatuksetkaan eivät katoa viikossa tai parissa. Ajatuksiaan on työstettävä ja on lähdettävä hoitamaan syömishäiriön syitä, ei pelkästään oireita. Yksin on myös vaikeaa nousta ylös pohjamudista, joten on myös hyvä, jos on ihmisiä, joille puhua murheistaan. On myös oltava halukas tekemään töitä ja kohtaamaan ongelmansa. Se on raastavaa ja saa kyyneleitä valumaan, mutta säilyisikö posket kuivempina, jos jatkaisi ongelmien kanssa elämistä?

Uskon, että kaikesta voi selvitä. Kaikesta, paitsi elämästä hengissä. Jos vaan löytyy tahtoa ja luottoa ja saa tukea, niin asiat järjestyvät kuntoon. Älä epäröi uskoa itseesi, koska olet vahva. Ihmiset tekevät uskomattomia asioita, joten monet haasteet ovat ratkottavissa. Anna itsellesi aikaa ja antaudu prosessille, siitä kaikki lähtee.

- Nora

Elämä on tunne

Minulle kaunis on vielä jotain liian sairasta. Avaruus alue, josta ei ole paluuta. Sanon peilin edessä: elämä pakenee minulta, siitä en saa otetta. Myöhemmin kuva hajoaa. Koska elän menneisyydessä, en aavista sitä yhtään.

Toisinaan aurinko polttaa iloni kuin talvisin tuli lämmittää takassa puita. Ensin se valehtelee hyvästä, mutta lopulta saa kaiken tuntumaan pahalta. Miksi juuri silloin kun haluaisi itkeä, pitäisi nauraa. Surun sekaan asettuu syyllisyys.

Roihahdan huutoon ja asetan hiiltyneen olemukseni kylmälle kivelle odottamaan, että tuuli veisi minut kauas pois. Rupeaa satamaan, häviän kokonaan. Liukenen hapen ohueeseen ilmaan. Kuulen vastauksia kysymysten joukossa, mutta niistä en saa selvää.

Hetki kerrallaan puristusvoima palaa. Sormet eivät päästä irti elämästä kuin kirjoista, jotka putoavat sivut auki taittuen lattialle. Huulet maistuvat suudelmille, ajatukset avautuvat uusille mahdollisuuksille. Peili särkyy lattialle, uutta ei osteta tilalle. Elämä on tunne, ei katse, joka tuijottaa takaisin. 

- Nora 

olen onnellinen, vaikka itken ja kiitollinen, vaikka valitan

Huhtikuu on jo kirinyt yli puolen välin ja vappukin häämöttää ihan nurkan takana. Odotan vappua uteliaana, olisipa se jo tällä viikolla! Mutta toisaalta on ihanaa fiilistellä siinä ajatuksessa, että pian tapahtuu jotain kivaa. Ja oikeastaan minulla on jo tällä viikolla ihanaa tiedossa, kun menen ystäväni ja hänen poikaystävänsä tupareihin. Odotan, että saan tavata uusia ihmisiä ja tehdä pienen irtioton arjen hulinasta. Vaikka toisaalta, enää arki ei näyttäydy minulle samanlaisena kuin joskus aiemmin, sillä nykyään päiväni ovat todella erilaisia ja harvoin joudun tekemään asioita, joita en millään jaksaisi. Toki työt ja opiskelu, myös treenaaminen tuntuu välillä liian väsyttävältä, mutta yleensä silloin yritän höllätä otetta ja pitää vaikka pienen meditointi-hetken kotona. Se on oikeasti aika hieno ja rentouttava fiilis, kun istuu hetken silmät kiinni ja antaa itselleen luvan hengähtää. Antaa ensin itsensä tuntea ahdistava ja surkea fiilis ja pikkuhiljaa viedä niitä ajatuksia kauemmas ja antaa tilaa seesteisyydelle.

Tällä hetkellä eniten ahdistusta tuottaa humanistien pakollinen ruotsinkurssi, joka on minulla ihan loppusuoralla. Suullinen koe on ylihuomenna, kirjallinen reilun viikon päästä. Pelottaa ihan perkeleesti. Suullinen on kuulemma aika rento, siitä monet suoriutuvat kunnialla jo ekalla kerralla. On helpottavaa kuulla tuollaista, mutta toisaalta, se asettaa paineita: mitä jos en pääsekään siitä läpi, vaikka muiden mielestä se on helppo osuus tentistä? Kirjallista koetta useammat yrittävät pari, kolme kertaa. En yhtään tiedä, miten selviydyn. Sanajärjestys on kompastuskiveni. Vielä on aikaa treenata ja panikoida. Jälkimmäinen ainakin onnistuu.

Mitäs mitäs muuta. Kesän kuviot ovat vielä aika auki muutaman asian suhteen, mutta olen ihan tyytyväinen asioiden tämänhetkiseen tilaan. Olen onnellinen siitä, että saan viettää tulevan kesän Turussa. Opiskella aion, vielä en tiedä, mitä ja kuinka paljon. Tällä hetkellä en uhraa niihin ajatuksiani, sillä vielä viikon ainakin aion keskittyä tällä hetkellä käsillä oleviin juttuihin. Tällä viikolla ohjelmassa olisi opiskelun lisäksi ainejärjestömme 21-vuotisbileet, sivuaineiltamat (opiskelijat kertovat toisilleen sivuaineista, joita ovat opiskelleet, jotta kiinnostuneet saavat vähän käsitystä, minkälaisia opintoja yliopistossa voi suorittaa. Itse puhun iltamassa luovan kirjoittamisen opinnoista) ja ne tuparit. Lupasin myös itselleni viime viikon jälkeen, että tämä viikko on treenien kannalta kurinalaisempi. Viime viikolla taisin treenata kaksi kertaa. Muut asiat menivät edelle. Nyt on kehokin taas vastaanottavaisempi, kun sai levätä, samoin mieli.

Vaikka välillä tuntuu, että ei millään jaksa kaiken kiireen keskellä, niin silti olen kiitollinen elämästäni. Olen iloinen asioista, joita saan tehdä, onnellinen ihmisistä, joiden ympäröimänä saan olla ja kiitollinen aamuista, jolloin voin aidosti hymyillä. Elämässä on kaikki aika hyvin nyt. Ainakin juuri tänä iltana. Yritän pitää positiivisen vireen jatkossakin.

Ihanaa viikkoa kaikille!

- N.P

Kuuntelukielto

olen piilossa oleva ilmiö

vailla tulkintaa

jolla minua voisi selittää

olen kavunnut ja pudonnut

solisluuni murtanut

huutanut

että minuun sattuu

mutta muut ovat olleet kuuntelukiellossa

olen labyrintti ilman ulospääsyä

enkä ole uskaltanut kysyä

voisiko seinäni murtaa

siitä lähtien kun jäin vangiksi

omien seinieni sisään

en ole puhunut yhtään mitään

Ihmiset kävelevät yhä useammin toistensa ohi. He eivät enää edes vilkaise sivuille. Katseet virtaavat vuolaina ohitse. Surut istuvat kävelevien olkapäillä, käskevät kulkea ripeämmin. Nopeasti ovet sulkeutuvat. Verhot pysyvät kiinni monta päivää, vain öisin ovat hiljaa raollaan.

Ihmiset puhuvat, mutta kuunteleminen on käynyt vaikeaksi. Sanoja tulee, ne kohdistetaan omiin tekemisiin. Oma ääni käy kovaksi, muiden katoaa kokonaan.

Mitä saa sanoa, mitä kannattaa, mitä ei todellakaan kannata ja mitä ei missään nimessä saa. Periaatteena voi pitää, että mitä tahansa voi kuiskata ja huutaakin, mutta takuita, että joku kuulee, ei ole. Ei koskaan ole. Ehkä aina on kuitenkin joku, joka meinaa sanoa "haluan auttaa".

Joskus on sellainen päivä kuin tänään. Näyttää siltä, että alkaa sataa, mutta asfaltti säilyy pölyisenä iltaan asti. Yöllä pään painuessa tyynyyn, se kastuu kyynelistä. Olisipa sanonut jollekin sen, mitä sydän vuolaana valuttaa verhojen väläyttäessä katulamppujen heikkoa valonkajoa pimeään huoneeseen. Kuka muka haluaa nukahtaa yksin?

- N.P

Päätös pitää tehdä monta kertaa

Tällä hetkellä yliopistossa monet elävät lukuvuoden yhtä kiireisintä aikaa. Kurssien loppurutistukset alkavat häämöttää ja minulle tuttuun tapaan monta hommaa on kasautunut samaan aikaan tehtäväksi. Olen jo tirauttanut muutamat kyyneleet helvetillisen stressin vuoksi, mutta eiköhän se tästä (sanon ja uskon enemmän valheisiin, jotka jo tiedän epätosiksi). Tunnen taas, kuinka stressi alkaa mennä yhtä pahaksi kuin syksyllä, koska en ole hetkeen nukkunut yli viittä tuntia yössä. Nytkin minun pitäisi tehdä ruotsin läksyjä huomiselle, eikä kirjoitella tänne, mutta...no, mitäs sitä selittelemään.

Olin tänään kuuntelemassa pari tuntia Fitfarmin personal trainereiden Satu Kalmin ja Utti "Hulkki" Hietalan luentoa treenistä, ravinnosta ja motivaatiosta. Mietin ensin jaksanko mennä, koska päivä on ollut pitkä, mutta ajattelin olevani juuri tuollaisen luennon tarpeessa ja osuin oikeaan. Oli huippu luento, ihan sairaan hauskakin! Siellä tuli paljon tietoa lihasten kasvattamisesta ja rasvanpoltosta sekä motivoitumisesta. Kalmi kertoi, kuinka elämäntapamuutokseen ryhtyessään ei riitä, että tekee yhden päätöksen, "nyt muutan elämäni", vaan päätös on tehtävä esimerkiksi joka kerta kauppaan mennessään, syömisen aloittaessaan jne. Joka kerta, kun on valinnan paikka kuinka toimia, on päätös tehtävä uudestaan.

Se pätee muihinkin asettamiinsa tavoitteisiin. Elämä on valintojen tekemistä. Jatkuvasti on mietittävä, tekeekö asioita, joita todella ITSE haluaa, vai onko tekemisilleen muita lähtökohtia. Parasta on aina tehdä asioita, joita tuntee sydämestään haluavansa, sillä jokaisella on lupa elää omannäköistään elämää. Ympäristöllä on suuri vaikutus meihin ja toivottavaa on, että se tukee suunnitelmiamme. On aina ilahduttavaa saada esimerkiksi ystäviltä ja perheeltä kannustusta omiin unelmiinsa. Uskon, että suurin osa haaveista on tehty tavoitettaviksi, kunhan niiden eteen motivoituu tekemään duunia. Mutta ympäristö voi kannustuksellaan myötävaikuttaa asioihin.

Elämässäni pyörii tällä hetkellä joitakin avoimia kysymyksiä, jotka osaltaan tuottavat suurta stressiä. Inhoan tilanteita, joissa asiat roikkuvat keskeneräisinä ilman, että itse voi juuri sillä hetkellä niihin vaikuttaa. Epätietoisuus on aina pahinta. Olen viime päivinä kohdannut muutamia pettymyksiä, jotka yrittävät vetää mieltäni matalaksi ja hetkittäin siinä onnistuvatkin. Väsymys osaltaan käskee antaa periksi, mutta en ole sellainen ihminen. Jos olisin, en olisi saavuttanut puoliakaan niitä asioita, mitä elämässäni tähän asti olen. En jaksaisi enää kertaakaan hokea itselleni "nyt täytyy jaksaa", mutta nyt vaan täytyy. Onneksi päiviin on myös mahtunut ilonhetkiä, kuten se, että pääsin mukaan Turkulabin sometiimiin, mistä kirjoitan tänne myöhemmin lisää. Nyt on tehtävä päätös taas tänään sadannen kerran, että kaikki asiat tulevat vielä järjestymään kuntoon. Ja tehtävä heti toinen päätös perään, että uskoo siihen myös.

- Nora

Turvallinen sateen uhka

Tällä viikolla mikään päivä ei ole tuntunut siltä päivältä, mikä on ollut. Tänään tuntuu keskiviikolta, ei perjantailta. Aamulla näytti aurinkoiselta, mutta lopulta päivästä tulikin harmaa. Pettikö se odotukset? Ei se voinut, koska ei minulla ollut niitä tälle päivälle.

Tänään olin kolmen tunnin luennolla tai oikeastaan työpajassa, jossa pienessä ryhmässä kirjoitamme Taina Kuuskorven ohjauksessa aineistopohjaisen tekstin. Tänään meitä ohjeistettiin luovaa tietokirjoittamista varten ja kävimme läpi ideoitamme. Itselläni on tällä hetkellä suunnitteilla kirjoittaa lestadiolaisuudesta faktapohjaisen haastattelun. En ole vielä varma, miten se tulee onnistumaan. Onneksi aikaa on ihan hyvin.

Luennon jälkeen jäin keskustelemaan yhden ihanan ihmisen kanssa haasteista, joita oma psyyke välillä asettaa. Olen välillä yllättynyt siitä, kuinka monet ihmiset puhuvat avoimesti ongelmistaan. Mitä pidemmälle elämää kuljen, sitä enemmän ymmärrän, että jokaisella on omat haasteensa, eikä niitä tarvitse hävetä. Mitkään ongelmat, olivat ne psyykkisiä tai fyysisiä, eivät tee kenestäkään toisia vähäpätöisempää. On hienoa, mitä avoimempi asioistaan uskaltaa olla.

Olen ollut vähän tuuliajolla pääni kanssa. Olen miettinyt asioita, jotka pidän vielä oman pääni sisällä. Yritän kuunnella sydäntäni. Nyt ihan tosissani yritän. Välillä tulee aikoja, jolloin pohtii oman elämänsä suuntaa enemmän ja toisinaan taas vaan paahtaa menemään. Minulla on nyt pääni sisällä pysähdys parin asian suhteen, eräänlainen mietintähetki. Mutta se on vain pääni sisällä. Muuten on monta rautaa tulessa. Välillä minua kauhistuttaa, kuinka monessa asiassa olen mukana ja kuinka paljon aikaa ihan pelkästään opiskelu vie. En aina osaa sanoa ei silloin kun kannattaisi. Mutta jos elämä tarjoaa liikaa kivoja juttuja, eihän niitä voi ohittaa? Ja toisaalta, kiire pitää pääkoppani kasassa. Saan eniten aikaiseksi silloin, kun deadlinet polttavat perskarvoja.

Vuosi sitten näihin aikoihin tein päätöksen muuttaa Naantalista Turkuun. Se on elämäni yksi parhaimpia päätöksiä. Jotenkin välillä kaipaan ihan järjettömästi viime kevättä, mutta toisaalta, se oli sekavaa aikaa. Ehkä nytkin on ollut vähän sekavaa, mutta ei välttämättä tavallista enempää. Tai en osaa varmaksi sanoa. Vuoden päästä ehkä. Tämä on kuitenkin ehkä ollut ensimmäinen kevät, jolloin en ole tuntenut valon lisääntyessä alakuloni kasvavan. Kunhan saan kaikki hommat tehtyä, olen tyytyväinen tähän kevääseen ja oikeastaan tähän koko lukuvuoteen yliopistossa. Viime syksynä lupasin itselleni, että opiskelen niin ahkerasti, että saan ne 10 opintopistettä, jotka viime lukuvuonna jäi tavoitteesta. Sain siis viime vuonna 50 opintopistettä (vähimmäismäärä on 45, tavoite 60). Tältä lukuvuodelta tulee noin 80. Ihan hemmetisti on ollut hommaa, suurin osa tulee luovan kirjoittamisen aineopinnoista. Mutta pystyn tähän.

Nyt rupean kirjoittamaan luentopäiväkirjaa Digitaalisten ihmistieteiden viime luennosta, aloitin jo aamulla. Sitten kirjoitan runoja ja rentoudun. Vaikka tämä päivä olikin auringoton, niin siinä on ollut paljon hyvää ja turvallista.

- Nora

Taide on masennukseni

Se tulee luokseni, kun itkettää ja antaa syyn itkeä lisää. Se koskettaa, kun kukaan muu ei niin tee. Se ottaa halaukseen ja puristaa niin, että tietää olevansa elossa ja pian taas kunnossa. Se eheyttää, toisinaan ensin rikottuaan. Puhun taiteesta.

Taide on masennukseni. Useimmiten se tulee luokseni, kun olen alakuloinen. Se elää kanssani surua, välillä tunnen sen olevan osa sitä. Se on kaikki mitä minulla on. Välillä ahdistus on kaikki mitä minulla on. Tai luulen niin. Aina alakulon hetkinä luulen niin. Taide merkitsee minulle lähinnä kirjoittamista. Kuuntelen musiikkia, mutta tekstejä tuotan itse. Musiikki on kuitenkin iso osa luovia prosessejani.

Usein runoni ovat synkkiä, mutta niissä saattaa olla toivonpilkahduksia. Monet muutkin tekstini ovat rankoista aiheista ja surumielisiä. Sellainen lähestymistapa on aina tuntunut kaikkein luontevimmilta. Minusta onnellisuudesta kirjoittaminen on tylsää. En saa siihen samanlaista syvyyden kokemusta kuin surullisemmista asioista kirjoittaessani. Olen taiteen suhteen hyvin melankolinen. On kyse sitten omasta kirjoittamisestani tai esimerkiksi jonkun säveltämästä kappaleesta. Surumielisyys kunniaan.

Kirjoittamiseen puran pelkoni ja pahan oloni, myös sitä kautta se on masennukseni. Olen kirjoittanut kuolemasta, koska pelkään kuolemaa. Olen kirjoittanut elämästä, koska pelkään elämää. Olen kirjoittanut väkivallasta ihmissuhteissa, koska tunnen niin suurta pahaaoloa niiden puolesta, jotka ovat ajautuneet muiden hyväksikäytettäviksi. Olen kirjoittanut ikävästä, koska kärsin usein selittämättömästä haikeuden tunteesta. Olen kirjoittanut syömishäiriöistä, koska ne ovat vieneet minulta ja niin monelta muultakin elämän focusta väärään suuntaan. Olen yrittänyt parantaa itseäni kirjoittamalla. En ole parantunut, mutta vahvistunut olen.

Taide tarjoaa minulle tilan vajota sallittuun synkkyyteen, jota kautta voin itkeä ikävää ja siten saada voimia hymyillä ja olla muuten onnellinen. Eräs ihana ystäväni kirjoitti minulle kirjeessään, että "joskus piilotat itsesi maailmalta luovuutesi tiukkaan syleilyyn" ja hän on aivan oikeassa. Niin minä välillä teen ja se on tapani koota itseni hymyyn ja päästä lähemmäs aitoutta, jota maailma pitää sisällään.

- Nora

Runo

olet aamu ilman lupausta päivästä
epävireisenä soimaan jäänyt sävellys
puhut hiljaa
melussa

yhteen ihmiseen koko maailma kadonnut
ääriviivoihisi piirtynyt
niin monta
terävää kulmaa, ettet ole enää lähestyttävä

olet yö ilman lupausta aamusta
olet elämä
se, mitä siitä on jäljellä

ja sinut haudataan huomenna

- N.P

Miten käsitellä yksinäisyyttä?

Rakas äitini sanoi minulle monta vuotta sitten puhuessamme siitä, kuinka tulla toimeen muiden ihmisten kanssa, että eivät ne muut ihmiset ole se ongelma, vaan se, kuinka selviää oman päänsä kanssa. Ja voi kuinka oikeassa rakas äiti olikaan. Silloin sitä en tosin ihan ymmärtänyt. Olen ollut lähes sairaalloisen ujo ja monta kertaa ajatellut, etten ikinä selviä maailmassa, jossa pitää olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen myös tainnut kohdata monia itselleni vääriä ihmisiä. Joka tapauksessa olen ymmärtänyt, että oman päänsä kanssa selviäminen on avainasia monenkin tilanteen kohdalla.

Minulle suurimman haasteen pitkin elämääni on asettanut yksinäisyys. Olen ihan varma, että se on jollain tavalla sisäänrakennettu minuun. Vaikka tiedän, että läheiset ystäväni välittävät minusta, silti alituiseen pelkään, että olen ihan yksin maailmassa. Olen oppinut tuntemaan, kuinka yksinäisyys lähestyy, kuinka se tulee istumaan viereeni ja kuiskaa nyt ollaan taas kahdestaan. Ja se jää tuijottamaan, eikä halaa, vaikka itkisin. Se on antanut minun ahmia itseni täyteen ruokaa ja se on pidellyt hiuksiani, kun olen kumartunut oksentamaan. Se on seissyt vieressäni, kun olen katsonut peiliin ja hokenut oot niin ruma ja kelvoton, siksihän yksin oot. Se on jumalauta pilannut elämääni ja spoilannut luovia hetkiäni, koska olen sen vuoksi ollut liian masentunut pitämään edes kynää kädessäni.

Olen ollut huono selviämään pääni kanssa. Siksi syömishäiriöt. Siksi sisäinen epävarmuus. Siksi elämän ajoittainen ilottomuus. Siksi kadonnut onnellisuus. Siksi sosiaalisten tilanteiden pelot. Siksi ahdistuneisuus. Olen ajanut itseni pisteeseen, jossa en ole kokenut olevani kelvollinen kohtaamaan muita ihmisiä. Olen tuntenut itseni riittämättömäksi ja voimattomaksi kohtaamaan maailman ja sen, mitä sillä on tarjottavanaan. Mutta onneksi voin kirjoittaa menneessä muodossa. Edelleenkin minulla on syömishäiriö, minua ahdistaa, elämä ei ole aina kivaa ja ihmisten tapaaminen tuottaa jännitystä, mutta enää harvoin annan peloille niin totaalisen paljon valtaa.

En kuitenkaan vieläkään osaa käsitellä yksinäisyyttä rakentavasti. Edelleen silloin tällöin se tulee ja liian usein uskon, että jäädäkseen. Välillä on niin hankalaa olla yksin. Ajatukset eivät millään anna rauhaa, vaan alkavat kiertää kehää ja tekevät kaikesta ongelmallista. Tosin yhdestä paikasta olen saanut suurta lohtua: kaupunginkirjastosta. Se on kuin toinen kotini, niin rauhoittava paikka. Ja ehkä joku miettii, että miksi sitten olen niin paljon yksin, jos se kerran on niin hankalaa, niin siksi, koska tarvitsen yksinoloa tehdäkseni luovia kirjoitustöitäni, mutta välillä yliarvioin yksinolontarpeen ja se muuttuu yksinäisyydeksi. Arkielämässä tapaan päivän aikana helpostikin monia ihmisiä ja nykyään pintapuolinen tutustuminen käy suhteellisen helposti, mutta vapaa-ajalla olen usein yksin, sillä syvällisempi tutustuminen vie aikaa ja ihmisiä, joiden kanssa todella synkkaa, löytyy harvakseltaan. Jollain tavalla siis yksinäisyys on omaa syytäni, koska en hakeudu niin aktiivisesti ihmisten pariin kuin voisin. Toisinaan vain luulen kaipaavani enemmän yksinoloa kuin lopulta tarvitsenkaan. Olenko vähän monimutkainen?

Minulle on ollut tärkeää huomata, ettei yksinäisyys ole elämäntapa, vaan tunne. Ystäväni ovat sanoneet, etten ole niin yksin kuin toisinaan kuvittelen olevani. Olen kiitollinen kaikista viesteistä ja sanoista, joita olen toisinaan heiltä saanut, kun yksinäisyys on vetänyt mielen matalaksi. Kiitän ystäviäni, että he ovat huomanneet pahanoloni ja yrittäneet auttaa. Tietäisittepä, kuinka monta kertaa olen mennyt nukkumaan ja samalla ajatellut kauniita sanojanne, jotka merkitsevät enemmän kuin minun on sanoin mahdollista kuvailla. Ei teitä ole monia, mutta olette sitäkin tärkeämpiä <3

En tiedä, mitä yksinäisyydentunteen kanssa tulee vielä tapahtumaan, mutta ehkä sitä ei kannata liikaa miettiä. Jotenkin pitäisi taas enemmän keskittyä elämiseen ja siitä nauttimiseen. Vaikka on myös annettava itselleen lupa myöntää, kun jokin asia vaivaa liikaa. En tiedä, voiko yksinäisyyttä koskaan täysin selättää, mutta ehkä ainakin oppia käsittelemään niin, että se tuhoaa ihmistä mahdollisimman vähän.

- Nora

Jos jokainen kohtaaminen olisi merkityksellinen

En usko, että on vain minun subjektiivinen kokemus, että maailma on tällä hetkellä aika julma paikka elää. Ja vähän pelottavaa, kun ei meillä muutakaan paikkaa ole. Rasismi on todellinen ongelma, pommeja jysähtää vähän väliä, ihmiset syyttävät toisiaan milloin mistäkin ja hymyjä näkee yhä harvemmin. Kohtaamattomuus on päivän sana. Emme enää osaa kohdata toisiamme aidon välittävästi.

Käytämme aikaamme niihin asioihin, joista itse hyödymme ja kadehdimme niitä, jotka onnistuvat pyrkimyksissään. Minusta on jo pidempään tuntunut, ettei omista onnistumisistaan saa puhua, koska muuten on itsekäs paska, joka ei ole huomioinut tarpeeksi muita. On vaiettava pienistä saavutuksistaan, jotka ovat tuottaneet omaan päivään iloa ja jotka haluaisi jakaa muiden kanssa. Jos on epäonnistunut, niin niistä saa helpommin puhua. Niille voidaan sitten yhdessä nauraa. Kilpailuilmapiiri on yltänyt kaikkeen, ihan kaikkeen.

Tykkään kannustaa muita. Pidän siitä, kun ihmiset ovat innoissaan jostakin asiasta, jossa aikovat onnistua, ja jos voin sanoillani lisätä heidän iloaan ja tsemppiään, teen sen. Uskon tämän olevan perua lapsuudestani, jolloin siskoni Suvin kanssa aina kannustimme toisiamme mitä tahansa toisen päähän pälkähtikään. Usein teimme yhdessä asioita, mutta se edellytti toisen ideasta innostumista. On valtavan voimaannuttavaa yhdessä sukeltaa johonkin uuteen juttuun ja luottaa sen tuomaan hyvään oloon. On ihanaa onnistua ja nähdä onnistumisia ympärillä. Ne ruokkivat ilmapiiriä, jossa unelmien on mahdollista toteutua! 

Kateus, viha ja muut negatiivisiksi luokiteltavat tunteet ovat tunteita siinä missä muutkin ja on täysin hyväksyttävää tuntea niitä. On eri asia, kuinka niitä ilmaisee. Olisiko ensin järkevää pohtia, mistä jokin tunne kumpuaa ja sitten miettiä, kuinka aiheellinen se on. Voiko se edistää omaa ja toisten hyvinvointia, vai kenties myrkyttää ihmissuhteita ja elämänlaatua. Kaikenlaisia tunteita voi myös rakentavasti tuoda esiin. Vihan ilmaisemiseen ei välttämättä tarvita huutoa, eikä kateuden jäätävää käyttäytymistä kateudenkohdetta kohtaan. Surukaan ei aina vaadi itkua, eikä onnellisuus naurua. Puhumalla voi rakentavasti saada toiset tietoisiksi, mitä oman pään sisällä liikkuu. Mutta usein se on haastavaa, myönnän sen.

Olen tässä pohtinut, kuinka voisin helpottaa pahaa oloa, jota itse tunnen ihmisistä ja muista asioista johtuen, ja joista ehkä muutkin kärsivät. Miten voisin olla parempi ihminen, jotta näkisin ympärilläni enemmän aitoutta ja iloa, ja kuinka voisin itsekin tuntea enemmän onnellisuutta. Miten jokainen kohtaaminen voisi olla niin merkityksellinen, ettei tarvitsisi jäädä arvuuttelemaan, olinko tyhjänpäiväinen hetki jonkun päivässä. Ihailen ihmisiä, jotka saavat toisten olon tuntumaan tervetulleilta ja hyväksytyiltä. Sellaista lämpöä säteilee harvoista, mutta uskon, että sitä voi opetella. Voimme kehittyä siinä, kuinka kohtaamme ja kohtelemme muita. Ja aina on hyvä aloittaa itsestä: olenko muita kohtaan sellainen, jollainen haluan minuakin kohtaan oltavan. Ja toivon, ettei kukaan tosissaan halua tulla kohdelluksi paskaisesti ja sitä kautta oikeuta omaa vihamielistä tai välinpitämätöntä käytöstään muita kohtaan.

Välillä on niin masentavaa ajatella, kuinka maailmassa tulee aina säilymään pahuus, vaikka ihmiset kuinka yrittäisivät olla parempia. Täydellinen rauha ja autuus ovat saavuttamattomia. Taivaassa toki sitten, ainakin toivottavasti.  Tai jossakin siellä, minne täältä päädymmekään. Kaikista masentavinta olisi kuitenkin lopettaa edes yrittämästä kehittyä paremmaksi. Sellaiseen toivottomuuteen emme saa vajota, enkä usko niin koskaan käyvän. Aina on niitä, jotka jaksavat olla valoina tunneleiden päässä.

- Nora

Tee elämästä vapaaehtoista

Kun on PAKKO tehdä jotain, siitä tulee helposti vastenmielistä. Silloin luovuus pääsee valloilleen: tulee tiskattua, pestyä pyykkiä, käytyä kahdessa eri ruokakaupassa, pedattua sänky muutamaan kertaan, aloitettua pianonsoiton alkeet, järjestettyä kirjahylly uudelleen, askarreltua joulu-ja ystävänpäiväkortit etukäteen, katsottua kissavideoita netistä, kokeiltua eksoottista ruokaa (ja sen jälkeen ehkä vietettyä ihan syystä aikaa toiletissa) ja sheivattua itsensä viimeistä karvaa myöden. Kuulostaako tutulta? Hetket, jolloin välttelee viimeiseen asti jonkin pakollisen asian hoitamista.

Itse tulin viime vuonna mestariksi kehittelemään oheistekemistä opiskelulle. Tuntui vaikealta istahtaa esseiden pariin, kun tiesi, että on suollettava jotain järkevänoloista tekstiä paperille tai muuten esseen parissa vietetty aika olisi hukkaanheitettyä. Huomasin käyttäväni esseiden välttelyssä psykologista suojamekanismia: jos saisin huonon arvosanan, voisin selittää asiaa itselleni sillä, että tein sen niin lyhyessä ajassa. Onnekseni olen enimmäkseen oppinut siitä pois. Suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, että tämän lukuvuoden alussa päätin opiskella tosissani. Niin että oikeasti opin jotain. Olen myös saanut opiskella luovaa kirjoittamista niin urakalla, että olen tänä lukuvuonna saanut enimmäkseen kirjoittaa kaunokirjallisia tekstejä. Ja se on harvemmin tuottanut vaikeuksia, vaikka toisinaan onkin huonon kirjoittamisen päiviä.

Kirjoitusluovuuden virtaaminen vaatii minulla tietynlaista olotilaa. Jos olen liian väsynyt, on kirjoittaminen usein tahmeampaa. Samoin, jos olen liian surullinen, ahdistunut tai liian onnellinen (olen silloin niin levoton, että on vaikea pitää persettä penkissä). Enää en kuitenkaan jää odottelemaan inspiraatioita, koska etenkin kirjoitusopinnoissa on deadlinet, eivätkä opettajat kuuntele selityksiä "flow ei tullut kylään" tai muuta vastaavaa. Joskus pitää purra hammasta ja vaikka kiroillen kirjoittaa.

Pahinta on, kun asiat, jotka kokee intohimoikseen, eivät suju. Ne eivät innosta, eikä niihin jaksa tarttua, kuten ennen. Silloin kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitä ne asiat sinulle merkitsevät. Oletko asettanut itsellesi liikaa paineita ja vaatimuksia, jolloin hauskuus on lähtenyt valumaan viemäristä alas? Oletko tehnyt asioiden tavoittelemisesta liian kurinalaista ja väsytessäsi huomaat, että intohimotkaan eivät tuota enää puurtamisenhalua? Uskon, että ajoittain on normaalia epäillä itseään unelmia tavoitellessaan, mutta pakkopullaa ei saisi tehdä mistään, mistä ei ole pakko. On asioita, jotka yksinkertaisesti on hoidettava, kuten kämpän siivoaminen, laskujen maksaminen, kaupassa käyminen jne., mutta monien asioiden on lupa perustua vapaaehtoisuuteen. Meillä on vain yksi elämä - turha sitä on elää hampaat irvessä ja itku kurkussa. Mutta on myös hyvä muistaa, että liian helpolla ei kannata luovuttaa. Aina ne kivatkaan asiat eivät tuota onnistumiseniloa, mutta se ei tarkoita, etteikö asia taas jossain vaiheessa olisi niin. Mikään elämässä ei voi olla AINA kivaa. Mutta elämästä kannattaa pyrkiä tekemään niin mielekästä kuin mahdollista ja itseään olla pakottamatta mihinkään, mihin ei ole pakko.

- Nora

Rakkaudesta silloin ja nyt

Rakkaus on aihe, josta on aina kirjoitettu ja josta tullaan aina kirjoittamaan. Löysin kaapistani tekstin, jonka olen kirjoittanut 28.10.2011. Se kertoo rakkaudesta toiseen ihmiseen.

Olit kaikkeni siitä asti, kun sinua rakastin. Rakkauden hauras kosketus, vain sen kevyt hipaisu sai minut valheelliseen valtaansa, eikä päästänyt irti ennen kuin levottomasti liikahdin. Silloin oli jo myöhäistä havahtua todellisuuteen ja ymmärtää sen armottomuus. En saanut sinulta mitään, mutta veit minulta kaiken. Uskon. Toivon. Ja rakkauden.

Sanoit niin kauniita sanoja, niin hellästi, niin sulokkaasti ja koskettelit vartaloani, joka kuumuudesta paloi tuhkaksi, jotka heitit mereen hukkumaan. En tyydy pois nukkumaan, vaan jatkan elämääni kuin kipu, joka ei koskaan katoa, vaikka kuinka rukoilisi. Toivon vain löytäväni vielä jonkun, jota rakastan, jonkun, johon uskon ja jonkun, johon voin laittaa kaiken toivoni, ettei elämäni ole vielä kulkenut ohitseni.

En ajattele rakkaudesta ihan samalla tavalla enää. Nuorempana taisin laittaa aika paljon toivoa rakkauteen. Taisin liikaa ajatella, että ihminen, joka sinua rakastaa, on vastuussa onnellisuudestasi. Ei kokonaan, mutta suurimmaksi osaksi. Sittemmin olen tullut järkiini. Lopulta jokainen itse on vastuussa onnellisuudestaan, mutta silti muut ihmiset ja ympäristö vaikuttavat siihen.

Olen yhtä rakkaudenjanoinen kuin silloin. Ajoittain ehkä epätoivoinen sen suhteen, mutta en koskaan täysin toivoton. Rakkauden löytäminen tuntuu haastavalta. Joskus tuntuu, että järkeilen näissä asioissa enemmän kuin koskaan matikantunneilla, joissa järjen käytöstä olisi ollut jotain hyötyä. Mietin liikaa, kuinka kahden ihmisen elämät voivat kietoutua yhteen. Kuinka kahden ihmisen unelmat voi sovittaa yhteen. Elämä ei saa olla liian täynnä kompromisseja, mutta rakkaus vaatii niitä jonkun verran. Kuinka löytää rinnalleen ihminen, jonka vuoksi on valmis tekemään niitä ja joka on valmis tekemään samoin minun vuokseni. Eihän näihin valmiita vastauksia ole. Ei ehkä minkäänlaisia.

Kirjailija Aki Ollikainen sanoi pitämällään luennollaan Turun yliopistolla, että älä kirjoita sellaisesta, mitä et ole kokenut. Mietin, voinko kirjoittaa rakkaudesta, koska en ole ihan varma, olenko koskaan ollut rakastunut. Ihastunut olen, monta kertaa. Mutta rakastunut? Ehkä kerran. Ja tietenkin rakkautta on monenlaista, mutta nyt puhun romanttisesta rakkaudesta. Ja miten itseasiassa erottaa ihastuminen ja rakastuminen? Onko ihastuminen enemmän sellaista seksuaalista kihelmöintiä, seikkailunhalua ja rakastuminen turvallisen syvyyden kohtaamista sisimmässään? Sellaista, mikä voi kestää koko loppuelämän? Jos ihastuminen on tähdenlento kirkkaalla yötaivaalla ja rakastuminen koko yön yli kestävä auringonpaiste?

Oli miten oli. Rakkautta on, ehkä kaikkialla, mutta näen siitä vain osan. Jossain on joku minua varten ja minä jotain. Ei pidä luopua toivosta, vaan nauttia siitä vapaudesta, mitä sinkkuus pitää sisällään. Jonain päivänä vielä kaipaan sitä.

- Nora

Elämäni viimeiset viisi vuotta

Vaikka otsikosta voisi päätellä, että olen kuollut ja kirjoitan elämäni viimeisistä vuosista, niin sitä en tee. Koska a. en ole kuollut ja b. tuskin siitä itse kirjoittaisin. Aion kertoa asiasta, josta en ole aikaisemmin avoimesti täällä puhunut. Olen vasta viime aikoina itsekin hyväksynyt sen ja löytänyt voimaa aloittaa matkan, joka tulee olemaan pitkä. Kirjoitan siitä, kuinka viimeisten kuluneiden viiden vuoden aikana olen sairastanut syömishäiriöitä.

Kaikki alkoi vuoden 2011 kesällä. Menin Naantaliin kesätöihin, jolloin muutin siksi ajaksi Vaasasta äidin luota isän luokse. En ole oikein varma, miksi, mutta rupesin kärsimään kovista vatsakivuista ruokailujen jälkeen. Isän luona syötiin aika rasvaista ruokaa karppihengen mukaisesti, se saattaa olla yksi syy. Niinpä rupesin syömään vähemmän, koska silloin vatsakivut menivät nopeammin ohi. Palatessani kesän lopulla takaisin Vaasaan, annoskokoni jäivät tottumuksesta pieniksi. En kiinnittänyt asiaan sen suuremmin huomiota. Oli vain ihanaa, kun syömisen jälkeen ei tullut kipuja.

Aloitin lukion toisen vuoden ja heti alussa menin käymään terveydenhoitajan luona erään toisen asian vuoksi. Terveydenhoitaja sanoi, että olen laihtunut. Olin vähän yllättynyt, mutta tuntui hyvältä kuulla, että olin hoikistunut. Terveydenhoitaja sanoi, ettei minun tarvitse laihduttaa. Vastasin, että ei minunkaan mielestäni. Sovimme uuden ajan ja lähdin tyytyväisenä päivän oppitunneille.

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin miettiä yhä enemmän ulkonäköäni. Olin alkanut pohtia sitä lukion ensimmäisen vuoden alun jälkeen. Sinänsä aika myöhään, koska yleensä "vartalokriisit" iskevät yläasteella, kun etenkin tytöillä alkaa silloin tapahtua suurempia fyysisiä muutoksia. Mutta itse olin koko seiskaluokan ajan fyysisesti niin sairas, ettei minulla mitenkään riittänyt voimia ajatella ulkonäköäni. Silloin ei vielä tiedetty, että minulla on keliakia, joten kärsin reilun vuoden ajan kovista nivelkivuista sekä kovenevista vatsakivuista. Kun sain keliakia-diagnoosin ja aloin saada voimia takaisin, ajatukset siirtyivät muihin juttuihin. Kasiluokka meni totutellessa uusiin ruokiin keliakian myötä ja samalla yritin pitää itseni kasassa koulukiusaamisen musertavassa otteessa, jota kesti koko yläasteen ajan.

Syksyllä 2011 painoni jatkoi laskemistaan. Joka kerta, kun olin käynyt kouluterveydenhoitajan luona, vaaka näytti yhä vähemmän. Terveydenhoitaja pyysi minua puhumaan äitini kanssa. Sanoin yrittäväni. Ensimmäinen keskustelu äidin kanssa meni kutakuinkin näin:

- Niin, mä oon käynyt terveydenhoitajan luona, kun mun paino on tippunut jonkin verran.
- Mitä sä tarkoitat? Oksenteletko sä vai?
- Ei en, ei siis mitään sellaista.

Eikä se ollut mitään sellaista. En vain syönyt tarpeeksi, koska aloin pelätä ruokaa koko ajan enemmän ja enemmän. En sietänyt täyden vatsan tuntua, enkä voinut syödä, jos minulla ei ollut nälkä. Revin sämpylöistä sisukset ja jätin maidon pois, jotta kaloreita tulisi vähemmän. Liikuin joka päivä kaksi tuntia. Loppuvuodesta 2011 oli vanhojentanssit, mutta itse osallistuin vain illallisosuuteen. Stressasin itseni melkein hengiltä miettiessäni, kuinka ikinä pystyn syömään KOLMEN ruokalajin illallisen. Kun katson itsestäni kuvaa siltä illalta, en voi kuin itkeä.

En kuitenkaan lopettanut sitä, mitä olin aloittanut. Hidasta itsemurhaani. Onneksi minua ei kuitenkaan jätetty yksin, vaikka silloin en olisi mitään yhtä paljon toivonut. Helmikuussa 2012 menin äidin kanssa lääkäriin, jossa kuulin ensimmäistä kertaa olevani sairas. Sain diagnoosin anoreksiasta. Automatkalla kotiin äiti laski käden polvelleni ja kuiskasi itkunsa lomasta, että "me selvitään tästä". Me. Ajattelin silloin, että älä sano me, koska en halua pilata sinunkin elämääsi. Itkin ja olin varma, etten selviä. En koskaan. Jo ajatus 100 gramman painonnoususta tuntui nujertavalta.

Sain ympärilleni tiimin, johon kuului psykologi, fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti ja lääkäri. Jatkoin terveydenhoitajan luona käymistä. Parantuminen sai kunnon sysäyksen, mutta edelleen minulta puuttui se palavin palo parantua. Ei sitä tullut missään vaiheessa. Otin kuitenkin avun vastaan ja yritin parhaani äitini ja siskoni vuoksi. Pääsin pois vaarallisesta alipainosta ja silmäni alkoivat saada eloa. Koko ajan olin kuitenkin hirvittävän peloissani. Samalla, kun anoreksia oli alkanut kehittyä, aloin masentua. Siitäkin toipuminen vei aikaa. Elämä tuntui vieraalta. Sellaiselta, joka oli kuollut, vaikka minä olin se, joka olin tekemässä kuolemaa.

Kun keho on yli vuoden ajan ollut jatkuvassa rääkissä ja se alkaa saada enemmän ruokaa, se ottaa sen vastaan. Ahneesti. Kesällä 2012 aloin saada ahmimiskohtauksia. Pikkuhiljaa ne pahenivat ja vuoden 2013 keväällä aloin masentua uudestaan. Kirjoitin ylioppilaaksi ja kesän 2013 jälkeen muutin Naantaliin isäni ja äitipuoleni luokse viettämään välivuotta. Opiskelin luovaa kirjoittamista ja personal traineriksi. Yritin löytää elämälleni suuntaa. En päässyt ahmimiskohtauksista eroon, vaan usein ne ryöppysivät päälle, kun kävin Vaasassa. Keväällä 2014 pääsin töihin pieneen matkatoimistoon ja muutin omaan asuntoon. Olin silloin todella yksinäinen. Ahmiminen paheni.

Onnekseni pääsin yliopistoon syksyllä 2014. Silloin aloin saada takaisin elämäniloa ja tuntui, että elämälläni oli jokin tarkoitus. Pari kuukautta meni todella hyvin. Elämä oli uutta ja jännittävää. Tutustuin ihaniin ihmisiin ja tein hauskoja asioita. Mutta sitten loppuvuodesta 2014 ahmiminen alkoi jälleen. Se alkoi räjähtää käsiin. Mutta sitten tapahtui toinen onnenpotku. Tutustuin paremmin neljään ihanaan nuoreen naiseen, joiden ystävyys veti minut ulos ruokahelvetistä. Kävimme pitkillä lounailla, juttelimme Facebookissa yömyöhään ja avauduimme toisillemme. Puhuin ensimmäistä kertaa elämässäni vapaaehtoisesti murheistani, eivätkä he tuominneet minua, vaan tukivat.

En kuitenkaan saanut itseäni vieläkään kontrolliin, vaan keväällä 2015 sairastuin bulimiaan. Se kulkee yhä matkassa, mutta nyt alan jo nähdä sille loppua. Olen vihdoin hakenut ammattiapua ja valmis aloittamaan pitkäkestoisen terapian, jonka avulla voin jättää lopullisesti kaiken tämän taakseni. Se tulee viemään aikaa, se on selvää, mutta nyt vihdoin voin vilpittömästi sanoa itselleni, että olen valmis. Haluan parantua itseni vuoksi.

Ajatus siitä, että jonain päivänä tämä kaikki on ohi, tuntuu vielä kaukaiselta, mutta ei enää mahdottomalta. Olen ollut väsynyt tämän kaiken vuoksi ja edelleenkin se välillä uuvuttaa, mutta onneksi elämänhaluni on nyt vahvempi kuin moniin vuosiin. Näen tulevaisuuden valoisana. Haluan kiittää rakkaitani siitä, että he ovat jaksaneet tukea, ja rakastavat minua, vaikka olen kaukana täydellisestä. Kiitos äiti, ettet ole luovuttanut suhteeni, etkä antanut minunkaan koskaan luovuttaa. Kiitos Suvi ehdottomasta rakkaudestasi. Ja haluan kiittää ystäviäni, jotka ovat kuunnelleet, lohduttaneet ja kannustaneet. En halua edes ajatella missä olisin ilman heitä. Paljon kauempana tästä, missä nyt olen. Kiitos Siiri, että olet potkinut eteenpäin. Enimmäkseen lempeästi, mutta olet myös ollut se, joka on saanut minut repimään pääni pois perseestä. Kiitos Emilia, olet maailman superin kannustaja! Ja kiitos Meri, sinun ymmärtäväisen lämpimät silmäsi ja sanasi ovat pyyhkineet monet huomaamattomat kyyneleet poskiltani. Ja Laura, kiitos, että olet myös jaksanut rohkaista ja auttaa pysymään järkevänä.

Ja kaikki te, jotka painitte syömishäiriön kanssa tai pyöritte minkä tahansa muun murheen syövereissä, voimia <3 Pitää kai vaan luottaa prosessiin, ottaa apua vastaan ja antaa itselleen aikaa. Ajoittain astua epämukavuusalueelle ja uskaltaa puhua, vaikka sydän kuinka tuntuisi lukitulta ja suu umpeenneulotulta. Jokainen ansaitsee olla onnellinen. Nyt sen ymmärrän ja myönnän, etten ole niin onnellinen kuin voisin. Toivon, että jokainen löytäisi voimia aloittaa matkan, joka tekee itselleen lopulta hyvää, ja joka on välttämätöntä elämänlaadun parantamiseksi.

Kun mieleni on tehnyt luovuttaa, olen kysynyt itseltäni: Kuinka paljon jäisi kesken, jos kaikki päättyisi tähän? Niin kauan kuin vastaus on "liikaa", on kaikki vielä hyvin.

<3:lla Nora

Olit siinä, olit se

Unessa sen tunsin, kuinka en herätessäni ollut enää yksin. Vuoteeni reunalla istuit ja huohotit. Varjoista olit ilmestynyt ja odotit, että minussakin alkaisi hengitys kulkea. Mutta peitto painoi raskaasti, keuhkot jäivät ahtaasti sisä- ja uloshengityksen väliin. Istuit silti ja odotit.

Ennen aamua en herännyt. Näin unta, sitä sinäkin näit. Olit siinä, olit se. Näin unta, enkä ennen aamua herännyt.

Vuoteeni reunalla lakanoissa painauma, kuin jokin minua elävämpi olisi siinä istunut. Minua katsonut ja melkein koskenut. Mutta silloin olisin herännyt. Aamulla tyhjässä huoneessa unesta heränneen pelko, että joku olisi voinut yöllä tukehduttaa tyynyyn. Hitaasti heräsin, nukahtaminenkin oli vienyt aikaa.

Päivisin katosit mielestäni, mutta öisin tulit takaisin. Taas varjoista tulit. Taisit pehmeästi askeltaa ja aina ennen tuloasi ehdin nukahtaa. Lausuin "hyvää yötä", mutta monta kertaa siitä tuli paha. Näin unta. Olit siinä, olit se.

- N.P

Mikä ravisuttaa hereille?

Pelko. Jännitys. Epätoivo. Kaipaus. Usein ikävöin. Inhoan sitä, kun alakulo valahtaa ruumiiseeni arkipäivän iltana, kun kaikki on jo valmiiksi tavallista. Elämän pitäisi olla yhtä juhlaa ja monille se onkin. Elämä on lahja, jota ei pidä rikkoa liian rajusti käsitellen, mutta usein iltani kuluvat väitellen itseni kanssa, missä kaikessa on järkeä. Vai onko missään? Tarvitseeko olla? Jos tarvitsee, olen heikoilla.

Kävelin kotiin kauppakassin kanssa, joka oli painavampi kuin osasin ostoksia tehdessä arvata. Olisiko pitänyt jättää jotain hyllyyn? Se suklaalevy...ei ainakaan niitä kuivattuja viikunoita, ne olivat alennuksessa. Mielestäni elämässä pitää olla ajoittaisia pieniä nautintoja, joita ei syyllisyys saa turmella. Silloin uuvahtaa elämän savuisuuteen, joka estää hengittämästä ja tuntemasta vapauden, joka meitä kaikkia ympäröi, vaikka aina emme sitä huomaa. Monet elävät tyytymättöminä, vaikka lähes aina voisivat itse tehdä elämästään parempaa. Tiedän, ettei se ole helppoa. Joku viisas on joskus sanonut kutakuinkin näin, että "vain itse voi muuttaa asioita, ja sehän se ongelma tässä onkin." That´s right. Aina ei löydy voimia, uskallusta tai sitä viimeistä sysäystä muuttaa asioita.

Minut ravisuttaa hereille monet asiat. Pelot, jännittävät jutut, voimakkaat tunteet, musiikki, kirjoittaminen. Ne saavat minut tiivistämään elintahtiani, hyvällä ja huonolla tavalla. Jokainen on hyvä jossain, itse olen asioiden tekemisessä ongelmiksi. Ajoittain väsyn sisäiseen elämääni, joka haluaa valvottaa öisin ja tekee minusta kuolleen päivisin. Tiedättekö, mikä olisi mahtavin keksintö ihmiskunnan historiassa? Sellainen, että elämästä voisi ottaa lomaa ilman, että tarvitsisi kuolla. Paluulippu elämään siis kiitos. Uskon, että tätä lukee joku siihen kykeneväinen, joten ideaa saa käyttää ja vähän on pakkokin.

No mutta. Nyt on viikonloppu ja tiedättekö, en enää välitä viikonlopuista. Tai en tällä hetkellä välitä. En välitä viikonpäivistä. Tunsin tänään kotiin kävellessäni raskaan huohotuksen - spinning-tunnillakin hengittäminen oli vaivattomampaa. Ehkä se johtui säästä, joka oli liian harmaa alkavaksi kevääksi. Ehkä se johtui kirjoitus-tehtävästä, jonka olin unohtanut palauttaa ajoissa. Tai ehkä se johtui siitä, että kotona minua odottivat vain runoni, vaikka oli perjantai-ilta.

- Nora