Miten ihmisyys katoaa?

Aina välillä on siinä niin vahvasti. Istuu ja hengittää lujasti. Pystyy siihen. Luottaa itseensä. Ei hengitä liian raskaasti, vaan juuri sopivan painokkaasti ottaakseen oman tilansa. Silmissä on rauha, joka tulee sisältä. Sydämessä varmuus, että on lupa olla siinä. Mutta sitten jotain tapahtuu.

Ei enää osaakaan olla siinä. Haluaa ehkä pois, tai olla edes puoli minuuttia piilossa. Käy naistenvessassa nojaamassa vasten lukittua ovea ja huokaisee ennen kuin tulee pois. Oma pieni hetki, sitten taas jaksaa. Ainakin yritystä löytyy enemmän. Hymyilee ja pyyhkii hikoilevia käsiä vasten reisiään. Pyörittää sormuksia sormissaan ja toivoo, ettei mikään niistä kilahda lattiaan. Sitten ei ainakaan enää olisi näkymätön. 

Enää en käy naistenvessassa hengittämässä lisähappea, enkä koe tarvetta piiloutua ihmisten ilmoilla. Tein viime vuoden lopulla itselleni lupauksen, etten anna ihmisyyteni kadota. En aio enää pelätä muita, enkä sietää minua kohdeltavan paskaisesti. Olen aikuinen ihminen, voin itse päättää keiden seurassa vietän aikaani. Niiden, jotka todella arvostavat minua, vai niiden, joille olen pelkkä kaatopaikka, olento jota riepotella mielin määrin.

En ole aina varma, osaanko olla oikeanlainen ystävä. Välitänkö ja tuenko niin paljon, että lopulta ärsytän? Kerronko liian henkilökohtaisia asioita ystävilleni? Kulutanko heidät loppuun dramaattisuudellani, joka silloin tällöin puskee päälle? Lähetänkö liian usein "anteeksi mua jäi vaivaamaan tämä juttu, kun puhuttiin" -viestejä? Vaadinko liikaa? Annanko tarpeeksi? Välillä kulutan aikaani miettimällä, keiden kanssa haluan olla tekemisissä ja keiden kanssa mahdollisesti en ja silloin mietin aina myös sitä, miksi joku haluaa olla minun seurassani. Muita miettiessäni menen samalla itseeni. En voi arvostella muita arvostelematta myös itseäni. Yritän kuitenkin tehdä sen rakentavasti ja ymmärtää ihmisten käytösten takana piileviä motiiveja siinä missä omianikin.

Koen, että olen tähän asti pitänyt lupaukseni hyvin. Olen ollut rohkeampi. Hitusen verran luottavaisempi omasta itsestäni ja se on aina eteenpäin. Täytän pian 22 vuotta ja haluan kokea olevani menossa oikeaan suuntaan. Vielä vähän pitää harjoitella sitä, miten suhteutan itseäni muihin. Toisinaan sorrun sietämään paskaa ja välillä myös itse huomaan laiminlyövän niitä, jotka ansaitsevat parempaa kohtelua. Opettelen paremmaksi ihmiseksi. Jokaisen tulisi oman hyvinvointinsa nimissä pohtia elämäänsä ja suhdettaan muihin. Tuovatko ihmiset ympärilläsi hyvää oloa ja vahvistavat ihmisyyttäsi saaden sinut tuntemaan olosi arvokkaaksi, vai päinvastoin? Ja minkälaista oloa itse tuotat muille? Pieni tutkimusmatka silloin tällöin on hyväksi.

-Nora