Tarvitsen jotain tuttua ja turvallista kokeakseni jotain vaarallista. En uskalla sukeltaa, jos pelastusrengas ei ole heitetty veteen. Tarvitsen pakotien takaisin. Mä vaan tarvitsen sen.
Mun täytyy tietää, etten ole tekemässä mitään peruuttamatonta. Etten ole luopumassa elämästäni kenenkään toisen vuoksi. Välillä sitä tietenkin tahtoo pois omasta elämästä, mutta myöhemmin sitä kuitenkin katuisi. Periksiantamista katuisi. Ei kenenkään elämä ole niin paljon parempaa kuin toisten. Mun pitää muistaa se.
Ja mun täytyy olla päästämättä ketään niin lähelle niin nopeasti. Mitä nopeammin kaikki alkaa, sitä nopeammin ne myös päättyy. Osaan lähteä sanomatta mitään. Anteeksi te, joille olen niin tehnyt. Se johtui musta, ei teistä. Tai sillä tavoin teistä, että tulitte niin lähelle, enkä mä oikein pystynyt sanomaan, että pysähtykää. Joten mä vaan katosin. Te ehkä jatkoitte epämääräistä liikehdintää ja sitten haukuitte mua idiootiksi. Olin sellainen.
Mun täytyy pysyä turvassa vieraalta rakkaudelta, koska se saa mut jäämään yksin. Aina kun kaikesta tulee liian vierasta, mä pakenen ja oon hetken poissa. Sen jälkeen tuun varovaisesti takaisin ja puhun vain niille, jotka ovat tuttuja ja turvallisia. Te pelastatte mut vieraalta rakkaudelta, joka olisi tehnyt elämästäni vierasta.
Välillä mä en tunne itseäni. En yhtään tiedä, kuka olen, kun olen rohkea. Olen niin tottunut itkemään. Vierastan elämästä nauttimista. En vaan osaa pysähtyä, vaikka olen koko ajan paikoillani. Tässä tutussa ja turvallisessa. Välillä kuitenkin ympärilläni on jotain vierasta, mutta se on siihen itse tullut ja mä vaan yritän työntää sitä pois. Sulkea ulos mun elämästä. Koska noin lähelle ei saa tulla, jos ei tunne mua.
-Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti