Sydämen lähiluenta

Joskus tekee älyttömän hyvää sukeltaa oikein syvälle omiin tunteisiin ja antaa mahdollisuus nähdä niiden takana aaltoilevat laineet. Analysoida itseään, antaa vapaus arvostella toimintatapojaan ja mittailla onnellisuuttaan. Usein kuitenkin sanotaan, ettei kannata kyseenalaistaa onnellisuuttaan, koska sitten ei ainakaan enää pysty olemaan onnellinen. Tulee ikään kuin liian tietoiseksi kaikesta, liian haparoivaksi ottamaan riskejä. Mutta kaikenlaisten asioiden kyseenalaistaminen silloin tällöin on mielestäni oman elämänlaadun tarkkailemista, mikä taas on hyväksi, jotta pystymme elämään täysipainoista, omannäköistä elämäämme.

Minusta tuntuu, etten ole viime viikkoina lähilukenut sydäntäni. Olen vain kulkenut tilanteista toisiin pohtimatta rakentavasti, minkälaiseksi koen tämän hetken elämänlaatuni. Välillä elämä tuntuu ihan huisin mahtavalta ja toisessa hetkessä siinä ei ole mitään kivaa. Olen tosin aina vähän ollut tällainen. Mutta inhoan sitä, kuinka välillä hipoo taivasta ja toisinaan laahaa maata.

Kesken tämän kirjoittamisen ystäväni jakaa ryhmäviestiketjuumme WhatsAppissa jutun nuoresta naisesta, jonka elämä muuttui totaalisesti syöpähoitojen seurauksena. Hänen ja hänen perheensä elämä meni ihan uusiksi, moni olisi ehkä luovuttanut. Kilpatason urheilijasta vaikeasti vammaiseksi. Pidän ajatustauon, jonka aikana yritän toipua jutun aiheuttamasta surun ja pelon tuottamasta järkytyksestä. Siitä, että elämä todellakin on helvetin arvaamatonta ja samalla hetkellä kelaan päässäni kaikki ne tänäänkin vuodattamani turhat valitukset. En kuitenkaan usko siihen, että ihmisten kannattaa vähätellä omia ongelmiaan, vaikka ne olisivatkin laimeampia kuin syöpä, sillä jokainen meistä elää ja kokee asioita omista lähtökohdistaan. Mutta esimerkkien kautta voimme oppia arvostamaan enemmän niitä asioita elämässämme, jotka ovat hyvin. Uskon, että jokaisen matkalle pudotetaan esteitä, joista on tavalla tai toisella selvittävä.

Sanoisin, että olen tällä hetkellä onnellinen. Viime päivät ovat olleet monin tavoin merkityksellisiä, on tapahtunut paljon hyviä asioita. Mm. se, että pääsin ystäväni kanssa haastattelemaan Ote-verkkolehteen kirjailija Iida Raumaa ja vaikka jännitys ennen haastattelua oli kohdallani suurta, oli haastattelun tekeminen todella hauskaa. Mennessämme syömään haastiksen jälkeen, ystäväni tokaisi, että "me ollaan journalisteja" ja silloin sisälläni värähti lapsuudesta tuttu innostuksen tunne, joka kupli sisälläni koko loppupäivän. Ollaan me ainakin "yhden jutun journalisteja" ;) No ei maiskaan, en usko, että se tähän jäi!

Toivon, että aurinko paistaa mahdollisimman monien päiviin, eivätkä elämät hämärry iltaan ennen aikojaan. Aika täällä tosiaan on rajallista, let´s make it elämisenarvoista!

- Nora