Taide on masennukseni. Useimmiten se tulee luokseni, kun olen alakuloinen. Se elää kanssani surua, välillä tunnen sen olevan osa sitä. Se on kaikki mitä minulla on. Välillä ahdistus on kaikki mitä minulla on. Tai luulen niin. Aina alakulon hetkinä luulen niin. Taide merkitsee minulle lähinnä kirjoittamista. Kuuntelen musiikkia, mutta tekstejä tuotan itse. Musiikki on kuitenkin iso osa luovia prosessejani.
Usein runoni ovat synkkiä, mutta niissä saattaa olla toivonpilkahduksia. Monet muutkin tekstini ovat rankoista aiheista ja surumielisiä. Sellainen lähestymistapa on aina tuntunut kaikkein luontevimmilta. Minusta onnellisuudesta kirjoittaminen on tylsää. En saa siihen samanlaista syvyyden kokemusta kuin surullisemmista asioista kirjoittaessani. Olen taiteen suhteen hyvin melankolinen. On kyse sitten omasta kirjoittamisestani tai esimerkiksi jonkun säveltämästä kappaleesta. Surumielisyys kunniaan.
Kirjoittamiseen puran pelkoni ja pahan oloni, myös sitä kautta se on masennukseni. Olen kirjoittanut kuolemasta, koska pelkään kuolemaa. Olen kirjoittanut elämästä, koska pelkään elämää. Olen kirjoittanut väkivallasta ihmissuhteissa, koska tunnen niin suurta pahaaoloa niiden puolesta, jotka ovat ajautuneet muiden hyväksikäytettäviksi. Olen kirjoittanut ikävästä, koska kärsin usein selittämättömästä haikeuden tunteesta. Olen kirjoittanut syömishäiriöistä, koska ne ovat vieneet minulta ja niin monelta muultakin elämän focusta väärään suuntaan. Olen yrittänyt parantaa itseäni kirjoittamalla. En ole parantunut, mutta vahvistunut olen.
Taide tarjoaa minulle tilan vajota sallittuun synkkyyteen, jota kautta voin itkeä ikävää ja siten saada voimia hymyillä ja olla muuten onnellinen. Eräs ihana ystäväni kirjoitti minulle kirjeessään, että "joskus piilotat itsesi maailmalta luovuutesi tiukkaan syleilyyn" ja hän on aivan oikeassa. Niin minä välillä teen ja se on tapani koota itseni hymyyn ja päästä lähemmäs aitoutta, jota maailma pitää sisällään.
- Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti