Kun todellisuus lyö vasten kirjallisuuden opiskelijan kasvoja

Tällä hetkellä ehkä useimmin sanomani lause kuuluu näin: Mulla on ihan hirveä kiire, kun kirjoittamista on niin paljon ja koko ajan vaan tulee lisää. Ja se on täysin totta. Olen ylityöllistetty, mutta itsepähän aikatauluni ja tekemiseni suunnittelen. Aion saada tältä lukuvuodelta yli 60 opintopistettä kasaan, koska viime vuonna en päässyt tavoitteeseen. Ja aion olla mukana ainejärjestöni toiminnassa ja elää muutakin elämää. Siinä kieltämättä on haastetta, etenkin ihmiselle, joka suorastaan vihaa järjestelmällisyyttä. Jo kaiken suunnittelu vie niin paljon aikaa.

Sen sijaan, että vaan hokisin, että mulla on kiire, niin kerron tarkemmin, miksi elämäni on aikataulutettu minuutilleen (noin niin kuin kuvitteellisesti, koska vain luennot ja kokoukset ovat kellotettuja). Minua työllistävät:

1. Luovan kirjoittamisen aineopintojen seminaari. Se kestää koko vuoden ja keväällä minulla on oltava kirjoitettuna esikoisromaanini käsikirjoitus. Luentoja on yksi viikossa, itsenäistä tekemistä tuplatripla kertaa enemmän.

2. Luovan kirjoittamisen aineopintojen draama-kurssi. Joulukuussa minulla on oltava valmiina jonkinlainen näytelmä. Sen ei tarvitse opettajan mukaan olla täydellinen, koska kolmessa kuukaudessa on ihan mahdotonta saada kasaan täysin valmis esitys. 18.12 meillä on pitkä workshop päivä Logomossa, jossa ammattinäyttelijät esittävät kohtauksia näytelmistämme. Se jos jokin motivoi!

3. Luovan kirjoittamisen aineopintojen lyriikka-kurssi. Tämä ei ole ihan niin työllistävä kuin kaksi edellistä ja lyriikka on yksi rakkauslajeistani, joten tähän panostan, vaikka olisin kuinka burnoutin partaalla. Tommi Parkko on pitänyt meille nyt muutamia luentoja ja ne ovat olleet todella mielenkiintoisia. Meillä on yksi pitkä luento viikossa ja kotitehtävinä on ollut erilaisten runojen kirjoittamista.

4. Kirjoita julkaistavaksi -kurssi, joka on myös luovan aineopintoihin kuuluva. Meillä on tässä pieni opiskelijaporukka, jonka tehtävänä on vastata kahden seuraavan Ote-verkkolehden sisällöstä. Me sekä tuotamme juttuja että keräämme niitä ja editoimme. Ensimmäinen dedis on ihan pian. Eilen (27.10) haastattelin tänä vuonna esikoisteoksensa julkaissutta Jussi Seppästä hänen novellikokoelmastaan Kymmenottelu (joka on ehdolla Helsingin kirjallisuuspalkinnon saajaksi) ja keskustelimme myös kirjailijuudesta. Haastattelu sujui erinomaisesti, vaikka en ole ikinä noin virallista tapahtumaa yksin hoitanut. Kurssi on muutenkin osoittautunut todella kiinnostavaksi.

5. Ruumis ja teoria -kurssi, joka on virtuaaliopetuksena toteutettu eri yliopistojen välillä. Se on yksi mielenkiintoisimpia kursseja, joita olen tähän asti käynyt ja vähemmän työläs kuin esimerkiksi luovan kurssit. Tämä liittyy pääaineeni, kotimaisen kirjallisuuden, opintoihin.

6. Maanantaina alkoi Kotimainen nykydraama, jonka aikana luemme yhdeksän näytelmää ja suuntaamme Helsinkiin katsomaan Olipa kerran minä -näytöksen, josta teemme neljän liuskan lopputyön. Tänään luen Draaman peruskäsitteitä ja tiivistän 60 sivun tekstin kahden liuskan referaattiin. Luojan kiitos tämä on mielenkiintoista, muuten hautautuisin viltin alle juomaan teetä ja tuijottamaan seinää.

7. Kirjoittamisen lajit ja käytännöt -kurssi on alannut vähän aikaa sitten ja siellä tutustumme kolumnin, kritiikin, esseen ja lehtiartikkelin kirjoittamiseen. Tämä menee niin, että joka toinen viikko on johdatusluento yhteen edellä mainituista lajeista ja sitten harjoitusryhmissä käsittelemme jokaisen kirjoittamia tekstejä. Tähän mennessä olemme käsitelleet kolumnin, seuraavaksi on kritiikki. Meillä on ihan huippu luennoitsijoita!

8. Tänään alkoi Median tuotanto ja vastaanotto -kurssi, joka minulta jäi viime vuonna käymättä mediatutkimuksen perusopinnoista. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja suhtaudun tähän vakavasti; aion oppia jotakin, mieluiten kaiken. Tästä on luvassa ryhmätyö ja lopuksi tentti.

9. Parin viikon päästä alkaa Teoriapraktikum, jossa syvennymme kotimaisen kirjallisuuden tutkimiseen. En osaa vielä oikein odottaa, että mitä on luvassa, mutta varmasti istumista, kuuntelemista, lukemista ja kirjoittamista.

10. Ennen joululomaa ajattelin rykäistä Nykykirjallisuus-kurssin myös pakettiin itsenäisesti opiskellen. Tämä tapahtuu, jos olen elossa vielä sitten, kun olen selviytynyt kaikesta yllä olevasta. Luotto on kova.

Kaikelle tälle löytyy vastapainoa yliopistoliikunnasta, ainejärjestötoiminnasta ja omista luovista hetkistä iltaisin, kun saa vain kuunnella jotain ihanaa musiikkia ja kirjoittaa runoja vailla päämäärää tai uppoutua johonkin romaaniin, jota ei tarvitse myöhemmin analysoida. Ja välillä vain olen tekemättä yhtään mitään, vaikka siihen en kyllä täysin ilman syyllisyyttä kykene. Paheitani ovat myös viihteelliset televisio-ohjelmat, joiden parissa pari tuntia vilahtaa kuin joku olisi ne tunnit poistanut vuorokaudesta. Mutta eivät kaikki paheet ihmistä pahenna, tekevät vain hieman laiskan.

Ihanaa viikon jatkoa kaikille! Paheilkaa ja ahkeroikaa!

<3:lla Nora

Vieras

Vieras vieressä,

olemuksessa jotain tuttua,

samaa surua,

jota jo vuosia olen katsonut,

itsekin kokenut.

-N.P

Olen.

Olen näkymätön osa nähtyä maailmaa.

Olen rauhan rikkova sota,

minut tällaisena ota.

Olen lapsena kuollut aikuinen,

elämästä nauttinut varas,

tällaisena paras.

Olen lakastuva puu

         rakastuva suu

saippualla pesty posliiniastia

lattialle särkynyt soittorasia.

Olen iskuilla rikottu ääni,

minun on käsketty pitää pääni

kiinni ja lakattava olemasta.

Mutta kieltäydyn kuolemasta.

Uudestaan.


-N.P

Eteenpäin, koko ajan

Olen jo jonkun aikaa tuntenut jotain selittämätöntä hyvää oloa jostain. En ole oikein osannut sanoa, että mistä, mutta parin viime päivän aikana se on alkanut valjeta minulle. Huomaan taas tulleeni rohkeammaksi. Ihan piirun verran, mutta se tuntuu pirun hyvältä. Kun aloitin luovan kirjoittamisen aineopinnot, tajusin nopeasti, että niillä luennoilla jokaisen on oltava äänessä, halusi tai ei. On esiteltävä omia tekstejään, otettava vastaan palautetta ja annettava sitä muille. Niillä luennoilla ei voi istua tuppisuuna, eikä vajota omiin ajatuksiinsa.

Aluksi minua ahdisti. Ennen luentoja jännitti ihan hirveästi ja yritin valmistella mahdollisimman tarkasti, kuinka esittelen kirjoituksiani ja ideoitani ja miten asettelen naamani ja kaikkea muuta älytöntä. Nykyään otan rauhallisemmin. Etenen tilanteiden mukaan ja näen muutkin ihmisinä.

Tähän kaikkeen liittyy myös se, että usein ajattelen, etteivät minun mielipiteeni tai juttuni kiinnosta muita. Ettei ketään kiinnosta kuulla, mitä sanottavaa minulla on jostakin tekstistä. Mutta sitten mietin asiaa siltä kantilta, että itse ainakin mielenkiinnolla otan vastaan muiden palautteet ja fiilikset kirjoituksistani. Miksi sitä sortuu niin helposti pitämään omia mielipiteitä jotenkin muita vähäpätöisempinä?

Ja olen myös ymmärtänyt, ettei elämässä voi päästä eteenpäin, jos ei uskalla olla rohkea. On luotettava itseensä, ainakin suurimmaksi osaksi. Heikkoja hetkiä tulee silloin tällöin ja se on inhimillistä. Mutta kaikki turha pelkääminen on hyvä jättää vähemmälle oman mielenterveyden kannalta. Välillä edelleenkin jännitys kohoaa taivaisiin, kun vuoroni sanoa jotain, lähestyy, mutta olen oppinut rauhoittelemaan itseäni, jotta tilanne ei mene yli. Kun luovan luennot alkoivat, mietin, että hyvä, kun nyt joudun näihin tilanteisiin lähes päivittäin, niin saan siedätyshoitoa, mutta samalla ajatus ahdisti suuresti. Huomaan kuitenkin, että siedätyshoito on jo nyt tuottanut tuloksia. Ja se tekee minut iloiseksi. Näen toivonkipinöitä siitä, että alan pala palalta vapautua negatiivisista tunteista itseäni kohtaan. Eteenpäin mennään, koko ajan.

<3:lla Nora

Pelasta mut vieraalta rakkaudelta!

Tarvitsen jotain tuttua ja turvallista kokeakseni jotain vaarallista. En uskalla sukeltaa, jos pelastusrengas ei ole heitetty veteen. Tarvitsen pakotien takaisin. Mä vaan tarvitsen sen.

Mun täytyy tietää, etten ole tekemässä mitään peruuttamatonta. Etten ole luopumassa elämästäni kenenkään toisen vuoksi. Välillä sitä tietenkin tahtoo pois omasta elämästä, mutta myöhemmin sitä kuitenkin katuisi. Periksiantamista katuisi. Ei kenenkään elämä ole niin paljon parempaa kuin toisten. Mun pitää muistaa se.

Ja mun täytyy olla päästämättä ketään niin lähelle niin nopeasti. Mitä nopeammin kaikki alkaa, sitä nopeammin ne myös päättyy. Osaan lähteä sanomatta mitään. Anteeksi te, joille olen niin tehnyt. Se johtui musta, ei teistä. Tai sillä tavoin teistä, että tulitte niin lähelle, enkä mä oikein pystynyt sanomaan, että pysähtykää. Joten mä vaan katosin. Te ehkä jatkoitte epämääräistä liikehdintää ja sitten haukuitte mua idiootiksi. Olin sellainen.

Mun täytyy pysyä turvassa vieraalta rakkaudelta, koska se saa mut jäämään yksin. Aina kun kaikesta tulee liian vierasta, mä pakenen ja oon hetken poissa. Sen jälkeen tuun varovaisesti takaisin ja puhun vain niille, jotka ovat tuttuja ja turvallisia. Te pelastatte mut vieraalta rakkaudelta, joka olisi tehnyt elämästäni vierasta.

Välillä mä en tunne itseäni. En yhtään tiedä, kuka olen, kun olen rohkea. Olen niin tottunut itkemään. Vierastan elämästä nauttimista. En vaan osaa pysähtyä, vaikka olen koko ajan paikoillani. Tässä tutussa ja turvallisessa. Välillä kuitenkin ympärilläni on jotain vierasta, mutta se on siihen itse tullut ja mä vaan yritän työntää sitä pois. Sulkea ulos mun elämästä. Koska noin lähelle ei saa tulla, jos ei tunne mua.


-Nora

Elämä

Kiitos, rakastan sinua, perhettäni
elämässä, kirjassa
kiitos perhe, sinä, elämäni
Rakastan sinua kirjassa
Rakastan perhettä elämässä
kiitos kirja
kiitos elämä
kirjoissa sinä
elämässä perhe
rakastan kirjoja, elämää
elämä rakastaa kirjoja
kirjoissa perheeni, sinä.

Siinä runo, jonka kirjoitin luovan kirjoittamisen draaman luennolla. Meille annettiin tehtäväksi valita neljä sanaa, jotka haluaisi säästää, jos kaikki muut sanat katoaisivat maailmasta. Kun olimme miettineet ne, saimme valita vielä kaksi lisää. Sitten opettaja pyysi meitä kirjoittamaan niistä kuudesta sanasta runo, jossa sanoja sai taivuttaa. Kirjoittaa piti niin kauan, kunnes opettaja sanoi, että riittää.

Elämä, perhe, sinä, kiitos, rakastan, kirja. Ne sanat tahtoisin jättää, jos kaikki muut otettaisiin pois. Rakastan elää, tahdon elää. Perheeni on aarteeni elämässäni. Sinä merkitsee kaikkia minulle tärkeitä ihmisiä. Kiittää pitää, samoin kertoa rakastavansa. Ja kirja...kirjat...ne pitävät mielenterveyttä yllä. Välillä on pakko päästä pois omasta elämästä.

Aluksi tuollaiset tehtävät tuntuvat mahdottomilta, mutta lopulta huomaa, että ne voivatkin viedä syvälle. Niistä saa tietoa syvimmistä mietteistä, sillä jostain alitajunnasta ne kumpuavat, koska yleensä tällaisten tehtävien tekoon ei anneta paljon aikaa. Luennolla jokainen luki oman runonsa ääneen ja siellä oli mielettömän hauskoja tapauksia. Vittu oli aika suosittu sana...

Alan jo rentoutua tällaisten tehtävien äärellä, koska ymmärrän, että niiden tarkoitus on herätellä luovuutta. Ei tarvitse saada mitään päivänvaloa kestävää aikaiseksi. Tärkeintä on heittäytyä ja heittää turha kriittisyys romukoppaan. Sillä tavoin näistä on oikeasti hyötyä.

Ehkä välillä pitäisi jättää turha kriittisyys pois elämän muiltakin osa-alueilta ja vain heittäytyä hetkeen. Ei pelätä ja analysoida niin paljon niin turhaan. Elämä, kuten kirjoittaminenkin, sujuvat omalla painollaan. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa, mutta kaikki se kuuluu olemassaoloon.

<3:lla Nora

Ei niin pahasti, että sattuisi.

Elämässä kuulee kaikenlaista sanottavan. Jotkut niistä ovat sellaisia, jotka olisi voineet jäädä kuulematta. Niin paljon turhanpäiväistä paskaa tiputetaan niskaamme ja katsotaan, luhistummeko. Emme aina romahda julkisesti. Näytös kestää, kunnes esirippu sulkeutuu. Kunnes jäämme yksin. Kun ihmiset tuntuvat pahoilta, tahdomme jäädä yksin. Mutta juuri siihen satuttavat sanat pyrkivät. Ne tahtovat meidän uskovan, ettemme ole mitään.

Sain luovassa kirjoittamisessa kotitehtäväksi miettiä, mikä on kauneinta ja ruminta, mitä minulle on koskaan sanottu. Ajattelin tehtävän kuullessani, että mieleeni tulee heti kaikkea julmaa, mitä olen joutunut kuulemaan, mutta yllätyksekseni asia menikin päinvastoin. Oli jopa vaikeaa päättää, minkä niistä kauneimmista minulle osoitetuista sanoista valitsisin. Huomasin, että niitä olikin paljon. Monia sellaisia pienia asioita, joista olen tullut todella onnelliseksi. Ei siihen loppujen lopuksi paljon vaadita, että saa toisen hymyn korviin. Ei ainakaan minun kohdallani. Kiitos niistä kaikista kauniista sanoista ja eleistä, joita olen elämäni aikana kuullut. Etenkin heikkoina hetkinä ne valavat uskoa.

Olen elänyt nuoruuden, jossa olen saanut osakseni julmaa kohtelua. Yläasteaikaisen koulukiusaamisen vuoksi voisin kertoa moniakin sellaisia asioita, joita en olisi halunnut kuulla. Joita en olisi ansainnut kuulla. Mutta niitä sanoja pohtiessani huomaan, etteivät kiusaajat pystyneet ikinä sanomaan mitään sellaista, mikä olisi todella sattunut. Ne ihmiset olivat minulle täysin merkityksettömiä, he eivät tienneet minusta mitään. Vaikka tietynlaisia arpia kannan yhä mukanani kiusaamisesta johtuen, niin mitään niin pahaa kiusaajat eivät koskaan onnistuneet laukomaan, että minuun yhä sattuisi. Uskon myös, että kaikki ne kauniit asiat luovat tasapainoa tunteisiini ja auttavat minua taistelemaan rumuutta vastaan.

Kauniiden asioiden ääneen sanomista ei saisi ikinä vähätellä. Parhaimmillaan niillä on jopa eheyttävä vaikutus toiseen ihmiseen. Ne voivat pelastaa jonkun päivän. Ne voivat auttaa jotain saamaan itsevarmuutensa takaisin. Ne voivat osoittaa, kuinka tärkeä joku on. Nyt elämässäni on monia merkityksellisiä ihmisiä, joiden seurasta toivon saavani nauttia koko loppuelämän. Ja heille aion sanoa vielä monia kauniita asioita, koska he ansaitsevat kuulla niistä jokaisen.

Yhteiskuntamme elää tällä hetkellä vihaista aikaa. Huomiomme kiinnittyy vain epäkohtiin, jolloin hyvät asiat jäävät huomaamatta. Mutta sille voimme tehdä jotain. Voimme vaikka aloittaa siitä, että hymyilemme vastaantulijoille, jo se luo hyväksyvämpää ilmapiiriä. Sellaista, jossa on tilaa kauneudelle. Toivon, että ihmiset kuulisivat ja puhuisivat enemmän hyvää toisistaan. Ja toivon, ettei meidän tarvitsisi miettiä niin paljon sitä, kuinka vahvoja olemme. Silloin joutuu samalla punnitsemaan sitä, missä menee romahtamisen raja. Aika raskasta, vai mitä? Olisipa mukavana oleminen ja kauneudessa pysyminen helppoa.

<3:lla Nora

Väliaikaista.

Mulla on nyt kirjoittamisessa meneillään sellainen vaihe, että tuntuu, etten osaa enää kirjoittaa. Sanat asettuvat kömpelösti, ilmaisuni on heikkoa ja persoonatonta. Tai sitten liian persoonallista, eikä kukaan ymmärrä sitä. Tunnen itseni tällä hetkellä ihan paskaksi kirjoittajaksi. Itsekriittisyys on iskenyt päälle todenteolla.

Mutta lohduttaudun sillä, että näin on käynyt ennenkin. Kun jokin asia on tärkeää, siihen haluaa panostaa ja siinä haluaa onnistua. Haluaa olla hyvä ja yltää parhaaseensa ja kehittyä koko ajan. Tiedän, että nämä negatiiviset tunteet kirjoittamista kohtaan ovat vain väliaikaisia. Mutta mulle on tärkeää myöntää itselleni, että okei, nyt kirjoittaminen ei suju niin helposti kuin yleensä. That´s fine ja pian se helpottaa. Pitää vain kirjoittaa. Silloinkin, kun tuntuu, ettei siitä tule yhtään mitään.

Ja mulla on ihan kauhea pilkkukriisi. Se on aina ollut kompastuskiveni. Ennen en juurikaan käyttänyt pilkkuja, koska pidin niitä turhina, mutta nykyään laitan niitä joka väliin. Pitää kai pyytää suomen kieltä opiskelevilta ystäviltäni yksityistunteja kieliopista ;) Oikeinkirjoitussäännöt ovat aina tuntuneet tylsiltä, mutta valitettavasti ne ovat aika välttämättömiä, jos haluaa kirjoittaa hyvin.

Jos mulla on kriisi kirjoittamisen kanssa, niin yleensä silloin kriisiydyn helposti myös muiden asioiden suhteen. Kun kirjoittaminen ei suju, ei onnistu oikein mikään mukaan. Siksi tämän ongelman on todellakin oltava väliaikaista. Ja tiedän, että se on. Mutta se on turhauttavaa.

Etenkin nyt, kun pitäisi kirjoittaa romaanin käsikirjoitusta ja miettiä näytelmää. Liiallinen itsekriittisyys tässä vaiheessa on tuhoavaa, koska silloin ei uskalla olla rohkea eikä luottaa luovuuteensa. Ei uskalla tarttua työhön. Nyt ryhdistäydyn. En pelkää. Otan kynän käteeni ja kirjoitan sitten vaikka paskaa tekstiä. Ainahan kaikkea voi muokata ensimmäisen version jälkeen vielä miljoona kertaa! Joskus elämä koettelee.

<3:lla Nora

Pääsy parempiin päiviin

On jännittävää, miten sydän vähän väliä repeää, mutta silti ei veri lakkaa virtaamasta. Elämä sykkii kaikista epätoivoisimmillakin hetkillä, ja juuri siksi niistä hetkistä on poispääsy. Meidän tarvitsee välillä käydä pohjalla, jotta voimme nähdä, kuinka korkealle meidän on mahdollista päästä.

Paremmat ajat koittavat vielä. Kaikki järjestyy. Selviät mistä vaan. Olet niin vahva, että saat paljon kantaaksesi.

Ei meidän tarvitse olla niin vahvoja, kuin muut luulevat. Jos vahvoille ihmisille langetetaan kaikki vaikeudet ja esteet, niin eihän vahvuudessa ole enää mitään ihailtavaa, ei tavoittelemisen arvoista. Pysy vahvana, niin Sinullekin on ehkä sanottu. Sanojat eivät aina huomaa, kuinka heikkoja olemme jo siinä vaiheessa. On helppo taputtaa toista olalle ja kehua häntä vahvaksi ja kääntää selkä. Vahvat pärjäävät.

Vahvuutta on pyytää apua ja myöntää, että pelottaa. Luovuttaminen on heikkoutta, haluttomuutta elää. Ehkä kyvyttömyyttä elää. Kaikilla meillä on kuitenkin edellytykset elämiseen. Toisilla paremmat lähtökohdat kuin toisilla. Tärkeintä on uskoa, että huonoista hetkistä on aina pääsy parempiin päiviin. Kurjuuden ei pitäisi olla kohtalo, joka joidenkin osaksi lankeaa.

Viimeistään sitten, kun kuolemme, pääsemme parempaan paikkaan. Kaikkien ihmisten yhteinen haave on päästä pois kaikesta pahasta. Emme täällä maan päällä tiedä, kuinka realistinen tuo haave on. Entä jos kivulias kuolema jättääkin jälkeensä kärsivän sielun, joka ei saa koskaan rauhaa? Mitä jos kuoleman jälkeen meitä ei ole enää olemassa millään tavalla? Jos elämä on tuskallista, ehkä sekin on helpottava ajatus. Mieluummin ei ole olemassa, kuin että elää kuolleena.

Toivon, että on olemassa pääsy parempiin päiviin. Ainakin siihen pitää uskoa. Jos minun päiväni tästä paranevat, olen ehkä jo liian onnellinen. Elän nyt tietynlaista unelmaa. Se mitä minulla on nyt, riittää tällä hetkellä. Aina on kuitenkin päästävä eteenpäin.

<3:lla Nora