Minulle kaunis on vielä jotain liian sairasta. Avaruus alue, josta ei ole paluuta. Sanon peilin edessä: elämä pakenee minulta, siitä en saa otetta. Myöhemmin kuva hajoaa. Koska elän menneisyydessä, en aavista sitä yhtään.
Toisinaan aurinko polttaa iloni kuin talvisin tuli lämmittää takassa puita. Ensin se valehtelee hyvästä, mutta lopulta saa kaiken tuntumaan pahalta. Miksi juuri silloin kun haluaisi itkeä, pitäisi nauraa. Surun sekaan asettuu syyllisyys.
Roihahdan huutoon ja asetan hiiltyneen olemukseni kylmälle kivelle odottamaan, että tuuli veisi minut kauas pois. Rupeaa satamaan, häviän kokonaan. Liukenen hapen ohueeseen ilmaan. Kuulen vastauksia kysymysten joukossa, mutta niistä en saa selvää.
Hetki kerrallaan puristusvoima palaa. Sormet eivät päästä irti elämästä kuin kirjoista, jotka putoavat sivut auki taittuen lattialle. Huulet maistuvat suudelmille, ajatukset avautuvat uusille mahdollisuuksille. Peili särkyy lattialle, uutta ei osteta tilalle. Elämä on tunne, ei katse, joka tuijottaa takaisin.
- Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti