Epäreilu vapaus

Täällä oli valoisaa, mutta jonnekin se valo ehti jo kadota. Olin todistamassa sitä vakavaa hetkeä, kun sinäkään et enää hymyillyt. Pakoilit suupielesi vavahduksia, mutta lopulta olkapääsi hytkyivät kuten muidenkin. Olimme ohimenevässä hetkessä kaikki yhtä hukassa.

Muistatko sen, kuinka aurinko levitti valonsa kokonaisen metsän ylle ja joen pulputuksen pystyi kuulemaan? Jalkojen alla saattoi olla pehmeää hiekkaa, kovaa kiveä, upottavaa sammalta. Puiden oksat eivät raapineet. Ainoastaan saattoivat tarttua hiuksiin, mutta eivät takertuvasti. Olimme vapaita. Aurinko laski, mutta nukkumaan menimme vasta, kun halusimme.

Saatoimme juosta koko yön. Välillä käsi kädessä, välillä molemmat omiin suuntiimme. Kerran luulin eksyneeni, mutta sitten hyppäsit puun takaa ja toit valon takaisin. Nauroin alkavan itkuni alta ja tartuit käteeni kuin yrittäisit olla huomaamatta säikähdystäni. Arvelit, että minua nolottaisi. Pyyhin kosteat silmäkulmani, vaikka yllemme laskeutunut sade kasteli ne uudestaan. Olimme niin vapaita, että se vapaus tuntui epäreilulta. Sen jälkeen tietäisimme, miltä tuntuu olla vangittuina.

Siinä vakavassa hetkessä kuulit, että sinä et elä kauaa. Ehdit suudella minua vielä 150 kertaa ennen kuin huulesi kuivuivat pysähtyneen sydämesi mukana. Se oli levinnyt joka puolelle, se syöpä. Et aavistanut, miten lyhyiksi yöt lopulta jäivät ja kuinka ikävään voi kuolla. Sanoit, että juoksemme joka yö niin kauan kuin sinä vielä olet täällä. Mutta emme me niin tehneet, koska pian et enää edes pystynyt kättäsi nostamaan. Muistan viimeisen kerran, kun riisuin vaatteesi ja rakastelimme pakkasyönä tähtien tuikkiessa kipeän kirkkaina. Niistä yksi sinä pian olisit. Sitten tämä sänky tuntuisi liian suurelta, liian hukuttavalta ja nyt jo mietin, saanko enää koskaan unta. Miten turhauttavalta on elämän tarkoitus tuntua? Juuri kun ehti tulla valoisaa, tulikin niin pimeää, ettei eteensä pysty näkemään. Onko siellä mitään?

Makaat vangittuna puisessa arkussasi ja kaikki ympärilläsi ovat sisäisen surunsa kahlitsemia. Minut on sidottu kaipaamaan sinua koko lopunikääni. Toivon, että kuolen nuorena. Lasken jo valmiiksi kuihtuneen ruusun pääsi viereen ja kumarrun suutelemaan sinua vielä viimeisen kerran. 151. Sinä olet lähdössä sinne, minne minun ei ole vielä lupa tulla. Tai ehkä jo olet siellä. Kuvittelen tuntevani huulillasi vielä lämmön, mutta olet kauttaaltasi kylmä kuin jäätynyt postikortti hennon lumihunnun alla. Vie taivaaseen terveisiä.

Multaa kopahtelee arkkusi päälle ja tunnen, kuinka ikävä jysähtää minuun aina vain raskaammin jokaisen lapionheilahduksen myötä. Siellä sinä makaat, yksin ikiuntasi nukkuen. Onko meidän todella jätettävä sinut? En halua. En pysty siirtämään jalkojani jäätyneessä maassa ja kävelemään poispäin sinusta. Tänään on ollut liikaa viimeisiä kertoja. Olkapäistäni tartutaan ja joku vie minut pois, mutta tiedäthän, että en haluaisi.

Illalla nojaan vasten ikkunalautaa ja tuijotan tähtiä, jotka näen silmieni utuisen verhon lävitse. Siellä sinä olet. Silitän tyynyäsi ja menen makuulle sinun puolellesi. Olet katsonut tätä kohtaa katossa ja nähnyt seinillä ne varjot, joita minä nyt hätkähdän. Pyöritän väsyneenä päätäni puolelta toiselle ja lopulta nukahdan katsoessani yöpöydällä olevaa kuvaamme. Kauniit kehykset valittiin huolella. Jokainen päivä elettiin huolella. Sinua ja minua väritti vapaus, josta on jäänyt jäljelle vain kaipaus.

-Nora