Miten käsitellä yksinäisyyttä?

Rakas äitini sanoi minulle monta vuotta sitten puhuessamme siitä, kuinka tulla toimeen muiden ihmisten kanssa, että eivät ne muut ihmiset ole se ongelma, vaan se, kuinka selviää oman päänsä kanssa. Ja voi kuinka oikeassa rakas äiti olikaan. Silloin sitä en tosin ihan ymmärtänyt. Olen ollut lähes sairaalloisen ujo ja monta kertaa ajatellut, etten ikinä selviä maailmassa, jossa pitää olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen myös tainnut kohdata monia itselleni vääriä ihmisiä. Joka tapauksessa olen ymmärtänyt, että oman päänsä kanssa selviäminen on avainasia monenkin tilanteen kohdalla.

Minulle suurimman haasteen pitkin elämääni on asettanut yksinäisyys. Olen ihan varma, että se on jollain tavalla sisäänrakennettu minuun. Vaikka tiedän, että läheiset ystäväni välittävät minusta, silti alituiseen pelkään, että olen ihan yksin maailmassa. Olen oppinut tuntemaan, kuinka yksinäisyys lähestyy, kuinka se tulee istumaan viereeni ja kuiskaa nyt ollaan taas kahdestaan. Ja se jää tuijottamaan, eikä halaa, vaikka itkisin. Se on antanut minun ahmia itseni täyteen ruokaa ja se on pidellyt hiuksiani, kun olen kumartunut oksentamaan. Se on seissyt vieressäni, kun olen katsonut peiliin ja hokenut oot niin ruma ja kelvoton, siksihän yksin oot. Se on jumalauta pilannut elämääni ja spoilannut luovia hetkiäni, koska olen sen vuoksi ollut liian masentunut pitämään edes kynää kädessäni.

Olen ollut huono selviämään pääni kanssa. Siksi syömishäiriöt. Siksi sisäinen epävarmuus. Siksi elämän ajoittainen ilottomuus. Siksi kadonnut onnellisuus. Siksi sosiaalisten tilanteiden pelot. Siksi ahdistuneisuus. Olen ajanut itseni pisteeseen, jossa en ole kokenut olevani kelvollinen kohtaamaan muita ihmisiä. Olen tuntenut itseni riittämättömäksi ja voimattomaksi kohtaamaan maailman ja sen, mitä sillä on tarjottavanaan. Mutta onneksi voin kirjoittaa menneessä muodossa. Edelleenkin minulla on syömishäiriö, minua ahdistaa, elämä ei ole aina kivaa ja ihmisten tapaaminen tuottaa jännitystä, mutta enää harvoin annan peloille niin totaalisen paljon valtaa.

En kuitenkaan vieläkään osaa käsitellä yksinäisyyttä rakentavasti. Edelleen silloin tällöin se tulee ja liian usein uskon, että jäädäkseen. Välillä on niin hankalaa olla yksin. Ajatukset eivät millään anna rauhaa, vaan alkavat kiertää kehää ja tekevät kaikesta ongelmallista. Tosin yhdestä paikasta olen saanut suurta lohtua: kaupunginkirjastosta. Se on kuin toinen kotini, niin rauhoittava paikka. Ja ehkä joku miettii, että miksi sitten olen niin paljon yksin, jos se kerran on niin hankalaa, niin siksi, koska tarvitsen yksinoloa tehdäkseni luovia kirjoitustöitäni, mutta välillä yliarvioin yksinolontarpeen ja se muuttuu yksinäisyydeksi. Arkielämässä tapaan päivän aikana helpostikin monia ihmisiä ja nykyään pintapuolinen tutustuminen käy suhteellisen helposti, mutta vapaa-ajalla olen usein yksin, sillä syvällisempi tutustuminen vie aikaa ja ihmisiä, joiden kanssa todella synkkaa, löytyy harvakseltaan. Jollain tavalla siis yksinäisyys on omaa syytäni, koska en hakeudu niin aktiivisesti ihmisten pariin kuin voisin. Toisinaan vain luulen kaipaavani enemmän yksinoloa kuin lopulta tarvitsenkaan. Olenko vähän monimutkainen?

Minulle on ollut tärkeää huomata, ettei yksinäisyys ole elämäntapa, vaan tunne. Ystäväni ovat sanoneet, etten ole niin yksin kuin toisinaan kuvittelen olevani. Olen kiitollinen kaikista viesteistä ja sanoista, joita olen toisinaan heiltä saanut, kun yksinäisyys on vetänyt mielen matalaksi. Kiitän ystäviäni, että he ovat huomanneet pahanoloni ja yrittäneet auttaa. Tietäisittepä, kuinka monta kertaa olen mennyt nukkumaan ja samalla ajatellut kauniita sanojanne, jotka merkitsevät enemmän kuin minun on sanoin mahdollista kuvailla. Ei teitä ole monia, mutta olette sitäkin tärkeämpiä <3

En tiedä, mitä yksinäisyydentunteen kanssa tulee vielä tapahtumaan, mutta ehkä sitä ei kannata liikaa miettiä. Jotenkin pitäisi taas enemmän keskittyä elämiseen ja siitä nauttimiseen. Vaikka on myös annettava itselleen lupa myöntää, kun jokin asia vaivaa liikaa. En tiedä, voiko yksinäisyyttä koskaan täysin selättää, mutta ehkä ainakin oppia käsittelemään niin, että se tuhoaa ihmistä mahdollisimman vähän.

- Nora