Laihduttamisesta

Olen miettinyt tätä aihetta jo pidempään. Olen pyöritellyt asiaa mielessäni ja pohtinut omaa suhtautumistani siihen. Ulkonäköpaineet ovat edelleen suuret tässä vaativassa maailmassa ja siinä saattaa oma, joskus hauras, mieli mennä sekaisin. On vaikea tasapainoilla terveen ja epäterveen välillä. Silloin tällöin tuntuu, että vaikka itse hyväksyy oman kokonsa sellaisena kuin se on, tulee ulkopuolelta tunne, että pitäisi laihduttaa. Ja toisinpäin. Kun ajattelee, että kyllä mun nyt pitää laihduttaa, niin joku ihana ihminen pelastaa minut itseltäni ja sanoo, ettei todellakaan tarvitse. Tiedän olevani normaalipainoinen, eli se ihana ihminen on oikeassa.

Johtuu varmaan uudesta vuodesta ja sen mukana tuomista "uusista aluista", kun monet aloittavat uuden elämän ja yhdellä jos toisella siihen kuuluu laihduttaminen. Jos oma terveys on vaarassa ja huomattavaa ylipainoa löytyy, niin silloin toki kannattaa ajatella tekevänsä asialle jotain omaa elämänlaatuaan parantaakseen. Hyvin usein laihduttaminen tai laihdutusajatukset kuitenkin lähtevät ulkopuolelta tulevista paineista. Normaalipainoiset ja terveet ihmiset nipistelevät itseään peilin edessä ja haukkuvat itseään läskeiksi. Ei kauhean rakentavaa kohtelua itseään kohtaan? Ja yksi asia minua on alkanut ärsyttää suunnattomasti: muita kohtaan hyväksytään armollisuus, mutta itseään ei. Olen itsekin sortunut tähän ja ruvennut kyllästymään siihen.

Olen antanut painon määrittää elämääni pitkään. Se on vaikuttanut siihen, olenko onnellinen. Ja koska rakastan kuitenkin ruokaa ja etenkin herkkuja, niin voitte arvata, että on päiviä, kun farkut eivät tunnu ihan parhaimmilta päällä. Silloin fiilis on synkkä ja tekisi vain mieli hautautua kotiin. Hyvin usein asia on myös niin, että kukaan muu ei huomaisi, että olen syönyt vähän enemmän, mutta paisuttelen asian mielessäni niin suureksi, että olen ihan varma, että koko ympäristö hätkähtää siihen, että Nora on lihonut. Just niin. Sitten alkaa parin päivän palauttelut ja hups kun tulee hirveä nälkä ja sitten nälissään rohmuaa taas kaupan suklaahyllyt tyhjiksi ja noidankehä on valmis.

Missä on järki ja ennenkaikkea se armollisuus itseäänkin kohtaan? Se on olemassa, mutta se pitää tavoittaa ja uskon, että sen tavoittaa, kun oikeasti, ihan oikeasti rakastaa itseään kuin läheisiään. Niin kauan kun ei aidosti pysty arvostamaan itseään, ei pysty olemaan armollinen itseään kohtaan. Enkä tarkoita, että armollinen ihminen syö joka päivä kotipizzaa ja juo kaksi litraa cocista ja vetää päälle tuoretta omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. Vaan armollinen ihminen ei syyllistä itseään sallituista herkkuhetkistä, joita on esimerkiksi 1-2 viikossa, eikä rääkkää itseään hengiltä pumpeissa ja muissa jumpissa. Armollinen ihminen huolehtii terveydestään niin, että voi elää terveenä ja onnellisena. Elämä ei saa olla itsensä pakottamista toimimaan tavoilla, jotka tuottavat pahaa oloa.

Alan itse tavoittamaan selvemmin ajatusta, jonka mukaan minun on keskityttävä terveemmällä tavalla itseeni. En saa liikaa ajautua sairaiden ajatusten ääreen, enkä jatkuvasti pomppia "pitäisikö laihduttaa vai ei" -ajatusten välillä. Sellainen estää onnellisuuttani ja uskon, että se myös rasittaa läheisten ystävieni mieliä. Ihmisten pitää tukea toisiaan ja olla rehellisiä myös itseään kohtaan. Sanoa ne samat kauniit ja kannustavat sanat itselleen kuin mitä lausuu rakkailleen. Aion raivata elämästäni pois asioita, jotka tuottavat liiaksi ahdistusta ja se, etten ole arvostanut itseäni tarpeeksi on yksi niistä. Mietin, mitkä asiat elämässä oikeasti ovat niin tärkeitä, että niiden ajattelemiseen kannattaa uhrata aikaa. Ruoan ja liikunnan pitäisi olla matkassa suhteellisen huomaamattomasti kulkevia asioita, jotka tuovat iloa ja energiaa, eivät vie sitä. Toivon, että jokainen ottaa järjen käteen ja heittää vaikka sen puntarin mäkeen, jos alkaa tuntua siltä, ettei elämään mahdu tarpeeksi muitakin asioita.

Positiivisempia ja armollisempia ajatuksia jokaisen päivään!

-Nora