Katson tyhjällä katseella
ihmisiä
joita ei ole.
Näen
ihmisiä
joita en tunne.
Kaikilla on tyhjyys minua kohtaan.
He katsovat niin,
etten enää tiedä mitä osaan.
Ollako vain paikoillaan
tässä, missä en ole.
Jäädäkö hengittämään ilmaa,
joka ei keuhkoihin asti tule.
Riittääkö minulle se,
ettei mitään ole tarpeeksi.
Osaan vain sanoa muille anteeksi.
Itken silmillä,
jotka nukahtivat eilen kesken haaveilun.
Milloin voin lopettaa kaiken tämän salailun.
Ehkä voin joskus antaa muille anteeksi,
enkä vain pyytää heitä hyväksymään virheeni.
Miksi silmäni eivät voisi joskus nähdä,
että kyllä täällä on ihmisiä,
jotka huomaavat minutkin.
Huomaavat muutakin kuin tyhjän katseeni.
Ottavat minulta pois aseeni.
Ottavat minut omakseen sellaisena kuin olen.
Ehkä voin heitä silmiin katsoa,
eikä minun tarvitse aina varoa.
Miten paljon siitä antaisin,
että he katsoisivat takaisin.
Uskaltaisinko hymyillä?
Ehkä olen ensin surullinen,
jotta he tietävät
minun olevan todellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti